Tuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta
satujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt
tapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla
oli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta
ja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos
sanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan
kuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa
tuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan,
kuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen
paimenpoikaa.
Aluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja
sattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut
Pekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat
samat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin
helähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä
kaikui vanha piiritanssilaulu:
Nyt joulu ompi taas,
Nyt joulu ompi taas,
ja jälestä joulun on pääsiäinen.
Mut' totta ei tuo,
Mut' totta ei tuo,
Sill' jälestä joulun paasto viel' on.
Ja hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän
yli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan:
"tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon
juhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa
sellaisiin huvituksiin, houkkio?"
Silloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli
tullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena
ja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli
sama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut
pienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.
Muutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen
tehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka
halusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.
Pekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään
Halfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän
ei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö
pakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin
murheelliselta.
Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut.
Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät
olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa,
mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen
ilmeetön.
"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan",
sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden
miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin.
Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne.
Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat,
niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella
kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."
"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.
Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui
siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa
alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien
kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan
huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset
rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä
ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! -- Hän istui
nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin
ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo
teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin
häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen
surulliseksi.
Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja
kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen
erkanikin hänen luotaan.
Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota
hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella.
Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin
että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.
"He löysivät hänet maasta puolikuolleena -- verilätäköt hänen
ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän
ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin
huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut
nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa
kyynelillään." -- Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse.
Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi.
Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa,
vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja
palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".
Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän
ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi
ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele
otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson
oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän
rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella
heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin
muita ihmisiä.
Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli
muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla,
ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori
tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja
kaivannut häntä!
Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet
Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.
Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan
nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka
kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen
suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä
olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa
tätä hengeksi muuttunutta ainetta.
Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä
heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti!
Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä
lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.
Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä,
aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit
kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä
tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo:
"Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En
voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."
Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän
ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo
muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin
kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata
Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen,
että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu
oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas
rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät
hänen silmiinsä.
Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt
häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää
mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti,
kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa
muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka
tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka
alottikin aivan viattoman puheluaineen.
"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.
Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa
hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit.
"Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."
"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"
"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista.
Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit
tarkoittavaisesti.
"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola
ylpeästi.
Keskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen
ja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä
vastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa
kostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen
ymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.
Edit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli
tullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut
häntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli
pelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän
olikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää
toista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin
hänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea,
minkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään.
Taaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet.
Tämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin
pian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt
Halfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.
Siinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet
kutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti
häntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina.
Eihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana,
voinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne
saarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu
auttaisi, sanoakseen hänelle: "Katsokaa minua, Pekka Pohjola,
teidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun
kuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!"
Nuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana
viettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä,
aikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.
Mutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta
kuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin
kuulustella poikaa.
"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean
miehen kanssa?"
Pekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa
Editille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan.
Ensiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta
hankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka
häntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut
lyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut
toivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan.
Hän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen
loiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.
"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut
Halfvorsonin?" kysyi Edit hänen lopetettuaan.
Hän painoi päänsä yhä syvemmä. "Minä näin hänet kyllä", vastasi hän.
"Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin
luona. Puotipoika kertoi minulle kaikki."
"Miksi ette sitten kostanut?" liitti Edit.
Sekin vielä piti hänen tunnustaa. -- Hän tunsi itsessään Editin
tutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. "Kun
miehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään
Halfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.
"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut
rankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin
maata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli
kuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia
sievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja
tarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei
kuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä
koettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän
voinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden
kanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.
"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi
taimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja
minä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo.
Voi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja
lasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat
puolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan
palaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut
olla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa
vesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi
hän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja
minäkös juoksemaan."
"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?"
"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän
vihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja
sen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä,
voivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit
pois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun
hänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti
silminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja
niin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten
juosta lippasin tieheni."
"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?" Edit
kohottihen lepotuolissaan.
"En voinut häntä lyödä", virkkoi Pekka Pohjola.
Edit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka
Pohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa
katumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen
mies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin
tuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan
sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten
suurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle
surua.
"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka
Pohjola", alkoi hän ystävällisesti. "Sitäpä juuri tahdoin teiltä
pyytää. Nyt voin tyynenä kuolla."
Pekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen.
Hän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän
mahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen
raukkamaisuutensa hänelle anteeksi. -- Kun Edit sanoi kutsuneensa
hänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän
sanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa
oikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä,
tietysti oli sanottava ensi sana.
"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka
he sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä
kuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä
kaikki teidän kärsimyksenne."
"Tuskani eivät ole kovia", virkkoi sairas hymyillen rohkeille
tarjouksille.
"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin
vilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin
oravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain
niin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te
olisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta..."
Edit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan
hänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt
taaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä,
sillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään
tarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.
"Kaikkea muuta", sanoi Edit välinpitämättömästi, "ei niitä niin monta
olisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä."
Mutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä
heräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä.
Hän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä
työmies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon
syvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa
kylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko
hänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.
"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä", sanoi hän. "Istukaa
hetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet."
Pekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä,
jota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän
tunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti
häntä.
Se käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että
hänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa,
uhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja
luottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!
"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!" huudahti
Edit.
Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä
kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa
voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.
"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne.
Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin
kanssa, josta pitää."
Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken
aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen
onnesta.
Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän
itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen
hupakko se on se vermlantilaispoika!"
Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä
voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut
häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen
yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta
kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian
hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän
sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla
vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon
perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."
Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka
kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä
oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee.
Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä
omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun
hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut
hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla
kumminkin huimaavan onnelliselta.
"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.
"Ei", vastasi Pekka Pohjola.
Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä
pakenemasta.
"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli
hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut
hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen
kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He
ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai
verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa
minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja
onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta
pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää
minulta."
Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle,
murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi
juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja
kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.