Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille
kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi
uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat
jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen
kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä
maata merkiten siihen uuden haudan paikan.
Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano.
Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta,
vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli
vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä -- sillä
hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut
lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.
Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli
noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara
tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara
ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi
harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari,
vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa
aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara
herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa
aamusaarnaan!
* * * * *
Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa
kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta?
Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille
Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät
ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla
päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään,
vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine,
hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat
säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.
Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni,
kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma
Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat
lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla
loistivat ja valaisivat koko huoneen.
Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka
istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita.
Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui
suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui
ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä.
Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja
keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut,
kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat
kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan
kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.
Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan.
Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme
silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä
koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen
valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä
olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata
Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina,
tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.
"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi
leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.
Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin
paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja
hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"
"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on
vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se
on valmis."
Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli
oli tyhjänä.
* * * * *
Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs
heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen
kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi
kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.
Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan
säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina
kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina.
He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja
kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.
"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka _hän_ on lahjoittanut köyhille,
valaisevat Herran huonetta."
"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa
köyhille vaatteita ja halkoja."
"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat
avanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet."
"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset
nostavat meidät ylös haudoistamme."
Niin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat
penkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin
käsiinsä.
* * * * *
Mutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski
ystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.
"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan."
Vanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan
sisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän
tunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli
ollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän
ainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän
mielellään tahtoi viime untaan nukkua.
Hän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella,
vaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei
ketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa,
liikkunut koko talossa.
"Muistatko sinä, Fredriikka", sanoi sisar, heidän istuessaan
vaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, "muistatko, miten
ennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja
ryöstäisi sinut mukaansa?"
"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina
kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."
Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi
laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja
loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut
niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet
lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut
mukana.
Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä
ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä,
penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka
eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan,
sillä väki siirtyi antaen heille tietä.
"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"
Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.
Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden
messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt
kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.
Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli,
harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen
ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen
ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman
joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä
silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä,
jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.
Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan
manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.
Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.
"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"
"En", vastasi Fredriikka mamselli. "Mitäpä muuta ilon aihetta minulla
olisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän
hyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen
iloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen."
"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän", liitti sisar.
Samalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta
selvästi.
"Sisareni", virkkoi ääni, "meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän
taitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan
tahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.
"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen
mamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä
tavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen
vanha mamselli kuollut.
"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään
sysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa.
Pilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja
nimemme tuli pilkkanimeksi.
"Mutta Jumala on armahtanut meitä.
"_Yhdelle_ meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän
koskaan puuttumatonta hyvyyttä.
"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä,
mitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään
kohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet,
mutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden
hoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen
valtavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille.
Hänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla
käsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei
sopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella
senkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat
sydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa
ovat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen
nimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on
hän vain vanha mamselli.
"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen
nimensä!"
Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon
hänen nimensä!"
"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä
saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"
"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt
sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta
ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut
sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt
nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun
yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia
onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on
ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."
Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu
metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen
muistonsa!"
Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka
pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.
"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö
sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"
"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja
valmiiksi."
"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi
hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.
Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä
ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.
* * * * *
Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen.
Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa
katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin
tähysteli ritariansa.
Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti.
Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta
liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.
"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.
Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan
sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.
"Olen valmis", hän kuiskasi.
"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."
Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman
suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.
Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla
paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä
ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen
Jumalan ihanuuden ilmestymistä.
Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut
saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma,
kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin
uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän
todellakaan ei voinut sille mitään.
Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.
Mutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran
isänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös
kirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään
aikuisen sydäntä.
Pappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta,
rankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin
olisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.
Oi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!
Seuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja
kammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen
lapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.
Hänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut
rientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa
kirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.
* * * * *
Ei mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta,
tapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja
kuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa
vuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin
kuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli
kuului nyt hänelle.
Jospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa
yhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman
henkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa
ja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät
häntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset
unohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin
olisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen
työnsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet
elämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen.
Rukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden
kirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.
Sillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.
Myrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään.
Hän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.
"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!" hän huokasi.
Mutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: "Kristuksen
rakkaus -- paras rakkaus -- Jumalan rauha -- iäinen valo!"
Ja tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon
muustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain
tiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen
ei unohdeta.
Vanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.
Hänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä
tietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä,
mutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut
muuttoretkensä.
Nyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus
unelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa
nähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat
joukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä
avoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa
hengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän
kaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.
Seuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa
maapalloa.
_Fredriikka Bremer oli kuollut_.