Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin
pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana.
Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin
Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli
vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan,
voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria
hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun
luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri
vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten
kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman
vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä
pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä
ihmisten keskuudessa tapahtui.
Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän
tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla
laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan
sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki
tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen,
kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka
olkapäällään.
Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan
hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan.
Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat
kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä
suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta
niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet
lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan
ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon
siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten
perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli
heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien
korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin
tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet
pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut.
He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä,
tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa
ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille
vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne
tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit
vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet,
huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".
Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli
takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä
vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli
edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin,
perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi
ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen
oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset.
Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin
kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade
peittivät ne.
Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista
riemua henki koko metsä.
Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui
seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin
piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain,
joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat.
Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea
odotteleisi.
Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä
sinne, missä häntä odotettiin.
Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän
kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti
hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi
sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen
tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään.
Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman.
Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja
niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.
Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa.
Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset,
sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa
jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä,
hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien
lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia.
Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat
hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä
punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse
maahan, joka hehkui kuumana.
Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon
kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset
kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven
pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria
kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa
mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille
putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä
muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti
harmaita itiöpesäkkeitään.
Vaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien
kaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle,
ja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren
harmaakiviovi aukeni.
Nyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes
kenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi
sitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista
leviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella
vallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei
lintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki
täällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa
jännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän
ei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä
tarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut
hänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin
aavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.
Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut
piiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka
pakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän
älysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli
ainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän
nukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön
liehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet
kukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan
eroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä
paremmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen
vuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen
tytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.
Reor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että
tytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut
oikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.
Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin
ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa.
Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan
impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor,
oletko jaloimman lahjan arvoinen?"
Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa
tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että
tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin
varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti
silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti
takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.
Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru
sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan
ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla
nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja
painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli
vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa.
Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen
pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.
Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui
loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan
karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen
nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär,
oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.
Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä
hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli
valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä,
miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain
pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.
Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko
paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa
hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin
korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi,
ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön
äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän
seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean
käärmeen luikertavan kivijalan sisään.