TORSTI (Jatkaen): ... ja juokse sinne, hanki sitä, toimita tätä, soita
kaupunkiin j.n.e.
TUTTU: Muuhan ei auta, rakas Torsti. Minkäs sille nyt voi.
TORSTI Sinä kyllä vielä pyydät kauniisti, mutta sitä eivät tee vieraat.
TUTTU: Kuinka niin?
TORSTI: Olisitpa kuullut vain, mitä vaatimuksia heillä on. Feedin,
esimerkiksi, pitää välttämättä saada totinsa tänä iltana, vaan mistä
minä sen konjakin otan?
TUTTU: Se ei ole niin vaarallista.
TORSTI: Vai ei ole? Minä ainakaan en osaa kuulla tuommoista
komentamista toisen talossa.
TUTTU: Lupasitko sitte hankkia?
TORSTI: Lupasin — asemalta. Ja sinne lähdenkin paikalla.
TUTTU: Mutta joudu nyt kohta takaisin, Torsti.
TORSTI: Älä odotakaan minua niin pian.
TUTTU: Mitä tarkoitat?
TORSTI: Ei ainakaan ennen auringon laskua. Tahdon hiukan levätä koko
tästä sekamelskasta ennenkuin kotia palaan.
TUTTU: Mutta vieraat, ajattelehan heitä!
TORSTI: Hoitakoot nyt itse itseään! Olen jo tehnyt kaiken voitavani.
Olen koettanut olla niin ystävällinen kuin suinkin. Olen koettanut
sovittaa riitapuoletkin: äitisi ja täti Eulalian.
TUTTU: No? Onnistuiko?
TORSTI: Jopahan! Ei se onnistu tässä eikä toisessakaan maailmassa.
TUTTU: Tiesinhän sen!
TORSTI: Ajattelehan, mikä elämä täällä näin ollen tulee olemaan?!
Toinen puoli tahtoo vain pakoittaa toisen lähtemään pois. Se tästä
heidän tulostaan tänne nyt on ollut seurauksena.
TUTTU: Mutta, rakas Torsti, eihän se nyt minun syyni ole.
TORSTI: Ei tietenkään. Minun oma syyni se on, että näin olen joutunut
naimisiin ei vain sinun, vaan koko sukusi kanssa.
TUTTU (Itkien): Siinä sen nyt kuulin taas!
TORSTI: Olisiko kumma, jos taas sairastuisin ja koko kesäni olisi
mennyt piloille?!
TUTTU: No, aja, Herran tähden, heidät kaikki pois sitte paikalla!
TORSTI: Kepilläkö vai? Hienoja viittauksia olen heille jo antanut, vaan
eivätpäs lähde. Näköjään ovat viittaukseni vielä olleet liian hienoja,
etteivät niitä ole huomanneet.
TUTTU: Mitäs sitte olet heille sanonut?
TORSTI: Sen, ettei sinulla ole enää kuin munakokkelia heille tarjota.
TUTTU: Onpas vielä palvattua lampaan lihaakin vähän jälellä.
TORSTI: Vähän jälellä — niin. Mutta huomenna on Tuisku siitä jo luunkin
syönyt. Jotenkin tämän olen heille sanonut, ja ettei meille itsellemme
jää paikkaa, minne päämme kallistaa, sen heidän pitäisi jo itsensäkin
huomata.
TUTTU: Ihanhan sinä olet kauheasti hermostunut taas, Torsti hyvä.
FIINA (Joka sattuu samalla kulkemaan huoneen läpi): Ei se kumma ole,
jos tässä ihan hulluksi tulisi.
TORSTI: Niin olen, vaikka olenkin koettanut koko ajan hillitä itseäni
ja tehdä pilaa kaikesta, vaan nyt en sitä jaksa — enää. Nyt tästä tulee
kohta tosi jo.
TUTTU: Mitä ihmettä minä nyt sitte teen?! (Itkee jälleen.),
TORSTI: Tee, mitä tahdot! Pidä sinä nyt huoli vieraistasi! Minä lähden.
TUTTU: Minnekä sinä lähdet?
TORSTI: Asemalle — Feedille konjakkia toimittamaan. Sano niin
vieraillesi, jos minua alkavat kaivata. Äläkä odotakaan minua
illalliseksi kotia. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)
TUTTU (Purskahtaa itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle): Se tästä
nyt tuli! Se tästä nyt tuli!
FIINA (Joka pysähtyy katsomaan): Itkekää, itkekää! Vieraita kaipasitte,
nyt ne saitte! Tuli se itku kerran lyhyestäkin ilosta!
TUTTU (Hypähtää ylös): Mitä Fiina vielä siinä tuhmuuksia puhuu?!
Pitäisi ennemmin suunsa kiinni.
FIINA: Voinhan minä sen pitää, vaan ei se ole oikein nykyajan
palvelijain tapa. Sääli minun kuitenkin on vähän rouvaa, mutta herraa
varsinkin!
TUTTU (Pyyhkien silmiään): No, Fiina tekee nyt vain tehtävänsä eikä
turhia jaarittele.
FIINA: Tahdoin tässä sivumennen kysyä, että tähänkö saliin sitte se
Linkkuströmin perhe nukkumaan pannaan?
TUTTU: Tähän. Fiina tuo yliseltä kaikki patjat, pään-alaset ja
peitteet, mitä siellä vain on. Kyllä minä sitte neuvon.