Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun
jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme
kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi,
aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun
metsän.
Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole
neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä,
eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa
pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen
vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.
Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua
harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet
sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun
aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret
kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät
päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se
ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle,
se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu
alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli
se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä
kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä
aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä
rivi kuihtuvia puita.
Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä
ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden
välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa
vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten
houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä,
sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten
vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat
joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.
Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla
harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen.
Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin
puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä,
kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit
ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja
talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.
Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi
kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä
katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa
saksia ja veistä muistamattakaan.
Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden
ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne
ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat
liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja
vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt
ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.
Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa
kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa
ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää
tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään.
Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee
hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka
siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.
Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota
kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä
pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka
Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi
siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä
riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän
onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.
Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin
käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.
Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle
tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut
merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut,
kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään
kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja
poltti kuin tulessa.
Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan
luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen,
mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.
"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät
lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana,
jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt
ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla
ole ketään kehen turvata, paitsi minua."
Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä
minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen,
mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"
Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet
syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole
syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut
sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti
elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta,
että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti
minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota
tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa
hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."
"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt
tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."
Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan.
Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua",
hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä,
kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä
oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä
ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta;
pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata
paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen
paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita
sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan
niinkuin sinäkin."
Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä
myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin,
vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun
havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes
ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi
itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden
korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.
Hän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika,
vai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja
hänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan,
kauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa
heräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut
täällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut
kirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili.
Hän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti
ajatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi
oksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi
villimmin vilkaista takaa-ajajiaan.
Se oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että
harvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään
kasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä
sen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit
Halfvorsonin ruumissaatto.
Mutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin
oli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut
oikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle.
Hän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin
että hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa.
Ruumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä
hautausmaalla.
Hautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan
korkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa
rautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina
täällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit
itse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.
Hän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se
ainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa
siellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi
hänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren
rinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt -- ja siksi täytyi hänen odottaa
niin kauan.
Järki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola.
Elä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi!
Hän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota
jalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin
portti sinulle aukeaa!
Mutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän
oli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri
nukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä
siellä, missä oli.
Joutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan
juuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä
leikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen.
Pekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää
hautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee
sinne häntä hakemaan.
Tyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa.
Hän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen
hassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa
ei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen
tähtensä mitään omantunnon tuskia.
Hakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli
liian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi
hänet sieltä pois noutaa.
Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän
oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?"
kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet,
sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne.
Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa
heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat
hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.
Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä
voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa
ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan
yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa!
Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka
rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka
todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.
Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa
mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella,
miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos
hän tulisikin sinne elävänä.
Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten
muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin
tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan
mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä
villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin
hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi
suuri vääryys, jos hän kuolisi."
Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä
erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen?
Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä.
Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin
näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita
säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä
antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai
hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai
rakkautta.
Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!
Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki
oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko
hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden
viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit
turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin
surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?
Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä,
kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei
kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian
suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon
ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat
kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen
tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän
todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.
Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja
asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat
ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. -- Yhtäkkiä
hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten
kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin
selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli
pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.
Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet
olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että
yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin
hukkaan.
Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän
kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa
katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen,
samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.
Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana
ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen
kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen
olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä
repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat
kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.
"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä
täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan
täällä hautausmaalla?"
Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa
häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän
vähintäkään vaikutusta.
Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka
Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain
sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."
Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön
ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä
sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."
Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä
alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä
epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen
sanoistaan.
"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti
Edit.
Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.
Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen
mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.
Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne
ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen
kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä
kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin
olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli
hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen
luokseen ja suuteli häntä otsalle.
Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän
tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.
Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä
ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin.
Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka
käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.
Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti
hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja
hyväili häntä hänen itkiessään.
Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta
herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä
tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää.
En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."
Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä
eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen
kyyneleidensä vielä kauan virratessa.
"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.
Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän
alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen
uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.
"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt",
sanoi Edit.
Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä,
purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.
Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea
epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen
vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua
hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä
voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki
se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää
koskaan ollut pääsevä valtaansa.