lahjoittaa tietäen, ettei saa milloinkaan takaisin, hän pyrkii
korkeimmille huipuille tietoisena siitä, ettei niille milloinkaan
saavu, hän tarjoo koko olemuksensa ja tietää, ettei kukaan maksa
siitä sen oikeata hintaa. Mutta juuri siinä onkin hänen traagillinen
suuruutensa, juuri siinä hänen ei-inhimillisyytensä, joka pidättää
häntä vielä toistaiseksi ihmisten joukossa. Toiset ilot ovat häneltä
evätyt: hänellä ei ole, niinkuin elämään, ihmisyyteen ja totuuteen
uskovilla, lohdutusperusteita, lupauksia ja kangastuksia, jotka
pitäisivät häntä pystyssä ja tekisivät tien hänelle keveämmäksi
käydä. Hän ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa, ja
se tietoisuus, että hän voimakkaana voi tulla toimeen ilman kaikkia
muita, täyttää hänet tuimalla, mutta terveellisellä nautinnontunnolla.
Mitäpä rohkeutta vaaditaankaan sellaiselta eläjältä, joka varmaan
uskoo ihanteittemme toteutuvan ja jonkin paratiisin, maallisen
tai taivaallisen, olevan meitä odottamassa ja tarjoamassa meille
virkistystä vaivojemme jälkeen? Ihmisen todellinen aateluus, hänen
valtavin sankaruutensa on siinä, että hän voi elää vielä sittenkin,
kun kaikki elämisen syyt ovat hänestä tuhoutuneet, kun kapalorihmat ja
kainalosauvat, kaikkien ihmisten elinehdot, on kaikki heitetty syrjään.
Tämän sielunaateluuden, tämän suuruuden, tämän äärimmäisen ja
epätoivoisen sankaruuden nojalla minä pakenen samalla kertaa kuolemaa
ja keskinkertaisuutta.
XLVI
MINÄ PALAAN MAAHAN
Minä siis elän jälleen. Mutta _yksin_, kaamean _yksinäisenä_.
Ainoastaan minä — ei enää Jumala, mutta epäitsekäs, kuten hän, joskaan
en ole kyennyt kohoamaan hänenlaisekseen valtiaaksi. Minun täytyy
sommitella elämäni uudelleen uusien luonnosten mukaan — elämän,
joka on täysin omani, todellakin uusi elämä. Minulla ei ole ketään
muuta kumppania kuin oma itseni. Ei ole kättä, joka ojentuisi minua
auttamaan, jos ojennan oman käteni hapuilussani tukikohtaa jyrkässä
nousussa. Maailma on täynnä äänten pauhinaa, mutta kysymyksessä ovat
vain »hyvät uutiset», joita minulle tarjoiltiin aikaisemmin aamiaiseksi
ja päivälliseksi, mutta jotka eivät enää sano minulle mitään. Ne ovat
toisia, vapautumattomia varten.
Mutta elämäni uusi muotoutuminen, ryhdistäytyminen, uuden matkan
aloittaminen vaativat jonkinlaista tukikohtaa, jotakin kohtaa, johon
voin juurtua. Minulla on vain oma itseni, mutta tämä itseyteni on
kiinteämmin liitetty erääseen kaikkeuden osaan. Minä en ole mikään
metafyysillinen ja absoluuttinen ihminen, joka leijuu käsitteiden
ilmakehässä. Olen syntynyt määrätyssä paikassa, kuulun määrättyyn
rotuun, minulla on takanani historia, traditio. Itseeni keräytyminen
ja keskittyminen merkitsee ainoastaan sitä, että tulen jälleen
kosketukseen synnyinmaani, kansani ja sen kulttuurin kanssa, josta olen
lähtöisin, tahdoinpa tai en.
Minun siis täytyy aloittaa uudestaan, syntyä uudelleen — toisin sanoen
palata äidinkohtuun, ei äitini ruumiiseen, vaan siihen todellisempaan
ja suurempaan, jonka nimenä on synnyinmaa. Niin kauan kuin olin vain
aivokiihkoinen olento, oli maailma kotimaani ja kirjasto kansani, josta
löysin ainoat kunnioittamani lait. Mutta nyt, kun tahdon luoda luihini
uuden ytimen ja saada veren jälleen liikkeeseen, minun täytyy kääntyä
konkreettisen olemukseni syvimpiin juuriin.
