Jossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään
Halstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi
maalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä
kasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen
täyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä
tallinpäädyssä.
Aivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine
ristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty
oravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri
rautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi
kaarnapeitteisiä mehiläispesiä.
Taloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita
vesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita
veräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä
kaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.
Siellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita,
joiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden
vanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä
silkkisaaleja ja "morsiuskoruja". Siellä oli vanhoja klaveerejä,
viuluja, kitaroita ja fagotteja.
Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja
kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä,
suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti
riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja
kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.
Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän
toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä
oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja
rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita
ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla
puusalvoilla varustetut ikkunat.
Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen
taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut
pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan
luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut
ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä
rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella
alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.
Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi
mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine,
ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa,
etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet
ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat
toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko
matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen
pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut
vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit
piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa
everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.
Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja
kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa.
Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja
varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen
tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen,
jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin
hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli
näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden
ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli
seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä
huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt
olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut
kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä
jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.
Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana
joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja
ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän
aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset
keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä
katkeamattomana juovana.
Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi
vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet
umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi
hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa
lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen
veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."
"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine
tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti
talostaan?"
"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei
ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin,
oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen.
Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että
niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla
vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas,
Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."
Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou
totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies
Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt
niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä.
Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja
sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti
rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen
kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja
olevan etevän naisen kanssa naimisissa.
Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi
näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen
tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden
kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan
sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.
Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi
kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin
tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari
pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet
puoleksi vajota maahan.
Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien
vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon
tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono
etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.
Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat
kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja
takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi
siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja
asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä,
jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja
niitä pidettiin rikkaruohoina.
Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin
oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä
paraiten viihtyivät.
Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin
hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut
päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin
maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai
samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta
tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut
syönyt missään maailmassa.
Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen
kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua
poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea
edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka
oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän
kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa
ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun
vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.
Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan
kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria,
punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne
punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja
nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.
Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti,
kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa
sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja
lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia
kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.
Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin
koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon
parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.
Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi
vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.
Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä
niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat
kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden
kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä
voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki
hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden
pehkojen suojassa.
Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä
nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli
hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies
sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen
pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.
Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen
tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin
rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa,
luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja
jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla
mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain
tyhmää unta.
Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta
metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas
tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa,
yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.
Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän
loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen
ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti!
Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen
paratiisinlapsi akkunansa alla.
Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli,
että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.
Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut
kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin
voi tulla varakas, vakaantunut mies.
Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad
vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli.
Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli
itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti
kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja
jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin
ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän
tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että
tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen
sielunpyyntiretkellä.
Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä
yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin
eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.
Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului
Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että
ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad
silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti
ratsastamaan täyttä laukkaa.
Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään
ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa,
jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan
ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas
kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.
Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa.
Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja
vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.
Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan
heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia
kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään
Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva
ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan,
vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.
Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.
Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän
sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen
mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut
nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten
vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka
olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.
Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti.
Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti
häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon
kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin
läheisyydessä.
Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä
varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole
unohtanut.
Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään
Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden
kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja
Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja
hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin
sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen,
ilman että kangas tärveltyisi.
Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä,
mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka
ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on
luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!
Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu,
ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli
siksi kuin sen tulla piti.
Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi
katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra
Jumala kumminkin voi unohtaa.
Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen,
samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen
raosta päätään everstille.
Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat
todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli
harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri
voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet
ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin
oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja
otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.
Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä
nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä
punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.
Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa
horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla
askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa
ja ovi lukossa.
Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen
mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan,
niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän
huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.
Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän
vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja
laskeusi levolle muitta mutkitta.
Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä
enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut
ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko
jutusta.
Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa
tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi,
joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet.
Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän
piirteensäkin.
"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää
päivääkään", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.
Ja nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. "Kerron tämän
vain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen
ihmisen palveluksestaan", hän sanoi.
Mutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut
ajaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi
tunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä,
sillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan
torpassa lähellä Ekebytä. "Veli muistaa kyllä sen jutun", hän virkkoi.
"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen,
kuin asuisin tuon miehen läheisyydessä", sanoi Beerencreutz.
Ja tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun
ei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen
kauempaa.
"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen
kerran", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. -- -- --
Seuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle
Halstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä
kauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä,
jolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen
vaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli
paksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.