Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli
pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri
äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei
ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui
hänelle kovat ajat.
Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia
eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa
jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa
pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta
myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja
liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat
tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja
nuottikynänsä.
Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat
olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi
vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat
lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen
vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin
rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista
viululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä
huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa
taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli
hyvin sääli pikku Rusteria.
Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana
ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti.
Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut
pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi
vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.
Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan
kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta
majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja
asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä,
kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän
nuottien kirjoittamista.
"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt
hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun
yli täällä."
"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi
Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he
elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja
ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää,
sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.
Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa
varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja
epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen
valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja
panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin
olivat tähän nurkumatta alistuneet.
Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi
suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki,
laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen.
Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston
pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat
ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja
sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.
Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu
oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat
olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista
epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen
kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin
taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet.
Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.
On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää,
saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon
hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi,
erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla
tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi
kuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti
ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi
tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon
soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan.
Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun
rikkauden säteillessä siihen loistoaan.
Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja
kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa
pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli
houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt
istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!
Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun
kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka
hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.
Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi
sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli
parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.
Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti
mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen
otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä
ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten
häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle
varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire.
Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.
"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."
Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja
nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin
taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea
herran ilma.
Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai
että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he
tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä
tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he
sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.
Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä
ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön
ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut
teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu
oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman
häntä.
Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat
tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä
surullisin joulunaatto.
Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi
pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria
kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat
riitelivät.
Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä
asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia,
jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja
sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha
omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä
kotoansa.
Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi
soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli
lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä.
Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä
minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois
maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos
teillä on siihen voimaa!
Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän
on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän
vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä
tahdoimme välttää."
Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta
taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei
otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan
reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa
pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he
jokainen.
Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta
ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja
siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut
asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat
mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli
heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa
oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.
Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa
pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät
olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut
pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko
mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä
vastaan?
Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän
oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä
miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on
häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda
minua.
Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon,
koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi
hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se
on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan
kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua
ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien
piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt
matkansa päähän päässyt. --
Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että
hän ajoi kuoleman valtakuntaan.
Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei
kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että
olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut
kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone,
jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä
hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää
vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä
hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen
loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan,
sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä
ollut yhtään ystävää.
Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän
kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen
ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen
päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät
kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.
Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan
neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut
takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki
kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt
kotiin.
Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti
vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan
vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä
joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän
oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman
surunsa.
Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että
Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa
ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin
sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja
pakenivat keittiöön.
Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai",
hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on
huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan
turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."
Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei
ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei
majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan
eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa
heille.
Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja
reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat
opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on
a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta
nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.
Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.
"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat
hänelle aapisen.
Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat,
eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti
kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo
liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä,
lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.
Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä,
mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan.
Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin
kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin
pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja
hyrskähti itkuun.
Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.
"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan
lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette
itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"
"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.
"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se
olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja
kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset
soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu
ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."
Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä
räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen
sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin,
jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.
"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.
"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa
nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen
kauneuden.
Silloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. "Teidän tulee
tottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi
vuodeksi."
Liljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.
"Mistä on kysymys?" sanoi hän. "Mitä on tekeillä?"
"Ei sen kummempaa", virkkoi hänen vaimonsa, "Ruster on tullut
takaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi."
Liljekrona oli aivan hämmästyksissään. "Kuinka uskallat, kuinka sinä
uskallat? Onko hän luvannut lopettaa -- -- --"
"Ei", virkkoi vaimo, "Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen
täytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka
päivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut
tätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi
panna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten
keskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa
pelastaa yhden ihmisen."
Liljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka
ryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain
suuremmoista.
Sitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka
anoo anteeksi, ja huusi kovasti: "Tulkaa kaikki lapset suutelemaan
äidin kättä!"
He riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu
Liljekronan kodissa.