keräämistä, huvittelua ja vallan hankkimista, on välttämätöntä, että
tavan takaa ilmaantuu joku, joka saa oliot näkymään kirkkaammassa
valaistuksessa, opettaa ihmisiä näkemään erinomaisia asioita
kaikkein tavallisimmissa, salaperäisyyttä jokapäiväisessä, kauneutta
rikkatunkiossa. Siinä valtavan suuressa ja mahtavassa joukkiossa,
jonka muodostavat mielipiteiden ja perintätapojen orjat, loismaiset ja
rikkiviisaat saivartelijat, vanhoja tarinoita märehtivät saamamiehet,
moralismin ja mystisismin vankiloiden vartijat, itsepintaiset
papukaijat, jotka alinomaa kukertelevat vanhoja yhteiskunnallisia
sääntöjä ja tavallisia latteuksia, tarvitaan yöllistä herättäjää,
puhtaan älyn valvojaa, lujalihaksista kuokkijaa, halukasta polttajaa,
joka hävittää vanhoja rakennelmia luodakseen sijaa valoisille toreille,
jälleen voitetun vapauden puille ja tulevaisuuden rakennuksille.
Minä olen eräs niistä henkilöistä, jotka ottavat suorittaakseen
kiittämättömimmän tehtävän ja vaarallisimman osan. Ja palkaksi siitä
hyvästä tai pahasta, mitä tahdon ja teen, minulla on oikeus hengitellä,
lämmitellä, kulkea tietäni pää pystyssä ja sylkeä kasvoihin — sanalla
sanoen: elää oman lakini mukaisesti.
XLVIII
TYYLIÄ KOSKEVA SELITYS
Minä en kirjoita ansaitakseni rahaa, en kirjoita itseäni
koristellakseni, en kirjoita toimiakseni jonkinlaisena parittajana
siveäin neitosten ja pyylevien keski-ikäisten herrojen välillä, en
myöskään voidakseni kiinnittää mustaan hattuuni kaupunkilaismaineen
karnevaalilaakereita. Kirjoitan ainoastaan purkautuakseni —
purkautuakseni kaikkein viemärimäisimmässä merkityksessä, minkä
kykenette ajattelemaan, te herrat herkkämielet. Huomatkaa, etten sano
»vapautuvani», kuten sankarinne ja puolijumalanne, kuten ylhäinen
poroporvari Wolfgang Goethe, Weimarin herttuan ja entisiin oikeuksiinsa
asetettujen prometeus-sielujen lähin neuvonantaja.
Hän vapautui Wertherin traagillisten mitättömyyksien nojalla
vapaaehtoisen etääntymisensä aiheuttamista vähäisistä epätoivon
puuskista, ja tuon vapautumisen tuote pääsi kukoistusikänsä
ohi ehtineiden sentimentaalisten kaunotarten yöpöydille ja
itsemurhakandidaattien pieluksille kuolettavana leluna, mutta kaikilla
hyväntapaisen kirjallisuuden kontrapunkteilla kaunistettuna.
Minä sitävastoin purkaudun ja ajattelen tuota sanaa käyttäessäni sen
kaikkein alhaisimpia ja mauttomimpia synonyymejä: ajattelen sylkeä,
joka sinkoaa tulehtuneesta kurkustani ja kuin taian tiestä lankee
loppumattomana vihmasateena kaikkiin niihin kasvoihin, joille olisin
arvokas antamaan korvapuustin — ajattelen oksentamaani sappea, jonka
elämämme katseleminen on erittänyt verestäni — ajattelen mätää, joka
vuotaa kaikkein tungoksisimpien sairaaloiden tartunnalle alttiin
epämoraalisen persoonallisuuteni kaikista paiseista, haavoista ja
kasvannaisista — ajattelen äkkinäistä ja kaikuvaa röyhtäystä, joka
nousee syvyyksistä kuin ylenkatse. Ei, hyvä herrasväki! Painakaa
mieleenne, ettei paperia pitkin kiitävästä kynästäni ole lähtevä mitään
herkän herkullista.
