FEEDI: Joka paikassa ne ovat palvelijat nykyaikaan samallaisia! — No,
tule pois, Tuisku! (Aikoo mennä perälle.)
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten verannalle): Pappa, pappa! Pois
sieltä! Sedässä on kolera! Mamma sanoi, ettet saa mennä sisään. Täti
Eulalia kertoi meille sedän sairastuneen. Tule, tule! (Juoksee takaisin
puutarhaan.)
TUTTU (Tulee oikealta Lailan seuraamana): Mutta minä vakuutan, Laila
hyvä, että se ei ole totta.
LAILA: Mutta täti Eulalia sanoi, että se on totta. Ja sen tautta hän on
jo kohta valmis lähtemään pois.
TUTTU: Feedi hyvä? Sinähän olet mies?
FEEDI (Joka on pysähtynyt kuuntelemaan): Niin olenkin, tietysti.
TUTTU: Ja järkevä?
FEEDI: Se vielä puuttuisi, etten olisi.
TUTTU: Sinähän ymmärrät, että se ei ole mahdollista.
FEEDI: Mahdollista se kyllä on.
LAILA: Hyvinkin.
TUTTU: Mutta totta se ei ole, eihän?
FEEDI: Mikä niin? Mistä on puhe?
TUTTU: Tietysti siitä, että Torstissa olisi kolera.
FEEDI: Niin vakuutetaan. Niin ilmoitti tuo kananne ja meidän Tyyra.
LAILA: Anteeksi! Tyyra ei ole kana.
FEEDI: Itse olet! Enhän sitä ole sanonutkaan.
TUTTU: Mutta senhän voi Torsti itse ilmi elävänä vakuuttaa, että se ei
ole totta. Hänhän oli täällä vast'ikään aivan terveenä. (Vasemmalta
kuuluu Torstin voivotusta.)
LAILA: Kuulitteko?! Kuulitteko?!
TUTTU (Kauhistuen): Siellä hän onkin — jälleen.
FEEDI: Ja vakuuttaa ilmi elävänä sittenkin, että hän on sairas.
TORSTI (Sisältä): Tuttu! Tuttu! Tule tänne, tule!
LAILA: Mene, Herran nimessä, Tuttu, miestäsi hoitamaan!
FEEDI: Muuten kuolee kuin turkkilainen koira. Mene jo, mene! (Sysää
Tutun makuuhuoneeseen.)
LAILA: Me lähdemme heti pois, mekin, Feedi.
FEEDI: Me emme lähde heti pois, Laila.
LAILA: Tahdotko sinäkin sitte saada koleran ja kuolla tänne, vai?
FEEDI: Minä tahdon ensin nähdä, että hän todella on kuollut. Sitte
vasta me lähdemme.
LAILA: Silloin on jo myöhäistä meidänkin lähteä. Silloin on tauti jo
levinnyt meihinkin.
FEEDI: Mutta syömättä minä en lähde missään tapauksessa. Minun on
nälkä. Minun on saamarin nälkä. Minä syön ainakin puoli kanaa.
LAILA: Ja mistä sen saisit?
FEEDI: Olen sen itse tuonut. Sen saamme päivälliseksi!
LAILA: Mutta heillähän ei ole palvelijaa enää. Hänkin on jo lähtenyt.
FEEDI: Häh?! Mitä sinä höpiset. Tuossahan se Fiina on.
FIINA (Kantaa Riikan kanssa lapsenvaunuja ylös verannalle ja sitte
saliin.)
FEEDI (Fiinalle, häntä survaisten): No, joko on alettu kanaa kyniä?
FIINA: Älkää koskeko! Minä olen niin sairas. Minua niin pyörryttää.
Minä kaadun ihan siihen paikkaan.
LAILA: Taivas varjelkoon! Hänkin!
FEEDI (Ravistelee Fiinaa): Valehtelet, senkin variksenpelätin!
LAILA: Feedi! Feedi!
FIINA (Heittäytyy huutaen maahan): Ai, ai, ai! Nyt se alkaa, nyt se
alkaa! (Makaa selällään lattialla, huitoo käsiään ja potkii ilmaan
molemmin jaloin.) Kaikki, kaikki pyörii ja mustenee, mustenee ja
pyörii...
LAILA: Riikka menee! Riikka vie Osmon pois! Pian, pian! (Auttaa häntä
sysäämään vaunuja oikealle.)
FEEDI: Me lähdemme heti pois, mekin, Laila.
LAILA: Me lähdemme! Otamme tavaramme. (Kerää huoneesta heidän
tavaroitaan minkä mistäkin.)
FEEDI (Ottaa myös osan): Kannamme ne heti pihalle.
LAILA (Jatkaa): Laitamme siellä kaikki kuntoon.
FEEDI (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme! (Menee oikealle ulos pyssyineen,
tamineineen.)
LAILA (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme.
TYYRA (Tulee puutarhasta juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa):
Lähdemmekö jo pois, äiti? Mitä on tapahtunut? (Katsoo Fiinaan.)
LAILA: Älä kysy, lapseni! Niin, me lähdemme heti tiehemme. Tule!
(Poistuu oikealle.)