kannettavakseni kaikki onnettomuudet, rukoilen lukemattomia kovia
kohtaloita elämäni tielle. Kalvakoon tauti minua, kunnes hampaani
kalisevat, tyhjentäköön köyhyys kotini, pettäköön minut rakkaus,
hylätkööt ystävät minut, maan matoset minua kuolatkoot, taistelkoot
kuume ja hulluus aivoistani, vainotkoot minua viholliset iskien
iskun toisensa jälkeen, kuolkoot ne ainoat, joita rakastan, viereeni
yht'äkkiä, kertaakaan huokaisematta... Kohdatkoon minua maailman koko
tuska: ainoastaan siten käy ilmi, olenko ihminen vai riepu, pitääkö
minua yllä sielu vai pelkkä luuranko. Hiukset harmaantuvat, posket
kurtistuvat, otsaan ilmestyy syviä vakoja, ja kyynelet vuotavat. Mutta
mitäpä tuosta? Ainoastaan epätoivon yksinäisyydessä kasvavat ne kukat,
joita minä etsin — kasvavat ne kukat, jotka eivät milloinkaan lakastu
eivätkä milloinkaan nuokahda, vaan tuoksuvat ja elävät iät kaiket.
XLIII
RUUMIIN LOPPU
Ei ainoastaan sielu ole uupunut; ruumiskin on vahingoittunut ja kulkee
kohti loppuansa. Minä olen liian kauan huudellut »henki, henki!»
ollenkaan ajattelematta ruumista, jota olen pitänyt liikkeessä niinkuin
vikuria hevosta kannukseniskuin ja ohjaksista nykimällä. Toivoin
voivani sen kesyttää, uskoin voittavani, valloittavani sen sielun
taholta, ottavani sen haltuuni huolimatta siihen vilkaistakaan, ja nyt
se kostaa minulle: minä tunnen, että loppu lähestyy ja että tämä vähän
lihan peittämä luuteline alkaa hajota — muuttua mullaksi mullan alle.
Ennen kaikkea silmät. Olen tärvellyt niitä poikaiältäni asti lukemalla
yksinäisen kynttilän tai vakavammin, mutta sitäkin himmeämmin loistavan
öljylampun valossa, joka melkein säännöllisesti ja verkalleen sammui
keskiyön tullen jättäen minut pilkkopimeään ja hengittelemään kamalaa
löyhkää lampunsydämen savutessa ja sen eräiden kuitujen yhä heikosti
hehkuessa. Olen uhrannut ne talvisina päivinä, laiskoina hämyhetkinä
(mikä kiusa lakata lukemasta sivua, joka pitää mielenkiintoasi
vangittuna, ja nousta lämpimästä nojatuolista etsimään tulitikkuja!)
vanhanaikaisten kirjastojen himmeissä saleissa — itsepintaisesti
lukien, kunnes vain arvaamalla tunsin kirjaimet ja kirjoitin pikemmin
tunnon kuin näön varassa viivattomalle paperille! Ja aamulla oli usein
ensimmäinen sarastus tuskin ehtinyt ilmaantua ikkunaluukkuihin, kun jo
jälleen tartuin kirjaan, josta oli täytynyt edellisenä iltana luopua,
ja niin luin lukemistani, maaten yhä vuoteessani, kunnes lakanain
animaalisen lämmön aiheuttama inhontunne ajoi minut ulos kolealle
kadulle ja tavanomaisiin tehtäviin.