Siinä tarkoituksessa olen tahtonut uudelleen perehtyä maahani, ja sen
jälleenlöytäminen on paljastanut minulle paremmin omaa sieluanikin.
Lääkärit määräävät eräissä taudeissa kotimaan ilmaa. Onnellinen kohtalo
on johtanut minut, toipilaan, takaisin kotiin: olen jälleen täyttänyt
keuhkoni kotimaan ilmalla ja tuntenut voivani siitä hyvin. Niin kauan
kuin olin uponnut universaaliseen ja teoreettiseen kulttuuriin, pysyin
huone- ja kaupunki-ihmisenä. Hylkäsin maan, tai jos lähdinkin sitä
tapaamaan, en sitä nähnyt, en sitä syleillyt, en sitä rakastanut.
Mutta Emon kasvot voi nähdä ainoastaan korkeudesta, etäällä kaupunkien
valkoisesta ihomaalista. Minä olen löytänyt ne nyt jälleen, ylhäällä
vuoristossa, olen nähnyt ne auringonlaskun kullassa, kuun kalvaassa
valossa, valkoisen lumiharson peittäminä, kukkasten kaunistamina,
tuulen värähdytteleminä — en milloinkaan vanhoina, aina nuorina, aina
samoina, vilpittömästi hymyilevinä äidinkasvoina.
Suotta minä vääntelisin tätä jäykkää itseyttäni tehdäkseni siitä
ateenalaisen jumalan tai skandinaavisen kolossin. Niin kauan kuin olen
pelkkä aivo-olento, keskustelen kiinalaisen ja sufin, saksalaisen
professorin ja englantilaisen esseistin, ranskalaisen jakobiinin ja
kreikkalaisen sofistin kanssa. Minä kuulun kaikkiin vuosisatoihin ja
kansanheimoihin: minä ymmärrän ja minua ymmärretään. Minun sanani ovat
kansainvälisiä pelimarkkoja, jotka voin kuluttaa millä maailman turulla
tahansa.
Mutta kun kuuristun kerrassaan itseeni, sieluin ja ruumiin, aivoin
ja sydämin, ja tahdon liittyä johonkin rotuun ja sujuttautua
johonkin vuosisataan, tunnen kuuluvani tänne, ainoastaan tänne ja
tähän aikakauteen. Tahdoinpa tai en, minä olen syntynyt Toskanassa,
toskanalaisten ihmisten, toskanalaisten maisemien ja aarteiden
keskellä, olen Toskanassa vuonna 1881 syntynyt mies, joka täytti
kaksikymmentä vuotta kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisenä
vuotena ja joka kirjoittaa tätä vuonna yhdeksäntoistasataakaksitoista.
Minä olen toskanalainen — enkä vain italialainen. Ihmisen todellinen
isänmaa ei varmaankaan ole se kuningaskunta tai tasavalta, jonka
alamainen hän on. Italia on liian suuri jokaiselle italialaiselle:
varsinaisen isänmaan täytyy aina olla pieni. Ranskassakin, joka
on keskitetty maa, jos mikään, Bretagnen mies pitää Provencen
asujainta muukalaisena, ja normandilainen ja lothringilainen pysyvät
normandilaisena ja lothringilaisena Parisin sydämessäkin.
Minä tunnen itseni syvästi toskanalaiseksi. Venezialaiset ja
napolilaiset ovat minulle vieraita: minä tunnen heidät eräitä
vierasmaalaisia etäisemmiksi. En viihdy heidän seurassaan, tunnen,
ettemme ole veljiä. Ihmiset eivät voi sanoa kuuluvansa samaan
isänmaahan vain sen nojalla, että kirjoittavat samaa kieltä ja
noudattavat samaa lakia.
Toskanalaistenkin joukossa minä tunnen itseni usein vieraaksi ja
muukalaiseksi. Puhuessani Toskanasta tarkoitankin ennen kaikkea
Toskanan maata, vuoria, kukkuloita ja jokia — sen maan näkörantoja,
joka leviää apuanien ruusunhohtoisista torneista aina laajaan ja
autioon maremmaan saakka, maata Apenniinien huikeiden huippujen ja
viheriänä hengittelevän Tyrrhenian meren välillä. Tarkoitan tätä
taivasta, joka on kaunis rumallakin säällä, tarkoitan haaleanhimmeitä
öljypuulehtoja ja sypressien tummia peitsiä, rinteiden vehmaita
viiniköynnöksiä ja autioita kivisiä laaksoja, joissa kukkii ainoastaan
tummansininen ohdake ja keltainen väriherne.
