(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä. On seuraavan päivän aamu.
Leposohvalla on maattu ja siinä on kokoonpantuina lakanoita, peite ja
tyynyjä. Lattialla, toisella puolella, on patja tyynyineen peitteineen.
Peräovet ovat auki verannalle.)
FIINA (Korjaa makuuvaatteita pois lattialta): Niitäkös nyt sikisi
vieraita kuin syöpäläisiä ikään! Ja kaikki tässä pitäisi yhden hengen
keritä tehdä: ruoka laittaa, — tyhjästä! — huoneet siivota ja heidän
jälkiään korjata! Niin ovat kääntäneetkin talon ylösalasin, ettei tästä
kohta itseään löydä — tästä läävästä! Mutta pois minä lähden, — ja
vielä tänään, — jos ne aikovat täällä pitemmän aikaa viipyä.
TORSTI (Katsoo oikealta ovesta sisään): Fiinakos täällä on?
FIINA: Minä.
TORSTI: Onkos rouva täällä?
FIINA: Eikä ole.
TORSTI (Puoleksi sisällä): Onkos täällä ketään muita?
FIINA: Eihän noita näy. Kävelylle taisivat kaikki mennä — rantaan.
Riikka vain lapsenvaunuja tuolla puutarhassa kulettaa.
TORSTI (Tullen kokonaan sisään): Ai! (Painaen kädellään vatsaansa.) Ai!
FIINA (Katsoen kummastellen Torstiin): Mikäs herraa vaivaa?
TORSTI: Mahaa puree vähän.
FIINA: Arvaahan tuon!
TORSTI: Kuinka niin?
FIINA: Vähemmästäkin voi sairastua, oli, kun ei illallista syönyt?
TORSTI (Heittäytyy leposohvalle): Missä lienen ollut. — Ai! —
Kaivattiinkos?
FIINA: Eiköpähän. Ja missä herra lienee yönkään viettänyt, kun ei ollut
tilaa kotona olla?
TORSTI: Missäs Fiina luulee?
FIINA: Asemapäällikön luona ehkä.
TORSTI: Niin olinkin. Vaan ei saa sanoa muille. Luulevat minun sieltä
vielä koleran tuoneen, kun näin mahaa puree.
FIINA (Katsoo Torstiin pitkään ja silmät suurena): Voi se sieltä,
todenperään...
TORSTI (Irvistellen): Onkos rouva kysynyt?
FIINA: Eikä, kun en ole vielä tänä aamuna rouvaa nähnytkään.
TORSTI: Eikö?! Missäs rouva on nukkunut?
FIINA: En sitäkään tiedä. (Kantaa makuuvaatteet vasemmalle ja palaa
sitte tomua pyyhkimään.)
TORSTI: Nukkuisikohan hän ehkä vielä, jos on mennyt yliselle maata.
FIINA: Pitäisipä, todenperään, käydä katsomassa! (Katsoen perälle.)
Vaan tuollapa rouva tuleekin!
TORSTI (Hypähtää ylös): Puutarhastako?
FIINA: Niin. Riippumatto kädessä.
TORSTI: Kai hän riippumatossa on yönsä viettänytkin.
FIINA: Kaipa sitte! Kovinpa hän väsyneesti astuukin.
TORSTI: Fiina ei saa sanoa, että olen kotona. Panen hiukan maata.
FIINA: Olkoon! Voinhan tuon...!
TORSTI: Eikä missään tapauksessa saa sanoa, että olen sairas. (Juoksee
vasemmalle.)
FIINA: Sama se! (Katsoo hänen jälkeensä, mutta miettiväisenä): Jokohan
siihen, todenperään, tulee kolera?!
TUTTU (Tulee perältä, jättäen riippumaton verannalle.) Huomenta, Fiina!
FIINA: Huomenta, rouva!
TUTTU: Poissako ovat vieraat?
FIINA: Poissa — kaikki.
TUTTU: Kuinka kauheasti päätäni särkee. Ihan se on haleta.
FIINA: Vai on rouvakin sairas?
TUTTU: Kukas vielä sitte?
FIINA (Hoksaten): Voihan tässä kaikki jo sairaaksi tulla.
TUTTU (Kävellen edestakaisin): Ihan tämä on kauheata! Ihan tämä on
kauheata! En ole nukkunut paljon ollenkaan koko yönä.
FIINA: Vilustaakos rouvaa myös?
TUTTU: Tietysti aamuyöstä tuli riippumatossa vähän vilukin.
FIINA: Ei sitä nyt enää toista yötä rouva jaksane?...
TUTTU: En. Fiina saakin nyt hoitaa vieraat.
FIINA: Minäkö?! Hyvä, jos tässä vielä muutaman tunnin itse pysyn...
TUTTU: Jääkööt sitte itsekseen! Minä menen panemaan maata! (Aikoo mennä
vasemmalle.)
FIINA (Asettuen oven eteen): Ei, ei, — ei rouva sinne saa mennä!
TUTTU: Kuinka niin? Riikkahan sanoi minulle, että kaikki ovat poissa.
FIINA: Vaan ei saa kuitenkaan mennä. On kielletty.
TUTTU: Kuka? Onko herra kotona?
FIINA: En minä... Rouva panee sitte tähän sohvalle maata.
TUTTU: Mitäs tämä merkitsee? Mitäs Fiina näin salaperäinen on? Onko
joku sairastunut?
FIINA: Ehkä ... onkin.
TUTTU: Kuka? Kuka?
FIINA: Rouva ei nyt vain saa pelästyä.
TUTTU: Herra Jesta! Mitä Fiina nyt?!
FIINA: Minua kiellettiin sanomasta, mutta täytynee kai se kuitenkin.
TUTTU: Tietysti. Se täytyy.
FIINA: Jos on vielä vaarallistakin?!
TUTTU: Fiina sanoo pian sitte!
FIINA: Herra tuli kotiin ja meni sinne maata. Valitti vatsakipuja ja
sanoi ettei häntä saisi häiritä!
TUTTU: Sanoiko hän missä oli ollut yötä?
FIINA: Sehän se juuri minuunkin iski. Asemalla sanoi olleensa.
TUTTU: Taivaan isä! Tähän aikaan!
FIINA: Niinpä niin, rouva!
TUTTU: Minä katson, nukkuuko hän! Annahan olla, — ihan hiljaa aukaisen
oven. (Raottaa hiljakseen ovea ja kurkistaa vasemmalle.) Nukkuu! Kovin
on kalpea.
FIINA: Varmaan häntä oksettaa.
TUTTU: Valittiko hän jo sitä?
FIINA: Taisi jo sinnepäin olla, koska näkyi niin pahasti
irvistelevänkin.
TUTTU: Mitä ihmettä nyt tehdään?! Fiina hyvä, lähde hakemaan lääkäriä,
lähde!
FIINA: Herra hyvästi siunaa! Vielä tämä tästä puuttui! Mistä asti?
TUTTU: Juokse asemalle kauppiaan puotiin ja soita sieltä puhelimella
tohtori Väkkärälle! Pyydä heti paikalla tulemaan!
FIINA: Voinhan minä mennä, rouva, mutta kyllä minä otan samalla
tavarani ja sille matkalle jäänkin. Lähden kaupunkiin takaisin.
TUTTU: Ja Fiina jättäisi tällä lailla meidät kaikki tänne?
FIINA: Koleraa ja senkin muita pasilleja lähden pakoon. Oma henki tässä
maailmassa on kullekin kallein. (Poistuu kiireesti oikealle.)