Yön niukassa punertavassa valossa ja aamun heikossa kelmeässä
hämärteessä silmäni jännittyivät ylenmäärin: silmäterät laajenivat
luonnottomasti, ja silmäluomet tulehtuivat. Niissä tuntui sitten kipu
pitkin päivää, ja kyyneliä valui poskilleni. En tuosta huolinut, mutta
nyt on jo monta vuotta kulunut siitä, kun vielä kykenin erottamaan
vuorenharjan yläpuolella näkyviä muotoja, ja minä kuljen ystävän ja
tuttavan ohi muutaman askelen etäisyydessä häntä tuntematta. En niitä
näe: näen ainoastaan likeltä ja mykevien lasien avulla. Maailma on
menettänyt silmissäni kirkkaimmat värinsä ja selvät, täsmälliset
ääriviivansa. Minä näen nyt kaikki epämääräisesti, kuin kevyen, mutta
kaikkialla ilmenevän ja alinomaisen sumun peitossa. Etäältä nähtyinä ja
iltaisin kaikki hahmot hämmentyvät silmissäni: viittaansa verhoutunut
mies voi näyttää minusta naiselta, pieni tyyni liekki pitkältä
punaiselta valojuovalta, virtaa alaspäin liukuva venhe tummalta
täplältä virran pinnassa. Kasvot ovat valkeita läikkiä, ikkunat tummia
pilkkuja talojen seinissä, puut kohoavat mustina taajoina täplinä
varjojen keskeltä, ja taivaan kannella tuikkii minulle vain kolme neljä
ensimmäisen suuruusluokan tähteä.
Ja kunpa asia edes pysyisi sillänsä! Mutta minä pelkään tulevani
sokeaksi. Pelkään näkeväni päivä päivältä yhä vähemmän — kunnes vihdoin
en näe mitään! Kuvittelen kauhistuneena, millaiseksi elämäni silloin
muuttuu. Minulla ei ole mitään muuta voimaa kuin älyni, ei muita
ystäviä kuin vainajat, ei muuta nautintoa kuin kirjat. Silloin en voisi
enää lukea! En voisi enää nähdä noita kauniita kirjakkeita, antikvaa,
elzeviriä, kursiivia, jotka ovat tuottaneet minulle paljon iloa, jotka
ovat minulle opettaneet kaikki, mitä tiedän, jotka ovat kertoneet
toisille, mitä minussa on vähimmin kehnoa. Minun täytyisi turvautua
toisten armoon, lukea vieraitten silmien avulla, tyytyä heidän
ehdonvaltaansa, kärsivällisyyteensä ja sääliinsä. Ja ympärilläni olisi
pimeys — kaikkialla! Mustaa ja pimeätä joka puolella — ikuisesti! Minä
yksin ajatuksineni pimeässä, aina kuolemaan asti. En voi sitä varmasti
uskoa, vaikka toisinaan ajattelenkin sitä niinkuin varmaa, jo päätettyä
asiaa — ikäänkuin olisi vain kysymyksessä aika, päivät tai vuodet.
Minä koetan elää ennakolta tuota aavistamaani onnettomuuden elämää:
toisinaan, kun katu on tyhjä, suljen silmäni ja astelen eteenpäin —
epäröin, en kulje suoraan; kupeeni tuntuu hipovan talon ulkonemaa tai
laastitusta ja jalkani katukivitystä, joka kaikuu askelteni alla.
Osaisinko kulkea kotiin? Yht'äkkiä kuulen hälyä: tulevat rattaat tai
joku jalankulkija. Avaan silmäni: maailma ei ole vielä menetetty. Minä
näen vielä hieman: olen pelastettu! Sitten suljen jälleen silmäni,
kuljen pimeässä ja iloisena eteenpäin ja saavun perille.
Mutta ei auta: minä tulen varmaan sokeaksi, tunnen sen. Avaruus
on jo rikkoutunut, auttamattomasti, eräissä kohdin. Pieniä tummia
pilkkuja häilyy ja kiertelee silmissäni, eikä ole olemassa sellaisia
silmälaseja, jotka saisivat ne häviämään. Kun ne kerran avartuvat
ja sulautuvat toisiinsa, niin minulta häipyy auringon ja värien
suurenmoinen maailma sokeuden mustan ja auttamattoman esiripun taakse —
ja kaikki on lopussa.