Sitten tarkoitan sitä Toskanaa, jonka muodostavat suuret toskanalaiset
ja heidän neronsa. Aina etruskilaisista esi-isistä, jotka lepäävät
vartiossa haudoissaan ja jotka olivat tyyniä ja teräväkatseisia
kuin näkijät, etruskilaisista, jotka toivat mukanaan itämailta
tulevaisuudenrakkauden ja varman taidevaiston, etruskilaisista, jotka
sivistivät roomalaisia ja joiden asuma-alueen rajoihin sisältyi
se maa, jonka oli määrä kerran tuottaa useimmat Italian suuret
henget — aina Danten voimaan, Macchiavellin kuivaan jäntevyyteen,
Michelangelon pelottavaan nerokkuuteen, Leonardon tiedonjanoon ja
Galilein terävä-älyisyyteen saakka. Heissä kaikissa tuntuu erikoinen
tarmo, erikoinen karu jämeän realismin, kohtuullisuuden ja selvyyden
vaisto, suuruus ilman paisuttelua ja turhaa mahtipontisuutta ja
karuus vailla tekopyhyyttä ja jäykkää vaateliaisuutta. On olemassa
erikoinen toskanalainen henki, joka liittyy kiinteästi maahan; jolla
on omat luonnepiirteensä, kaikesta muusta italialaisesta samoinkuin
ulkomaalaisestakin eroava, ja jonka kanssa tunnen olevani täydessä
sopusoinnussa.
Oman itseni löytäminen merkitsee niinmuodoin Toskanan, sen maan ja
tradition löytämistä. Nyt eivät ole enää kysymyksessä maantiet Firenzen
tienoilla, tiet, jotka ahdistuvat harmaiden muurien ja herrastalojen
aitaristikkojen väliin, vaan paimenten polut Apenniinien selänteillä,
missä ihminen on kahden kesken taivaan ja jalkojen alla leviävien
metsien kanssa. Eivät enää kaupungin kunnaat Vial dei Collin tai
Incontron luona, vaan Pratomagnon kyttyrät ja Kuualppien huiput. Olen
löytänyt piilevän ja tuntemattoman kukkulan, joka on samalla kertaa
Toskanani sydämessä ja sen äärillä. Se sijaitsee lähellä Tiberin
lähteitä, lähellä sitä metsää, jossa pyhä Fransiskus kärsi, sitä
linnaa, jossa Michelangelo syntyi ja sitä kauppalaa, jossa syntyi
Pier della Francesca. Muutaman askelen päässä asumuksestani oleskeli
nuoruudessaan tasavaltalainen Carducci. Ja jos nousen ylemmäksi, erotan
etäältä Romagnan meren ja Umbrian ylänteet.
Tällä kivisellä kukkulalla, missä tuuli ei milloinkaan viihdy lepoon,
henkeni on jälleen tyyntynyt ja löytänyt itsensä. Näiden tummien
ja teräväharjaisten vuorten piirissä, tällä niittymaalla, jossa on
niukasti kukkia ja ruohoja, mutta runsaasti kiviä, näiden jykevien ja
hoidottomien tammien varjossa, sen kapean, mutta kirkkaana solisevan
joen rannalla, joka saapuu Roomaan likaisena ja leveänä, tämän
tosiaankin taivaallisen taivaan alla, joka on läpikuultoinen ja lauha
silloinkin, kun pilvihattarat harhailevat sen pinnalla, olen jälleen
tuntenut maan todellisen tuoksun, ilman raikkauden, leivän maukkauden
ja kanto- ja risuvalkean rehdin lämpimän. Elämä on valloittanut minut
takaisin vähitellen koruttomalla kauneudellansa. Olen muuttunut
jälleen lapseksi ja alkukantaiseksi ihmiseksi, villiksi ja karuksi.