Mieluisempaa olisi minulle, jos teräskynän kärki tummansinisen musteen
asemesta juoksuttaisi tummaa ja höyryävää verta, sellaista kuin
sankarin poven hurme öisessä kahakassa — mieluisempaa olisi minulle,
jos teräs tulisen hehkuvana polttaisi ja hävittäisi paperin tieltänsä —
ja jos hehkuvista vaoista nousisi suoraan lukijan sieraimiin tuima ja
terveellinen katku.
Minä en kuulu niihin, kunnioitettava yleisö, jotka kirjoittavat nöyrin
ja mairittelevin ilmein kuin olisivat palvelijoita ja odottelisivat
herrasväkeä, viittaa tai turkkia tarjoten. On olemassa niitä, jotka
esittäytyvät kuvitellulle lukijalleen niinkuin kavala napolilainen,
joka nojaa muuriin, kitara poikkipuolin rinnalla ja suu haikeasti
levitettynä anteliaiden talvivieraiden asuttamien vieraskotien ikkunain
edustalla; on toisia, jotka heittäytyvät hänen jalkoihinsa kuin
mitkäkin pitkätukkaiset Magdalenat noutaen astioistansa palssameja
ja voiteita kaikkia sielun hankautumia ja liikavarpaita varten;
toiset vihdoin muistuttavat mielestäni pieniä kuoripoikia, jotka
sunnuntaisin valkoisiin paitoihinsa puettuina heiluttelevat messinkisiä
suitsutusastioita messun epäsointujen pauhatessa.
Minä olen toista rotua. Minä en ole syntynyt minkään härän tai
aasin rauhalliseen hengittelyyn, ja mitkään lempeät paimenet eivät
tulleet minulle kumartelemaan elämäni ensimmäisenä päivänä. Minä olen
synnynnäinen kumouksellinen, ja enpä varmaan tiedä, enkö jo verisestä
elämän uksesta ilmaantuessani virittänyt tavanomaisten huutojen
asemesta jonkin epämieluisan marseljeesin säveltä. Hallittiinpa
maailmaa miten tahansa, minä tulen aina kuulumaan vastustuspuolueeseen.
Vastalause on minun sielunelämäni luonnollinen ilmaus; ruumiini
luontaisin asenne on kuin pistinhyökkäykseen käyvän; mieluimmin
käyttelemäni esitysmuoto on hyökkäys ja herjaus. Jokainen lemmenlaulu
muuttuu minun huulillani kumoukselliseksi kertosäveleksi, herkimmät
tunnustukseni keskeyttää äkkiä naurunhohotus, ivallinen hymy tai
äreä hartiain kohotus. Kunpa jokainen sanani olisi vapaassa ilmassa
viuhuva karbiininkuula, jokainen lause tulinen suihku, jokainen luku
tarmokkaasti puolustettu katusulku, jokainen kirja jykevä ja painava
kivenmyhkyrä, jolla kävisi kopahduttaminen kokonaisen kansan karvaisia
pääkalloja!
On olemassa valkoisia sanoja, hauraita ja tuoksuvia kuin jasmiinit, on
toisia, jotka ovat imeliä ja tahmeita kuin köyhäin lasten makeisten
punainen sokeri, on toisia, hempeitä, lämpöisiä ja himokkaita kuin
neljänkymmenen vuoden ikäisten rakastajien ruumiit, on olemassa
niin taivaallisen ilmavia ja autereisia, että ainoastaan vanhojen
paastoavien pyhimysten hanhensulat kykenevät kiinnittämään niitä
paperille niinkuin tomussa leikkivien valoheijastumien väräjöiviä
perhoja, on vihdoin niin julkisia ja mehuttomia, että niistä rakennettu
proosa hajoaa sormiin kuin kuivan kannikan murenet.
