I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin

pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat,

tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään.

Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti

katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken

käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä

oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne

olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista

tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa

perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi

katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen

yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus

taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit,

jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua

ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat

vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan

raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän

raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten

turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro

Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä

tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki,

kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun

sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa

sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli

Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä,

keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa

koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa

onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin

ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen

ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat

vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja

haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä

arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut

hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan,

näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen

lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja

pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon

hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa

kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka

toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla

tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia

hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin

itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille

viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea

siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita

huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja

hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan

katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan

takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan

kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin

suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa

Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse

vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet

mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine

hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että

jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä

puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari

sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi

ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella

teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki

nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei

Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt

viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen

viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan

pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin

vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli

tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa.

Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa

keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin

tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin

silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä

parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi

nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä

viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään

saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa.

Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin,

ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään

sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava

ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun

Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja

kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen,

silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin

oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin

mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän

setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän

siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät

viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika

suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa

monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja

siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan

Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?

Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. -- Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua

rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta

köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia.

Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla.

Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he

olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä

kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe

johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä,

seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan.

Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään

keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä

hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja

siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen

kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki,

mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua

moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha

-- vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he

kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta

ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet

sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna

antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on

kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä.

Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka

Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja

edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti

valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot

muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä

edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen

numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa

tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri

onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi

asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ,

raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on

toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja

naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti,

niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä.

Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla

onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien

takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan

paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena

vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan

rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan,

täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää

mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on

elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä

rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta,

ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja

apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin

moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät

hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä

huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?"

kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja

saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin

Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee

laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin

kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina.

Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä.

No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan

pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta

hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja

kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen

kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja

sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto,

kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään,

sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän

iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen

ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä

väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut

johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan.

Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla

kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää

vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään

tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia

noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli

kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa

hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin

kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi,

kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän

ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka

kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli

hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput

olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen

tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän

astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän

kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet

mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt

tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui

aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi

häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma.

Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan

raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla

kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat

keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja

sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja

sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue

vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että

tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa

pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään

vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja

pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä

koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista

talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän

häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset

tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä!

Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan

polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja

muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he

olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan

sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat

ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen,

ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä

hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten

suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä

kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut

tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa

miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. --

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen

veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista

riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa.

Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä

kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän

ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson

piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö

sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka

Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee

oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää

tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja

tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa

aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten

minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain

tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä

saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä

puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui

tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan

kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti.

Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri.

Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada

kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä

tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen

sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka

olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja

sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen,

ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa,

vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut

hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää

viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi

siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin,

etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka

Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut

hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut.

Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille

viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi

haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin

kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron

ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette,

että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni

teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.

Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin

huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä,

kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan

heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän

astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua

liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin

setelin ilman aikojani -- kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä

rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? --

En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että

kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson,

"mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella.

"Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli

sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet

satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden

viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö

kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli

poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia

hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te

keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen

kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika

valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu

koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli

poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat

hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain

tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut

puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on

inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä

lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi

halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui

likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa

häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri

toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien

taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa

ja tehdä vahinkoa isännällenne!"