Olen liittynyt jälleen maalaisiin esi-isiini ja yksinkertaisiin kelpo
maamiehiin, jotka paimentavat karjojansa ja korjaavat viljaansa näillä
tienoilla. Olen tehnyt sulan sovinnon vanhan sukuni kanssa. Tälle
tuhlaajapojalle, joka on aterioinut kyllikseen kaikissa Euroopan
älyllisissä pidoissa ja paimentanut ja kurittanut vieraita sikoja,
vanha koti on valmistanut olosijan lähelle savuttanutta liettä,
honkaisen pöydän päähän, joka tuntee keltaisen maissipuuron, suolaisen
liikkiön ja lämpimät leipäkyrsät.
Alkuaikoina jälleenkohtaamisen tuottama nautinto oli niin suuri,
että tunsin tarvetta kantaa kotiin kappaleen tuota veljellistä ja
isällistä luontoa, jonka keksin uudelleen ja johon rakastuin joka
päivä: kiven, joka oli sakarainen kuin vuorenhuippu, ja tammenlehdestä
irroittamani kasvannaisen, kiiltävän ja kaunismuotoisen tammenterhon,
vihkon niityn kukkasia, sypressinmarjan tai maissintähkän. Kaikki nämä
yksinkertaiset, karkeat, hyödyttömät ja arvottomat oliot tuottivat
minulle erinomaista nautintoa: minä tunsin ne ystävikseni, sisarikseni,
oman itseni osiksi, oman maani ja sen traditioiden vertauskuviksi.
Samalla käännyin jälleen tutkimaan mestarieni ja maanmiesteni luomaa
kirjallisuutta. Ensimmäisten ahnaiden ja kaikkeatavoittelevien
lukuvuosieni jälkeen olin tuskin milloinkaan niihin palannut.
Olin imenyt itseeni ainoastaan vierasta kulttuuria, tuskin olin
lukenut ainoatakaan italialaista kirjaa ja jos olin lukenut, niin
teoreettisia mieluummin kuin lyyrillisiä, oppineita halukkaammin
kuin kuvitteellisia. Mutta siellä ylhäällä, missä kohtasin jälleen
kotimaani nykyisenänsä, tunsin voittamatonta tarvetta palata kotimaani
menneisyyteen. Ja niin luin jälleen vähitellen, pyökkien ja tammien
varjossa, mintun ja Vernian tuulen tuoksujen häälyessä vaiheillani,
kaikki ne kirjat, jotka olivat omiani syntymän ja uudestisyntymisen
oikeudella: Danten ja Compagnin, Boccaccion ja Sacchettin,
Macchiavellin ja Redin, Gino Capponin ja Giosué Carduccin. Nämä kirjat,
joita olin aikaisemmin lukenut velvollisuudentunnon ja uteliaisuuden
yllyttämänä, jotka olivat kuolettavasti minua ikävystyttäneet
kouluaikanani ja jättäneet minut aivan kylmäkiskoiseksi, teokset, joita
olin siitä saakka pitänyt kirjallisen kaunopuheisuuden tuotteina tai
historiallisina todistuskappaleina, avautuivat minulle nyt ystävinä
ja veljinä, saivat uuden värin, uuden mehun, heräsivät eloon täydessä
alkuperäisessä voimassansa. Nämä vanhat tuotteet nuorensivat mieleni.
Nämä jykevät ja ennakkoluulottomat vanhat henkilöhahmot näyttivät
minusta tavallaan uudenaikaisemmilta kuin minä itse. Minä tunsin
kuuluvani samaan kotiin, olevani samaa sukua kuin he, puhuvani heidän
kieltänsä tai voivani muisteloitteni nojalla käsittää senkin, mikä
saattoi näyttää eriskummalliselta ja alhaiselta vieraiden silmiin.
Minä olin kuin maanpakolainen kotiinsa palanneena. Kaikki kohosi
näkyviini samoinkuin ensimmäisen kerran kohdattaessa ja täytti mieleni
asioilla, jotka tuntuivat uusilta, mutta joille oli jo varattu
paikka ja sopivat kehykset. Helvetin kuilut, taivaan valovirrat,
Firenze täynnä torneja ja huippuja, hekumoivat viettelijä- ja
sarvisepponuorukaiset, ilvehtivät ja konnamaiset ukot, viekkaat ja
miehekkäät ruhtinaat, ihmisten luontainen kehnous, tähtien liikkeet
äärettömyydessä ja viinimehun käyminen tynnyreissä, Valdarno ja
Maremma, Casentino ja Mugello — koko Toskanan kaunis maa ihmisineen ja
puistoineen, taivaineen ja lähteineen, kommuunien rauhattomuuksista
aina vuoden 1859 kuohuntaan saakka, palasivat povelleni niinkuin äiti
syleillessään odotettua, vihdoin kotiin saapunutta poikaansa.