Ellen kuole sokeana, kuolen halvaukseen: hermonikin ovat hunningolla,
ja aivoni eivät ole terveet. Tunnen jo joitakin aikoja pahoja oireita:
toista jalkaa särkee ja se on turta, sormet värähtelevät tahtomattani,
päässä tuntuu kirpeitä pistoksia. Toisinaan on kuin jotakin sulaisi
pääkuoren alla. Jos aion ajatella, niin kaikki sekaantuu ja hämärtyy,
kaikki esineet näyttävät kiitävän pois pyörryttävän nopeasti, vaikka
pysyvätkin paikoillaan edessäni, ajatukset häviävät yht'äkkiä minun
onnistumatta niitä palauttaa, ja jokin typerä sana, jokin mitätön
mielikuva nousee ja juurtuu tajuntaan kieltäytyen painumasta takaisin
tajuttomuuden pimeyteen. Ilma painaa ja puristaa minua, ikäänkuin
minun täytyisi kannattaa taivaankantta, ja mielessäni on tyhjyys ja
tuska, ja minä en kykene ajattelemaan, en voi tehdä työtä, en tahdo
enää mitään tietää. Suunnaton joutilaan uupumus, henkinen ruokahalun
puute, niinkuin ainakin henkilössä, joka on juonut kaikki ja kaikki
oksentanut, viha, joka kohdistuu kaikkiin mielikuviin ja kaikkiin
kasvoihin ja tekee minut halveksittavaksi ja surkuteltavaksi omissa
silmissäni.
Minä olen pyörtynyt useita kertoja — kotona ja muualla. Ja sitten
pitkiä tylsän toipumisen, pakollisen levon, sanomattoman nöyryytyksen,
voimattoman raivon ja hapuilevien ponnistusten päiviä. Mikään ei
kykene minua galvanoimaan: ei kahvi, ei tee, ei viini, eivät ystävien
miellyttävät puheet eivätkä naisen hyväilyt. Inho täyttää mieleni, ja
tyhjyys tukehduttaa minut, ja ainoana toivonani on yö, vuode ja sikeä,
pitkä, eläimellinen uni, jota kestää aina valoisaan päivään asti.
Tavan takaa sattuu täydellisen menehtymisen tuokioita, oikkuja,
häiriöitä, päähänpiintymiä ja mikä kauheinta: sellaista hämmennystä,
painostusta, ahdistusta, joka ei ole vain pään kipua, vaan myöskin
sielun sairautta, henkistä verettömyyttä, vihatun ja välttämättömän
levon aiheuttamaa mykkää häpeäntunnetta. Toisinaan minusta tuntuu,
etten kykene vallitsemaan ajatustani enkä järjettömien mielteiden,
mahdottomien kuvien, katkelmien ja lauseiden kiivasta karkeloa, joka
tempaa minut mukaansa ja saa minut unohtamaan itseni omien luomuksieni
sekamelskassa — syttyvien ja sammuvien valonvälkkeiden kiitäessä ohi
pimeyden merellä — ja jälkeenpäin minut valtaa autio uupumus niinkuin
ihmisen, jolla ei ole enää mitään tekemistä oudoksi muuttuneessa
maailmassa ja joka tahtoo vain syödä pyrkien turvautumaan pelastavaan
lihalliseen terveyteen. Eräänä kauniina päivänä käännekohdasta ei enää
suoriuduta onnellisesti — jokin ruumiinosa jää iäksi jäykäksi, aivot
eivät enää toimi, eivät enää ajattele, eivät näe, mitä ovat ennen
nähneet, eivät muista, mitä näkevät, eivät kykene enää tunkeutumaan
toisten ajatuksiin, keräämään ja ilmaisemaan omia ajatuksiansa.
Silloin on mielessä ainoastaan muutamien joutavien, yhteydestään
temmattujen kuvien hidas kulkue, jotakin valkoista, valkaistuja
muuripintoja, hohtelevia esiliinoja, taivas vailla kaikkia salaisuuksia
ja koko tyyni meno maksavien hoidokkaiden asuttamassa kunnollisessa
hourujenhuoneessa. Tai hurjia huutoja ja suunnattomia kauhuja, öitä
täynnä aaveita ja kiljahduksia sielun ja huoneen pimeydessä? Tai
kenties hiljainen ja tiedoton sammuminen, jossa ei käsitä mitään, ei
ymmärrä mitään, ei tiedä mitään, ei mitään — ei edes käsitä, ettei
käsitä... Ja sitten loppu...