Ne sanat, joita minä mieluimmin käyttelen, eivät ole sellaisia:
minun sanojeni tulee olla kovia kuin kiinteä kivi, niiden tulee olla
karheita, teräviä ja raapaisevia kuin säröt, joita syöksyy alas
vieremästä tai heittyy ylös kaivosten suulle: niiden tulee olla
pakanallisen, omaehtoisen ja häpeämättömän alastomia, sellaisia kuin
ne olivat kaikuessaan ilmoille hiovan kansankielen viininkostuttamilta
huulilta. Näistä karuista kotiseudun sanoista minä tahdon luoda
itselleni jykevän, kiinteän, vankan, terveen ja vaarumattoman proosan,
joka pakottaa häpeästä punastumaan kaikki maailman kirjallisimpien
kirjallisuuksien hajuvesikauppiaat ja orjasielut. Ja kun sitten olen
tyhjentänyt kaiken sylkeni, mätäni, sappeni ja pahentuneen vereni,
kun vihdoin olen purkanut itsestäni kaikki, mitä minulla on kullekin
sanottavaa, niin minäkin muutun lempeäksi kuin laakson lilja,
kuuntelen aamun sarastaessa hartain mielin varpusten tiukuttelua katon
irrallisilla tiilillä, ja liikutus valtaa mieleni, kun kellot alkavat
soida hoidottomien maalaiskirkkojen mataloissa ja rappeutuneissa
kellotapuleissa, ja minä käyskelen puistokäytävillä kaupunginporttien
ulkopuolella, katse maahan luotuna, jotten epähuomiossa tallaisi
kuoliaaksi suurta säästäväistä muurahaista. Silloin saatte kuulla
vapautuneesta povestani kohoavan laulun, niin autuutta ikävöivän,
niin hellyyttä uhkuvan, niin kyyneleistä rakkautta herkän, ettei
kukaan teistä voi sitä kuunnellessaan olla muistelematta nuoruutensa
aurinkoisimpia ja tunnekylläisimpiä tuokioita ylen kaihoisan ja autuaan
tunnon rintaa riipoessa.
XLIX
MINÄ EN OLE SAMMUNUT
Italiaa siis kiertelee huhu, että minä olen tyhjentynyt, loppunut,
_sammunut_ mies? Sanotaan siis tosiaankin, että olin vain syksyinen
sänkivalkea ja että kevättuuli on puhaltanut pois viimeisen
tuhkapeitteenkin?
Hiljemmin, veikkoset! Odottakaa hieman, minä pyydän. Sanotteko minun
palaneen loppuun! Mutta entäpä, jos en ole vielä syttynytkään!
Teidän tulee ajatella, että kaikki, mitä olen tehnyt — kaikki! —
on ollut pelkkää alkulausetta, johdantoa, ennakolta sommiteltua
sisällysluetteloa, ennustusta, julistusta, tai, jos niin haluatte, yli
laitojen kuohuvaa mehua ja vaahtoa, jonka poistuttua kypsyminen voi
paremmin tapahtua. Paras on tulossa: minä synnyn vasta tänään.
Sänkivalkea oli pelkkä ilon kokko, tulittelu, poikaiän aurinkopyörä,
naurun ja ilon aihe, mutta nyt minä tunnen sytyttäväni tulen, jota ei
käy enää sammuttaminen.
En tiedä, mihin tarkoitukseen tahtonette käyttää kuopan, jonka olette
minua varten kaivaneet (ehkäpä haudannette siihen joskus kirjalliset
keskosenne), mutta minä neuvon teitä tosiaankin heittämään nekrologinne
paperikoriin. Ei ole sellaista marmorilevyä, joka saisi minut
taivuttamaan pääni: teidän kuolemantuomionne herättävät minussa vain
hilpeyttä, halua hymyillä ja liikkua ja toimia, halua, jonka vertaista
en ole tuntenut pitkiin aikoihin.
