Kalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla,
valkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu,
että olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden,
suorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä
verkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois
rivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli
sen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt
tupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät
muiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä.
Ikkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin
katon rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan
riittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa,
vaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän
tuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan,
karviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset
ahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat
ainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä
kauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja
koukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta
syyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet,
laiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean
rumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen
hämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.
Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden
sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi
kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi,
kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä
parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne
olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat
sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut
kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni
ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen
hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen
seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti
menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen
takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka
tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?
Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli
kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne
lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli
syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla
rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä
kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen,
hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin
tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään
yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan
syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.
Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä
iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä,
ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli
todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten
kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi
innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi
saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin
paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti
ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein,
kuin hänelle sopi.
Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä
skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva
oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä
ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen
kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja
hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja
vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan
samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä
sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä
kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton
halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi
sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain
suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.
Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä
ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä.
Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine
suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja
pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa
hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja
huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine
seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja
hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista
porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat
yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä
kautta herättävät kunnioitusta.
Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja
sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli
pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi
pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut
kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä
olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan
selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän
kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin.
Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa
valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria
ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he
siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että
kadottaisi mielitiettynsä.
Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua,
vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa
palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä
sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä
äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje,
mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.
Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän
vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin
ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään,
ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa
kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa,
joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän
ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä
korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut
vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla
ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta
odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän
antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä
seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei
hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat
rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa
juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.
Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin,
että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta
sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu
leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki
luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja
hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden
vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa,
kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista,
että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä
Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.
Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan
kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat
satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset
riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan,
vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että
hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.
"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on
käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi
eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka
käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."
"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä
istuttuamme näin kauan laivassa."
Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän
ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja
tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita
katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään
kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut
vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja
leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?
Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.
Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen
toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän
vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha
miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta
että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi
jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei
koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän
selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli
tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei
hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi
sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus
voinut sitä kokonaan sulattaa.
He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä
luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä
maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut
linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki
hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja.
Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille
valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.
"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän,
että sinne johti vain kapea polku.
Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin
hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin
hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon
kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi
viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä
Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.
"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet
terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"
Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen
äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän
osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja
ihastui uudelleen.
He laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi
uudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata,
tarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista
kenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi
vinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.
Börje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen
laidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei
ollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta.
Täällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä
paremmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties,
kukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.
Mutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut
sydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä
pienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia
kirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi
kulkea niidenkin sivu.
Silloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän
perukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa
silmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.
"Onko se nyt tämä?" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.
Börje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan
pienelle mökille päin.
"Odota", huusi Astrid hänelle, "meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin
astun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!" jatkoi hän uhkaavasti,
kun Börje kääntyi häneen päin. "Sinä olet pettänyt minua pahemmin
kuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?"
"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni", vastasi hän matalalla,
hapuilevalla äänellä.
"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi
kuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan
ahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja
kaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin
rakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit
ajatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla
oli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?"
"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?" sanoi Börje aivan
avuttomasti.
"En aio astua sinne."
"Lähdetkö kotiisi sitten?"
"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla
saattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua
onnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää.
Ken osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin."
"Jää!" pyysi Börje, "menettelin näin vain saadakseni sinut."
"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt."
"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä,
niin olisit silloin kyllä jäänyt."
Astrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta
silloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni,
kuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä
mieleltään kuin ulkonäöltään.
Hän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä
he väittelivät. "Niin", virkkoi hän, "tämäkö on se hieno miniä, jonka
olet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma."
Mutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle.
"Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut.
Tämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä
vain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun
mennä vieraiden luo."
Hän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta
veti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä
eteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen
hän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän
oli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja
houkutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti
eukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä
sellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana
valehdella.
Hän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä
oli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi
ihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt
prinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla
paikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys
hänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta
Börje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan.
Siellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. -- Mutta nyt
hän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen... Eikö Astridkin
sentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet
kalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti
esiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin,
että hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin
oli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan
valita itsellensä vaimoa omasta säädystään.
Vanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. "Katsos",
sanoi mummo muun muassa: "minähän en koskaan onnistuisi karistamaan
kerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua
viisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja
hyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat
lähteä huomenna. Sen kyllä saat."
"Missä hän nukkuu tämän yön?" kysäsi Astrid äkkiä.
"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän
ei tietenkään malta lähteä täältä."
"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle", sanoi Astrid.
"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee
toimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen."
Äiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja
lähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei
Astrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan
puheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan
viisaudella ja todellisella hyvyydellä.
Mutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut
miniänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli
opettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje
Nilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi -- ja
tämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ -- oli vanhus
nukahtanut viime lepoonsa.
"Tällä elämällä", arveli Börje Nilssonin vaimo, "oli tarkoitusta:
uskollinen huolehtiminen pojasta."
Omassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen
miehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli
lapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut
voinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin
näkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut
kalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään
omaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut
kalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä!
Jospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi
edes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi
paremmaksi!
Ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä
turhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen
nöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.