ALLEGRETTO
Pitäkäämme pää pystyssä ja älkäämme jättäkö
jälkeläistemme tehtäväksi mitään, minkä
voimme itse suorittaa.
_Goethe_.
XLIV
KUOLEMA
Mutta kuka on sanonut, että minun täytyy kuolla? Kuolla? Pitääkö siis
minunkin yht'äkkiä lakata hengittämästä, näkemästä, liikkumasta ja
kärsimästä? Pitääkö minun käydä samoinkuin kaikkien toisten? Samoinkuin
kaikkien muiden? Kaikki ihmiset kuolevat. Parhaat kiitokseni: mutta
onko tuo mielestänne tosiaankin pätevä syy? Kuolkoon vain, ken kuolla
tahtoo: minä olen minä enkä kukaan muu.
Ei, pois se! Tässä täytyy olla jokin erehdys, jokin suunnaton
väärinkäsitys. Mikä voisikaan olla syynä siihen, että minunkin täytyisi
tuhoutua, typerästi, niinkuin kuka tahansa? Ettekö tiedä, että
minussa on maailma kaikkinensa? Ettekö tiedä, että jos minä kuolen,
ei ole enää olemassa sadetta, joka pirahdellen putoo lehvistöön,
ei kaunista lämmintä aurinkoa, joka paahtaa ihoa, ei viheriän- ja
valkoisenkirjavaa niittyä, jossa varjot aaltoilevat, kun tuuli kulkee
sen yli, ei korkeata sinistä taivasta, ei levollista valkoista härkää,
ei kultakehyksisiä jumalanäidin kuvia kirkkojen pimennoissa, ei
hylkytyttöjen hurjia lauluja eikä niitä ihastuttavia koruja, jotka
säihkyelevät näyteikkunassa illan kellervässä sähkövalossa?
Koko maailma kauneuksineen ja kauhuineen, aatteineen ja olioineen, koko
maailma on tässä, on minussa, ja se tuhoutuisi, jos minä kuolisin.
Mitä? Pitäisikö minun samoinkuin toisten muuttua jäisen jähmeäksi
ruumiiksi, löyhkääväksi raadoksi, matojen ruoaksi, kouralliseksi
tomua, hyppyselliseksi liejua? Voisinko kuvitella itselleni sellaisen
kohtalon? Onko mahdollista, että maailma kuolee kerallani? Onko oikein,
että kaikki se, mitä on aivoissani ja sydämessäni, koko tuo ääretön
ajatusten ja muistojen, kuvien ja surujen vilinä, tuomittaisiin
seisahtumaan ja loppumaan iäksi? Kuinka voinkaan kuvitella, että
maailma säilyisi ennallansa, kun en voi sitä ajatella muuten kuin
_omalla_ ajatuksellani?
Poistukaa siis, kaikki te kavalat ja ilkeät petturit, te kuolleita
himoitsevat pedot! Minä en voi kuolla — en tahdo kuolla: minä en kuole
milloinkaan.
Luuletteko kenties, että riipun kiinni elämässä senvuoksi, että
olen varakas, onnellinen, tyytyväinen, että olen henkilö, jolta
ei puutu elämänmukavuuksia eikä rahoja. En unessakaan! Minä olen
maailman onnettomin ja viheliäisin olento: minulla ei ole rakkautta,
ei rikkautta eikä ystäviä; en ole kaunis enkä voimakas. Minä olen
maistanut vain vähän iloja maailmassa, harvoin olen nauttinut, olen
usein itkenyt ja melkein alinomaa kärsinyt. Mutta sittenkään en tahdo
kuolla. En missään tapauksessa: tahdon elää vielä, elää ikuisesti.