Ei, painakaa mieleenne seuraavan kerran varalle: ei kelpaa luulla
hiljaisuutta kuolemaksi, keräytymistä loppumiseksi eikä valmistumista
itsemurhaksi. Minä olen kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hiukseni
ovat vielä vaaleat ja kiharaiset, minulla on vielä jäljellä muutamia
hampaita; käteni ovat jäntevät ja jalkani nopsat. Minä tunnen usein
veren jyskyttävän valtimoissani ja ohimoissani, ajatukseni ei vielä
minua petä, pikemmin se on käynyt kirkkaammaksi ja uskaliaammaksi.
Minulla on vielä jotakin sanottavaa ja aikaa käytettävänäni: kotonani
on aina valkoista paperia yltäkyllin, sileätä, valkoista, leikattua
paperia, jolla kynä liikkuu kevyesti ja nopeasti — on teräskyniä ja
täysiä mustepulloja, avaamattomia. Minulta ei puutu mitään; hetkeni
vain ei ole tullut, se ei ollut oikea, mutta se voi lyödä tuossa
tuokiossa. Minä en antaudu enkä peräydy. Minä seison paikallani, minä
itse, valmiina vastaamaan kaikille ja kaikkiin kysymyksiin.
Minulla on vielä paljon sanottavaa! Te ette aavistakaan, kuinka
lukemattomia vaikutelmia ja keksintöjä minun on kerrottava, ennenkuin
kuolen. En voi tuomita kuolemaan enkä tukahduttaa koko sitä
olemukseni osaa, joka on parhain ja joka yksin kykenee oikeuttamaan
kaikki muut. Minulla on velvollisuuksia itseäni, ihmisiä ja henkeä
kohtaan. Minä tunnen edustavani omassa maassani ja maailmassa erästä
aatesuuntaa, joka ei ole hyvin havaittu, ei laajalle levinnyt
eikä ymmärretty; tunnen ruumiillistavani vihamielisyyttä niitä
ajattelemis- ja kirjoittamistapoja vastaan, jotka ovat häpeällisiä,
turmiollisia ja typeriä. Ja minunko pitäisi hiljaa vetäytyä kammiooni
vaieten mietiskelemään tai lämpöiseen huoneeseen, jonka omistaja,
yhteiskunnallisen asemansa löytänyt mies, antaa maailman mennä
menojansa, kunhan ei itse jää vaille päivällisateriaansa?
Mieluummin kuolema kuin sellainen loppu! Minun täytyy saada sanoa,
mitä mielessäni on; minun velvollisuuteni on menetellä niin, että
lähimmäiseni eivät enää sano eräitä asioita eivätkä ajattele ja
kirjoita niitä niinkuin tähän saakka. Minulle on yhdentekevää, vaikka
tuo kaikki olisikin hyödytöntä — ihan yhdentekevää. Vilpittömästi
puhuen: minä en siitä vähääkään välitä. Se ei koske minua enää sekään.
Se on suuri ja arvokas uhraus, koska se on järjetön, ja se on uhraus
juuri siitä syystä, että se on järjetön. Mitään järjenomaista tekoa
ei ole milloinkaan nimitetty uhriksi. Minä tunnen itseni riittävän
voimakkaaksi tuhlatakseni voimani Tantaluksena ja riittävän rikkaaksi
viskatakseni parhaani ulos ikkunasta. Minä en ole suinkaan sammunut,
päinvastoin: olen sammumaton. Lieskani on kuin se tuli, joka nuoleksii
ylimielisiä katolisessa helvetissä: se ei sammu milloinkaan. Ja minusta
tuntuu siltä, että nuoruuteni täytyy olla ikuinen — niinkuin Hellaan
jumalien.