Minua ei lumonnut ainoastaan noiden kirjojen mehukas sisältö, vaan
ennen kaikkea niiden oiva taiteellinen tekotapa, se ihmeellinen
kieli, jota niiden tekijät olivat käytelleet. Siinä ei ollut mitään
turhaa korua, ei mitään tyhjää mahtipontisuutta, ei mitään joutavaa
pitsireunusta, ei milloinkaan huonoa makua eikä hervakkuutta —
kaikki oli lujaa tekoa, vähin keinoin tuotettua, varmapiirteistä ja
täyteläistä, pronssia ja kiveä eikä kermaa ja hunajaa. Piirtimen
jälki syvä, jopa karheakin, mutta varma, selvä ja vailla yhtäkään
turhaa viivaa. Kieli rikasta, aina uutta, ilmehikkäiden lyhennysten
ja käänteiden elähdyttämää, vailla täytesanoja ja korulauseita —
luontevaa ja kansanomaista, mutta silti ylevää ja majesteetillista.
Siinäkin, samoinkuin maiseman vuoristoissa, näennäistä köyhyyttä, karua
yksinkertaisuutta, juroa iloa — suuruutta ja vapautta.
Siten uudestaan rakentunut Toskana on _minun_ Toskanani, mutta
samalla kaikkein oleellisin ja kuuluisin Toskana — ei rappeutuneiden
firenzeläisten, ei hovinherrojen eikä siloisten, äiteläin
kirjailijakuohilaiden, jotka ovat seitsemännestätoista vuosisadasta
saakka saastuttaneet ja pettäneet isänmaatansa. Minä puolestani tahdon
pysyä uskollisena tälle jälleen löytämälleni suuremmalle Toskanalle,
koska minun täytyi itseäni uudistaessani aloittaa siitä hetkestä ja
paikasta, jossa olen syntynyt.
Aluksi minussa oli koko maailma. Sitten havaitsin olevani yksin ja
melkein vailla elämää. Voidakseni toipua minun täytyi jälleen turvautua
siihen maailman kolkkaan, joka oli minulle läheisin ja tutuin. Nyt, kun
olen jälleen imenyt ensimmäisen emoni nisiä ja jälleen kuullut hänen
puhuvan — nyt, kun tunnen veren jälleen kiertävän ruumiissani ja kielen
päässeen siteistänsä, voin lähteä taas kulkemaan kohti varsinaista
kohtaloani.
XLVII
KUKA OLEN?
Mutta mikä on kohtaloni? Mikä oikeastaan olen?
Nyt, kun minulla on vain omat uudistuneet ja uudestaan hankitut voimani
ja epätoivoinen hurmioni, en enää voi innostua vieraista ajatuksista
enkä nojautua ulkoisiin haavekuviin. Kaikki jumalat, pyhät ja
pakanalliset, aasialaiset ja eurooppalaiset, ovat minulta piiloutuneet.
Edessäni ei ole enää yhtäkään jumalaa. Olen säälimättömän Ainoan tavoin
asettanut asiani tyhjän pohjalle. Kaikkeus jakaantuu kahtia: minä — ja
kaikki muu.
Nyt on sisimmän ytimeni luotava elämää kaikkeen, sen on elähdytettävä
ja muunnettava kaikki ympärilläni, autettava minua sitä sietämään.
Tässä viimeisessä ja ratkaisevassa taistelussa minulla ei voi olla
liittolaisia. Jos kuolema astuu väliin eikä minua säästä, niin
se merkitsee, että olen pelkkä riepu, hyödyttömyyden rajattomaan
rikkaläjään heitettävä.