Suotta sinä, sielunpaimen, minulle lupailet uutta elämää toisissa
maailmoissa: kauniimpaa, tyynempää, valoisampaa elämää. Minä en usko
puheitasi. En tiedä mitään sinun maailmoistasi, en tahdo kuulla sinun
autuudestasi. Minä tunnen tämän maailman, tämän maan, tämän ruman,
rauhattoman ja pimeän elämän, ja juuri sitä minä toivoelen, kaipaan ja
vaadin itselleni. Minä tahdon nimenomaan tätä elämääni sellaisenaan,
onnettomana, tyytymättömänä, apeana, alakuloisena — nimenomaan tätä
tuskallista elämääni.
Näkyköön minulle taivas vain ikkunanpuolikkaasta, kunhan saan kuulla
linnun laulavan keväisenä aamuna, kunhan saan nähdä lapsen ja naisen
hymyilevän, kunhan saan kirjoittaa pari sanaa niille, jotka ovat
minulle hyvänsuovat, kunhan saan katsella puun väräjävää varjoa
elokuisen kuutamon valaisemassa seinämuurissa.
XLV
NIMENOMAAN SIITÄ SYYSTÄ
Luulenpa olevan vaikeata löytää toista henkilöä, joka on kärsinyt
elämässään ankaramman häviön kuin minä. Minulla ei ole enää mitään
menetettävää. Kaikki ne langat ja tuet, jotka pitävät yllä toisia, on
tuhottu. Kaikki ne, jotka laskeutuvat taivaasta (uskot ja uskomukset)
samoinkuin nekin, jotka naulitsevat maahan (dogmit ja periaatteet).
Minä olen onnettomuuden kuilun pohjassa; olen kieltäytynyt, minun on
ollut pakko kieltäytyä, olen hylännyt ja joutunut hylätyksi.
Tietäminen ei minulle riitä, miehet ovat minulle vastenmielisiä,
naiset vielä enemmän, kirjallisuus inhottaa minua, haltioitumista ei
tapahdu, maine etoo mieltäni, elämäni on kehnoa ja ikävystyttävää,
ruumiini alkaa rappeutua, ja kaipaukseni, ainoa, ensimmäinen ja
syvä kaipaukseni, maagillisen mahdin kaipuu, ei enää kaipauksen
nimeä ansaitse. Kaikki arvojen taulut ovat särkyneet sisäisissä
kouristuksissani, kaikki toivo on kalvennut kuluneiden vuosien
pimeydessä, kaikki mahdolliset pelastuksen ankkurit ovat pelkkiä
pikku koukkuja, joiden avulla voi tarrautua kiinni maahan ja elämään,
jotka eivät enää lupaa eivätkä houkuttele. Näytäntö on lopussa,
näyttämölaitteet on jälleen työnnetty seinälle, valot on sammutettu,
laulajattaret ovat riisuneet yltänsä kuningattaren korut ja lähteneet
ajamaan pois vaunuissaan, mustiin puettuina; soittimet lepäävät
hylättyinä ja äänettöminä suljettujen partituurien vieressä, joita
ei milloinkaan enää avata. Viimeinen juhla on ohi, ja viimeinen
sävel heläjää vielä ilmoille ikäänkuin antaen äänen tälle liian
tyhjälle äänettömyydelle. Vain kaksi mahdollisuutta on jäljellä: joko
täydellinen tylsyminen tai itsensäsurmaaminen.
Siitä huolimatta minussa on valtava halu elää. Minä en tahdo kuolla.
Tahdon uudistaa ja uudelleen aloittaa elämäni. Tahdon löytää uudet
elämän perusteet. Tahdon elää, vaikkapa tyhjyyden kuilun yllä riippuen,
ilman päälakeen kiinnitettyjä marionettilankoja, ilman selän tukea ja
kainalosauvoja — mutta elää, taivaan nimessä, elää niin täyteläisesti
kuin suinkin, silmineni, käsineni, aivoineni ja maksoineni, elää vielä
kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jotta opin hankkimaan
itselleni leivänkannikan maailman suuresta uunista ja änkyttämään omat
sanani ihmisten epäsointuisessa kuorossa.