Minusta tuntuu, sanon: mutta en sitä usko. Minullekin on tuleva
se päivä, jona olioiden kultasuomukset karisevat kuin maalatut
kapalorihmat tomuksi muuttuneiden muumioiden ympäriltä, on tuleva se
päivä, jolloin aurinko näyttää silmiini vain eräältä tukehduttavan
taivaan valolta lukemattomien toisten joukossa, kevään palaaminen
merkitsee vain uutta almanakan sivua, kukat imevät suotta maasta
kaikkein suloisimpia värejä yrittäen saavuttaa taivasta, lämpöisten
iltojen satakielet ovat vain yön häiritseviä ääniä — ja kun aurinko
painuu virran puoleen, en enää nouse kukkulan porrastietä ylöspäin
vaieten hyvästellen katseellani painuvaa päivää. Vaaleaveriset,
hempeät, armaasti katsahtavaiset ja kaunismuotoiset naiset astelevat
ohitseni himon liikahtamatta lihassani: he eivät ole enää minua
varten, minä en ajattele enää voittaa osakseni lempeä. Ja koko elämäni
ikäänkuin liukenee välinpitämättömyyden ikävään, tummuneiden ja melkein
toistensa kaltaisten muisteloiden usvaan, jota ei halkaise himon
välkähdys eikä teon salama. Niin käy minun — kuten kaikkienkin.
Mutta ennen sellaiseen päämäärään ehtimistä tahdon puhaltaa ilmaa
kaikkiin kaikkeuden pasuunoihin, toimittaa kaikki tehtäväni, suorittaa
kaikki verikostoni ja jättää kirjoitetuiksi ja kiveen piirretyiksi
sanani ja tahtoni. Olen tuskin ehtinyt aloittaa. Lapsi syntyy yhdeksän
kuukauden kuluttua, mutta miehen elämä alkaa hänen täytettyään
kolmekymmentä. Kukka on kukkinut, mutta hedelmän tulee kypsyä ennen
mätänemisen aikaa.
L
UUDELLE SUKUPOLVELLE
Kolmekymmentä vuotta täytettyämme näemme selvästi, mihin kelpaamme,
sillä silloin astuvat esiin meitä nuoremmat. Kolmenkymmenen vuoden
ikään saakka me taistelemme vanhempia vastaan, ja se tehtävä on
helpompi. Olemme tuomareita ja pyöveleitä tulvahtavan epäkypsän
voimamme varassa, joka sekin tahtoo hieman aurinkoa voidakseen puhjeta
kukkaan. Viholliset ovat saavuttaneet, mitä ovat tavoitelleet, he ovat
kuuluisia ja väsyneitä ja kätkevät kyllyytensä halvan tyytyväisyyden,
katkeran vaitiolon ja happamen hymyn varjoon. He ovat sijoittuneet
_istumaan_ eivätkä tahdo nousta. He odottelevat ja sietelevät meitä ja
jos ovat kovin peloissaan, niin luovat meihin rakkaita silmäyksiä ja
yrittävät saada meidät sydämellisyyden loukkuun.
Mutta kun sitten saapuvat toiset, uudet, verekset, ensimmäiset
jälkeläisemme, pojat, jotka olivat kymmenen vuoden ikäiset ja
kävivät koulua, kun me olimme ehtineet kahteenkymmeneen ja otimme
osaa ensimmäisiin kahakkoihin, niin meille koittaa koettelemuksen ja
punnitsemisen päivä. Nämä nuorukaiset ovat saaneet ravintonsa meiltä,
ovat kulkeneet kintereillämme ja ovat seuranneet meitä hyvän matkaa,
mutta nyt on tullut sulkasadon ja täysi-ikäisyyden hetki. He tuntevat
tarvetta kapinoida lähimpiänsä vastaan ja valmistautuvat käymään
kimppuumme samoinkuin me aikoinamme hyökkäsimme niiden kimppuun,
jotka olivat meitä vanhemmat. Vaikka he eivät ahdistelisikaan meitä
julkisesti, he kumminkin tuomitsevat meidät keskenänsä — me olemme
heille jo historian ja arvioinnin ainesta. He tuntevat itsensä jo
