Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu _Valdemar Atterdag
verottaa Visbytä_ oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä
rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri,
väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En
voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo,
otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin
keskiajan elämää.
Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä
näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, --
sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat
keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka
on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui
nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta,
ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen
viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon,
jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt
sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia
porvareita.
Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei
ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan
rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas
vedettynä.
Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse
ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja
kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.
"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä
se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä
vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan.
Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."
"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra?
Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta
kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut
ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta
tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta
enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat
Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat
kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä
perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat
minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."
Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun
merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä
miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole
pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa,
uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.
Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi
täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta
miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi
eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit
pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin
riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin
kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet
kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet
meille antanut."
Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia
niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa,
lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki
kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista
heidän on luopuminen.
"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella.
"Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa.
Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja
uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen
heidän joukkoonsa lähettänyt."
Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö
hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri
syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti
kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin
lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.
Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen
isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken,
mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu
kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa
vaipuu maahan.
Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna
palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen
rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden
takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut,
ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän
makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin
viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja
julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama,
joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö
oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut
kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä
sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko
perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään
nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän
oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit
kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut.
Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea
itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan
rikoksellisen?
Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä.
Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet
kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.
Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot
valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit
kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan
rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen
rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.
Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että
hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille
nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa
laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät!
Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise
syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"
Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee
kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo.
"Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon
meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen
palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille
hävitysretkille."
Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa
katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja
särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy
nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään
viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia
juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea
tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi
kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?
Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä
poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?
Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,
Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!
Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta
katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä,
minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat
kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan
Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat
papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan
kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen
ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki
kantavat kiviä!
Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin
kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole
raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden
synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.
Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja
häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan
häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo
kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi
kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin,
näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen
ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta,
ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä
sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta!
Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon,
muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.
Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin
kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja
tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset,
nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka
kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo
ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa
sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun
ylentää Jumalan avaruuksiin?
Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!
* * * * *
Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja
kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään
auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.