Me olemme niinmuodoin vastatusten, me kaksi, minä ja vihamieheni,
kaikkeus. Minä olen vaivoin noussut jälleen jaloilleni, tuntien vielä
kaikkialla kaatumisesta aiheutuvaa kipua, mutta olen yhtä suoraryhtinen
kuin ennenkin, valmis heittämään haasteen ja sylkemään tuohon helvetin
kehään, jossa lempeät Abelit armotta surmaavat jokaisen Kainin, joka
ei suostu tottelemaan suvun kirjoittamattomia lakeja. Egoistin elämä
on ankara, siinä ei ole ystävällisten seinien suojaa, ei suojaisten
poukamien rauhaa, ei lämpimästi ojennettuja käsiä eikä sydämellisyyttä.
Mutta minä en etsi itselleni sauvoja tueksi, vaan lyömäaseeksi, ja kun
tunnen itseni liian heikoksi, sulkeudun itseeni, en vuodata helliä
kyyneliä niiden nähden, joita halveksin ja jotka halveksivat minua,
vaan nautin mieluummin siitä, että saan omassa persoonassani häväistä
koko ihmissukua. Heikontava rakkaudellisuus menköön hiiteen sekin!
Kuka siis olenkaan? Mikä on omin pääomani, jota en ole keneltäkään
perinyt enkä ryöstänyt, vaan jonka olen kolikko kolikolta itselleni
ansainnut kokemuksen työpajoissa, se, joka on nyt minun ainoa aarteeni,
vähäinen mahtini — sanalla sanoen minun todellinen minäni?
Monet ovat yrittäneet minua määritellä, kuvailla, rajoittaa — ystävät
ja viholliset. Minä olen kuunnellut, vaiennut, hymyillyt. Saavuttuani
keskelle minulle suotua elämäntaivalta ja kestettyäni muutamia
koettelemuksia ja yksinäisyyden pitkän karanteenin uskon tuntevani
itseni paremmin kuin muut.
Minä en ole toiminnan mies enkä filosofi. Historia huvittaa minua,
mutta minusta ei tule milloinkaan ministeriä; teoriat houkuttelevat
minua, mutta minä en rakenna itselleni milloinkaan järjestelmää.
En ole kauppias enkä pyhimys. Haluan saada rahoja ollakseni vapaa,
mutta minulla ei ole uskallusta luopua kaikesta muusta ryhtyäkseni
vain ansaitsemaan rahaa, maksoi mitä maksoi; kadehdin suuria
maailmasta-luopujia, mutta en usko jumaliin enkä paratiiseihin. Minussa
on ainoastaan kaksi asennetta, jotka saattavat herättää toisten
mielenkiintoa — kaiken terveyden ja sairauden, poroporvarillisuuden ja
pahuuden sekavassa vyyhdissä, joka herättää vain omaa mielenkiintoani.
Minä olen — sanoakseni asian kahdella sanalla — runoilija ja hävittäjä,
haaveilija ja epäilijä, lyyrikko ja kyynikko. Kävisi liian pitkäksi
kuvaella, kuinka nuo kaksi erilaista luontumaa voivat viihtyä
rinnatusten. Mutta sellainen on sieluni tosiaankin pohjaltansa.
Minä olen toisin hetkin liikatunteellinen raukka, joka joutuu
liikutuksen valtaan kuullessaan öisellä kävelyretkellä suljettujen
kaihtimien takaa kidutetusta pianosta kaikuvan wieninvalssin
yksinkertaisen rytmin, olen lapsi, jonka sydämen täyttää hellyys, kun
nähtävissä on hämyinen, yksitoikkoinen taivas, sumuisen harmaa, vailla
yhtäkään lohduttavaa pilveä, mustaa tai valkoista, olen apeamielinen
olento, jonka täyttää rakkaudentuntein joku tuntematon ukko, joku
ystävä-vainaja, jokin taitettu kukka tai suljettu talo.
Toisinaan taas muutun Hobbesin sudeksi, jonka hampaiden täytyy
saada purra ja repiä. Mikään ei ole minulle pyhää: ei edesmenneiden
suuruus, eivät vuosisatojen vahvistamat maineet, eivät totuudet, joita
tuhatvuotinen kokemus on lujittanut, ei lakien pyhyys, ei kodeksien
pelottavuus, eivät moraaliset selviöt eivätkä syvimpien kiintymysten
siteet. Minä tahdon kumota kaikki, kääntää ylösalaisin uskomukset,
näyttää jokaisen upean julkisivun takana piilevän rumuuden, jokaisen
tähden tummat pilkut, jokaisen suuruuden mitättömät perusteet, jokaisen
palvotun laitoksen halpamaiset vaikuttimet, viisaiden sokeuden,
moralistien kataluuden, kehnojen olemisenoikeuden, pahan suloisuuden,
tyhjyyden valtavuuden. Tunnen nautintoa saadessani särkeä, kalvaa,
haavoittaa, kohottaa huntuja, ryöstää ruumiita ja poistaa naamioita.
