Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se
oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi
näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä
kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä
sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne
siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle
kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.
Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä
näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo.
Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä
keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä
kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.
Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten
kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen
ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät
esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi
aamupäivän rauhaa.
Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!
Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.
Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola,
vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta
sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat
rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta
kauppakaupungista.
Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän
oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.
Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni
pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja
yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he
kaikki olivat laulaneet.
Nyt joulu ompi taas,
Nyt joulu ompi taas,
Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
Mut' totta ei tuo,
Mut' totta ei tuo,
Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.
Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui
pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan
piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn,
sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on,
sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien
välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain
köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä
se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja
rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.
Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut
urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.
Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan
kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän
hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa
keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt
häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."
Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut.
Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi,
sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli
Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi
työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi.
Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän
lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan
ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin
kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.
Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa
teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka
oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää
hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä
tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä
siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja
rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan
enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin
kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää.
Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään
leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi,
että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli
aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.
Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata,
harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka
hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka
Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi.
Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti
hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.
Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä
työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka
näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?
Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea
jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin
hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa
halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut
heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin
veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja
nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat
olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille
ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet
"puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen,
huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa
ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla
valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä
tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia
kuin rotat ennen muinoin.
Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja
pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle
sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen
hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän
tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin
ja antaa Halfvorsonille selkään.
Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.
Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.
Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki
ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä
Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee
oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös
Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei
tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on
kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä
ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.
Mutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen
ja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia,
"että oikeus voittaisi maan päällä", kuten sanoivat.
Pekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he
astuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.
Silloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli
"Pitkä Pekka", piti Pohjolan Pekalle puheen.
"Tämä maa", alkoi hän, on "omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä
paistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola,
ja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja
makeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja
turmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on.
Ymmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?"
"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta", virkkoi Pekka Pohjola.
"Langalla minä tarkoitan oikeutta", sanoi Pitkä Pekka, synkän
totisesti. "Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki
romahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää
rankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä."
"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään
teistä", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.
"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta", virkkoi Pitkä Pekka. "Oikeus
on maan perivä."
"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen
Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi
Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.
"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.
"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa
aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska
et tahdo rangaistusta kauppiaalle."
Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja
sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.
"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.
Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola
oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin
koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin,
niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen,
itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja
kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola,
sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli
hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä
ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli
karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi
saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne
ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten
avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa
hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään
menneeksi mieheksi -- sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja
ikävänä, totisena ja uuraana.
Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan,
että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi
heidän edelleen.
Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan
Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa
valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut
vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan
koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka
kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle
herjaussanan singahuttaisi.
Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri
oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien
valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita
pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat.
Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja
laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan.
Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin
puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan
leppeämmin katukivitykseen.
Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle.
Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat
latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä,
oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.
Tämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä
epäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut
niin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa
olivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä,
julmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja
hieman halveksiakin.
Mutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä
raivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa
hänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu
paratiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua
ylös.
He seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa
oli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia
ja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja
hyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän
elämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta
täällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut
heidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.
"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?" kysyi Pitkä Pekka
miettiväisesti.
"Mehiläisiä", sukaisi siihen "Puukenkä Pekka", joka oli saanut
nimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin
puukenkien tekijä.
Vähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden
akkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä
kauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä.
Mutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui,
ettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he
nyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen
myymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät
kauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa
kunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi
hätäkellojen soittoa tarvis?
Juotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks
olivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat
heidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!
Samassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja
ääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja
lisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon
erään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?
Niinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin
palvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.
Tämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman
Matteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat
maitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!
He ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja "ätäts!"
peloittelevat tyttöjä.
Koko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat.
Hameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.
Samassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin
kiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.
Etäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo
pöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän
istui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei
nukkunutkaan.
"Hän on puusta", sanoi Puukenkä Pekka.
"Ei, vaan savesta", väitti Pullukka Pekka.
He astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat
veikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija
alkoi torua.
"Ei hän ole puusta, eikä savesta", sanoivat he, "pelkkää kiukkua,
pelkkää kiukkua vain."
Koko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt
viimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.
"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun
omaisuuttani", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. "Nyt tahdon
mennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei
se minulle onnistu, niin koettakaa te!"
Miehet suostuivat ehdotukseen. "Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä
ulkona odottelemme."
Pekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori
puotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla
ja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia
ei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen
menettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut
siitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin
vaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja
oli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän
oli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan
kaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt
hän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää
ajatteli rahojen kokoomista.
Pekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut
hyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua
hyväksi, kun sai asua täällä.
Edit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin
sairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen
keuhkotulehduksen perästä.
Pekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme
miestä ulkona odotellen.
Halfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että
Edit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä.
Voimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään
hengenvaaraa.
On ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi
taudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin
veljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin,
pieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan
seitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin
hankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää
Halfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu,
eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin
yksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.
Hän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää
hermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä.
Miten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan,
hyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle,
että hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää
kysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut
mitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään
vielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa
ryhtyisi.
Mutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä
sanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon
toinen vastasi: "Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!"
Pekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen
kanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi
vavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja
asettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut
pensasrivi hänen ja kadun välissä.
Edit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja
Halfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän
oli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän
häpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä,
samoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä,
että he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi
juosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja
puurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.
Näistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö
pakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka
ottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme
hoilasivat kauhealla äänellä.
Edit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman
hädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos
jonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä
niin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle
pengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten
seisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan
voimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä
hän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä.
Kohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.
Piiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena.
Hänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa
hänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen
vertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt.
Jos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä
olisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka
tapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua
heidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he
kaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen
mäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.
Mutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat
olleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset
heille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään
puodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä
esiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä
he olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet
luulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni
rauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat
he kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.
Nytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja
peloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että
jännittävää.
Eipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen.
Heillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän
maatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu
tarvittu mitään sankarimaisuutta.
Nyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita.
Kostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa
lyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun
päähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä
siksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä
olivat kuolemankielissä.
On kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus
täytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja
miten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet
etsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden
seppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin
kadehdittavalle.
Mutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen
takkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä
tahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt
enimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan.
Hän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi
heitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi
poikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai
hän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa
hän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin,
raipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla
kiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.
Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin
puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle.
"Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."
Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen
kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat
nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket
leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat
ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin
ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan
vankilaan.
Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan
ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa,
savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa
puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin
kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa,
silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta
piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä
peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!
Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut
suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä
ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli
hiljaa rantatorille päin.
Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa
viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä
keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat
nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat
mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku,
-- kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse,
puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin
katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista
ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.
Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään
tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän
näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha
puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia
holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita
upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset
maassa tuomien kohdalla.
Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas
ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä
vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt
kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt
ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli,
"mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen
muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa
oikeudesta.
Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä
soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta.
Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen
silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi
heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa
taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät
käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru
ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen
hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua
maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi,
silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos
he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja
heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat
kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.
Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa -- sillä hämärässä
ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa -- heidän suloiset, nuoret
kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän
oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma
omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta,
mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä
hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.
Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei
hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen
kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.
Ja nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään
viskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa
mieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka
Pohjolalle ja hänen tovereilleen.
Nuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin
melolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat
kiinnipitävät käsivarret.