Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja
muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta
ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.
Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,
kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon
nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja
kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä
tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista
elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä
tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja
elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.
Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä
valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois
puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:
"sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"
Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on
mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti
yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"
Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut
hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli
aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa
ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen
ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,
muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen
paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä
ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva
varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai
kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt
avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.
Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.
Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla
tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui
merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi
hän palata kotiseudulleen.
Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!
Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin
ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.
Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon
karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja
äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla
oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä
naimisiin, Mattsson".
Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa
yhteiskunnassa he elivät. --
Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja
valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä
oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten
tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen
vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti
seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan
aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias
meni naimisiin.
Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja
suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä
kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla
rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine
rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes
olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä
ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja
silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt
Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva
kiipesi takaisin puitteisiinsa.
Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän
onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin
valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä
karmi ajatellessa mitä oli tulossa.
Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli
lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat
antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät
kaupunkiin kuulutusta ottamaan.
Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie
kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan
kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat
kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se
antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen
mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa
vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit
ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,
kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat
piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli
heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa
ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut
edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa
kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa
tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.
"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut
mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.
Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin
hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.
Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.
Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki
olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo
tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.
Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin
pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu
villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu
päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,
odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä
tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä
naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi
olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää
nuori."
"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa
aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut
muuta neuvoa.
Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes
lupa joutui.
Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,
nurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman
sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,
jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua
vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo
naida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään."
Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta
kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko
asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.
Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.
Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan
ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle
majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi
morsiamensa, joka istui ja itki.
Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö
istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli
niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.
"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"
"Ei, tietystikään ei."
Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli
kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille
huoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi
hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle
taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii
rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy
satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.
Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis
kimaltelee veneen pohjalta.
Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.
Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi
päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.
"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.
Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut
kuin odottaa häntä."
Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.
Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti
olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko
asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.
* * * * *
Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän
perästä tuli suuri marraskuun myrsky.
Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin
ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.
Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he
ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he
aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli
jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa
pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan
enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja
sitten tuli kuolema.
Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen
oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,
sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä
hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain
olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä
tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin
naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,
koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea
päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi
sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.
"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun",
hän sanoi.
"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.
Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka
ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."