meitä melkoisemmiksi, uskovat varmaan voittaneensa tai voivansa
voittaa meidät ensimmäisessä hyökkäyksessä. Meidän välillämme ei enää
vallitse se hellä luottamus, joka liittää meitä ikäisiimme, rohkaisee
meitä kilpaillessammekin ja saa meidät vastavuoroin oivaltamaan
työmme heikkoudet ja puutteellisuudet. Uudet tulokkaat eivät tahdo
meitä kuunnella: he kuuluvat toiseen aikaan, ovat kasvaneet toisessa
ilmapiirissä, heillä on toiset salaiset rakkaudet, toiset siteet ja
toiset vastatunnot. He astuvat esiin aivan kylmäverisesti mukaviin
ja käypiin kaavoihin muokattujen päivän dogmien nimessä ja ovat
säälimättömiä kuin lapset ja julkeita kuin ryövärit. He ovat toista
rotua ja puhuvat toista kieltä. Me voimme olla toistemme seurassa,
työskennellä yhdessä, jutella ja naureskella toistemme kanssa —
mutta me emme ymmärrä toisiamme. Minussa on selvä tunto siitä, ettei
välillämme vallitse hyvä sopu. Minä tunnen pääni päällä riippuvan
heidän halveksivan arvostelunsa ja kopean tuomionsa.
Mutta kas miten käy: minä en tahdokaan paneutua niin kuolleeksi ja
ylvääksi kuin useat meitä vanhemmat. En tahdo käyttäytyä ikäänkuin
en heitä huomaisi, en tahdo piilottaa päätäni kirjakasoihin tai
kietoutua tyytyväisen uhrin caesarintoogaan. Enpä suinkaan. Minä
olen minä, ja he ovat heitä. Käydäänpä tilille. Minä en ole pelännyt
vanhoja enkä aio pelätä nuoria. Olen valmis näyttämään kaikki korttini
ja puolustautumaan kynsin hampain, sanoin ja aattein, niinkuin
villi-ihminen ja niinkuin sivistynyt. Minä en väisty. En tunnusta
joutuneeni häviölle. Sanoinhan jo, etten ole sammunut. Kirjani nimenä
on väärä huhu, mutta mitäpä tuosta. Nimen takana on mies, joka on
päättänyt myydä nahkansa mahdollisimman kalliista hinnasta ja tahtoo
sammua niin myöhään kuin suinkin.
Minä en halveksi nuoria enkä heitä vihaa. Eräiden hyväksi olen
tehnyt, mitä olen voinut. En ole torjunut heitä luotani. Olen
pidellyt heitä pahoin, kun olen otaksunut heidät kyllin arvokkaiksi
kuuntelemaan miehen heille lausumaa totuutta. Olen odotellut heitä,
kaivannut heitä, olen katsellut, kuinka he astuivat kahdenkymmenen ja
viidenkolmatta vuoden kynnysten yli, nähdäkseni mihin he pystyivät,
mitä heissä piili. Olisin mielelläni nähnyt heidät väkivaltaisempina
ja persoonallisempina, vähemmän vakavina ja fonografisina. Mutta
eipä väliä: minä pidän arvossa ja kunnioitan heitä sellaisinaan. Jos
he jättävät keskinkertaista jälkeä tai kirjoittavat typeryyksiä, en
heitä tuomitse: on välttämätöntä tehdä useita huonoja töitä kyetäkseen
suorittamaan jonkin kelvollisen. Kahdenkymmenen vuoden ikään ehtivän
pöytälaatikosta ei vielä löydy mestariteosta. Minä toivon heidän
sen kerran kirjoittavan ja kulkevan ohitseni ilman minkäänlaisia
tunnonvaivoja.
En kumminkaan aio nöyryyttää itseäni heidän edessään. En tahdo
väistyä tekemättä vastarintaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos on
joukossanne sellainen, joka luulee voivansa lyödä minua korvalle ja
tallata minut jalkoihinsa ennen aikojani, ilman oikeutta, niin hän ei
ole havaitseva edessään hervotonta vainajaa, vaan elävän asekelpoisen.