Silloin en tunne pelkoa enkä häpeää, en kunnioita ketään, viihdyn
sekamelskassa, nautin siitä, että saan hämmentää ja säikyttää, olla
kehno ja näyttää kehnolta.
Mutta sellaisen ahnaan raivon jälkeen ilmaantuu jälleen haavemieli,
joka rakentelee mahdottomia tarinoita, vääristelee todellisuutta,
heijastelee mielikuvituksen mukavassa kuvastimessa kaikkein kehnoimpia
vaistojansa ja kaikkein mielettömimpiä himojansa, muovaten luonnottoman
suuriksi ne henkilöt, joita vihaa tai rakastaa, valiten itselleen
lähtökohdan todellisuudesta, mutta kehitellen ja paisutellen sitä
unessa.
Minua käyvät ahdistamaan muodottomat tarinat, eriskummalliset
suunnitelmat, uskomattomat seikkailut, mielipuolet ja rikolliset,
jotka eivät ole milloinkaan eläneet, mutta tahtoisivat elää minussa,
teennäiset ja mahdottomat lemmenvaiheet ja oudot, uskomattomat
kuolemankohtaukset. Minun on pakko rakentaa kerrassaan uusi maailma,
joka herättää itsessäni hämmennystä ja levottomuutta niinä pitkinä
väliaikoina, joina olen porvari ja realisti, kuten kaikki muutkin,
maailma, johon sisältyy syvän totuuden katkelmia ja säteitä, mutta
joka ei ole se elävä ja todellinen maailma, jonka me kaikki luulemme
tuntevamme. Siinä maailmassa minä liikun ihan esteettömästi, annan
luomuksilleni sellaiset kasvot kuin haluan, annan heidän puhua omalla
tavallani, asetan heidän elämälleen tarkoitusperiä, joita kukaan ei
itselleen aseta, ja sallin heidän kuolla äkkiä, vapaaehtoisesti,
sellaisista syistä, jotka näyttäisivät todellisista ihmisistä
naurettavilta.
Sanalla sanoen: minä olen yhä vieläkin _ihminen, joka ei hyväksy
maailmaa_, ja tämä itsepintainen suhtautumiseni muodostaa
ristiriitaisten sielujeni yhdyssiteen. Minä en tahdo hyväksyä maailmaa
sellaisenaan, ja senvuoksi yritän joko muovata sitä uudelleen
kuvittelun avulla tai muuttaa sitä toiseksi hävityksen tietä.
Minä muovaan sen uudestaan taiteen avulla tai yritän kääntää sitä
ylösalaisin teorian nojalla. Siinä on kaksi erilaista voimaa, mutta ne
ovat yksimieliset ja suuntautuvat kohti samaa päämäärää.
Sellaisena kuin olen ja tulen vastaisuudessakin olemaan tunnen olevani
minäkin luova ja hajottava voima, tunnen olevani määrätty arvo, tunnen
omaavani oikeutuksen osan, tehtävän ihmisten maailmassa. Ainoastaan
typerään elämäänsä tuomitut houkot voivat selittää olevansa tyytyväiset
maailmaan. Se, joka koettaa sitä liikahduttaa, elähdyttää, sytyttää
sitä lieskaan, uudistaa ja avartaa sitä, on oikeutettu vaatimaan — ei
tunnustusta, josta minä vähät välitän nyt ja aina, vaan puhumisen ja
olemisen vapautta. Jokainen ihminen kaipaa elääksensä sitä uskoa, ettei
hän ole aivan hyödytön. Minä en pyydä enkä tahdo muuta tukea — mutta
tuo vaivainen varmuus on minulle välttämätön, yhtä välttämätön kuin
heikoillekin. Minä elän ja toimin tietoisena siitä, että koko elämäni
ja työni on hukkuva tyhjyyteen, mutta tahdon toisten tietävän, että
minulla on oikeus olla heidän joukossaan ja loukata heitä, koska teen
sellaista, mikä voi olla heille hyödyksi.