Hävittäjän tulee myöskin luoda, ja voittajan tulee vuodattaa verta
vihollisen iskujen tiestä.
Käykää päin, pojat! Minä olisin kenties voinut käyttää paremmin
nämä kolmekymmentä elämäni vuotta, nämä kaksikymmentä älyllisen
elämän, nämä kymmenen kirjallisen elämän vuotta. Mutta jotakin olen
sentään tehnytkin. Olen ollut mukana henkisissä liikkeissä ja olen
niitä aloittanut, olen perustanut aikakauskirjoja, julkaissut puoli
tusinaa kirjoja, olen levittänyt aatteita, mielettömiä, typeriä tai
syvämietteisiä, mitä lienevät olleet — oikeaan ja vasempaan. Minä olen
joku, merkitsen jotakin, minulla on menneisyys — ja minä tahdon voittaa
itselleni tulevaisuuden, maksoipa mitä tahansa.
Entä te? Mitä olette tehneet, mitä teette? Katsotaanpa: kirjoitelmia,
kirja-esittelyjä, arvosteluja, — arvosteluja, kirjoitelmia ja
kirja-esittelyjä. Teillä on epäilemättä kykyä ja kulttuuria, mutta,
ellen erehdy, te pysyttelette vielä vieraissa suojissa, elätte niiden
kustannuksella, jotka jotakin tuottavat, teette itsenne suuriksi
pinoamalla kantapäittenne alle toisten kirjoittamia teoksia. Teidän
joukossanne on eräitä, jotka ovat luoneet taidetta tai tulevat sitä
luomaan. Oivallista. Arvosteleminen on vaikeata, mutta tuottaminen on
vieläkin vaikeampaa. Saammehan nähdä.
Mutta toistaiseksi te ette suoriudu minusta noin vain, käden
käänteessä. Minä en suostu tallattavaksi vastustelematta. Ja teitä,
nimenomaan teitä varten olen kirjoittanut tämän dramaattisen tarinan,
jonka aiheena on aivojeni historia.
Tässä minä olen. Olen viiltänyt itseni auki ja leikellyt osat
erilleen; olen paljastanut sisukseni ja hermoni niinkuin ne nähdään
anatomisissa tauluissa paljastettuina. Jos haluatte, voitte tutustua
sisimpään olemukseeni ja siten välttää hätäistä arvostelua. Tämä ei ole
elämäkertani, vaan esittää täsmällisesti sisäisiä tapahtumiani. Kaikki
muut teokseni saavat tästä selityksensä ja avaimensa.
Tämä kirja ei ole mikään taideteos; se on tunnustus itseäni ja muita
varten. Tästä opitte tuntemaan hempeätunteisen ihmisvihaajan ja
kaunaajan, joka on, Jumala paratkoon, sangen monille erinomaisen
vastenmielinen. Minä jätän henkeni teidän käsiinne, esitän teille
asiakirjat ja puolustukseni. Tämän ja vain tämän nojalla tahdon saada
tuomioni. Minä toimin edelleenkin, teen työtä kerallanne, vieressänne,
mutta eräs elämäni kausi on nyt päättynyt, ja minä pyydän kiinnittämään
huomiota tähän hajanaiseen, viisikymmentä lukua käsittävään purkaukseen.
Minä astun teidän kylmien katseittenne eteen kaikkine kärsimyksineni,
toiveineni ja heikkouksineni. En pyydä osakseni sääliä enkä armottelua,
en ylistystä enkä lohdutusta, en pyydä muuta kuin kolme tai neljä
elämänne tuntia. Ja jos minua kuunneltuanne aikomusteni uhallakin
pysytte entisessä luulossanne pitäen minua tosiaankin sammuneena
miehenä, niin tunnustanette ainakin, että olen sammunut, koska sytyin
liian moneen liekkiin, ja etten ole enää mitään, koska tahdoin olla
kaikkeus.
1912.