Minä en tahdo kuolla, en kokonaan enkä puolittain, en sielullisesti
enkä ruumiillisesti. Minussa on jotakin kaikkia häviöitä voimakkaampaa;
keskellä sieluani kohoo kallio, joka uhmaa kaikkia viime aikoina
sielussani raivonneita myrskyjä. Minussa on eläin, joka tahtoo syödä,
on kaksi jalkaa, jotka tahtovat kävellä, on pää, joka tahtoo ajatella,
käsi, joka tahtoo kirjoittaa. Mutta mistä syystä? Minkä uskon nimessä?
Mihin tarkoitusperään tähdäten? Eläin ei sitä tiedä, eläin ei ole
älyllinen, eläin ei ole uskonnollinen olento — eläin ei käsitä mitään,
mutta ei tahdo tunnustaa joutuneensa häviölle. Vaikka liput on vedetty
alas, pysyvät muurit kuitenkin palkoillaan: jos sanat eivät enää vastaa
tosiasioita, niin hiiteen sanat ja eläkööt tosiasiat! Tosiasia pitää
puolensa ja säilyy, tosiasia on kiistämätön ja ylivoimainen, tosiasia
ei tahdo kuolla.
Seisahtumista ei karttele yksin veri. Itse itseys, joka sulkee
mahdollisuuden ikkunat toisen toisensa jälkeen ja jonka vihdoin täytyy
luopua viimeisestäkin, mahdottomuuden tiestä, ei tahdo poistua. Se elää
pimeydessä, se on voimaton ja haluton, mutta ei tahdo antautua tuhon
omaksi. Se odottaa yhä. Se ei toivo, mutta odottaa. Jos asiat kääntyvät
pahimmilleen, se taipuu, mutta ei tahdo syöksyä sinne, missä alkaa
tyhjyys ja missä ei ole tuskankaan toivoa.
Syvin itseys on murskattu ja kidutettu, mutta se nauttii
kidutuksestansakin, koska se merkitsee olemassaoloa, merkitsee jonkin
vastustamista. Se seikka, että sallimus sitä niin vainoaa, suo sille
varmuuden, että siinä piilee jotakin, mikä kelpaa tarkoitusperäksi,
suo sille tietoisuuden omasta tärkeydestään kaikkeuden osana. Hän on
ehtinyt kuilun syvimpään kohtaan. Hän ei kykene enää liikkumaan: joko
on kaivettava hänelle sinne hauta, tahi hän on jälleen kohoava kohti
valkeutta. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ja silloin sammunut sielu
nousee jälleen, ja alkaa uusi luku.
Mutta tämä uusi luku ei vähimmässäkään määrässä muistuta edellisiä.
Ne asiat, jotka olen kieltänyt, pysyvät kiellettyinä, niitä unelmia,
joista olen luopunut, en kutsu takaisin, halveksimani kunnianhimoiset
pyrkimykset hylkään yhä vielä, ne ihmiset, jotka olivat minulle
vastenmieliset, pidän vieläkin loitolla itsestäni, ne päämäärät, jotka
aikoinaan häikäisivät silmiäni, ovat vieläkin etäiset. Mutta mitäpä
siitä! Uusi tie alkaa, salaisuus on selvinnyt. Viimeinen suuruuden
mahdollisuus ilmenee minulle, ja minä en työnnä sitä luotani. Vain
sen voimasta puhkee hiekka-aavikko hiljaa kukkimaan, ja häpeilevät
silmäterät alkavat jälleen säteillä tulehtuneiden luomien alla. Minä
voin vielä olla sankari. Minun täytyy voida kunnioittaa itseäni, jottei
kävisi välttämättömäksi tuhota itseäni — ja minut pelastaa se, minkä
nimenä on _ei mikään_.
Minulle ei ole enää mitään olemassa. Minä olen täydellinen nihilisti.
En usko enää mihinkään. Olen täydellinen epäilijä. En usko enää
mihinkään: olen täydellinen, auttamaton ateisti, ateisti, joka ei taivu
kumartamaan edes niitä maallikkomaisia, ratsionaalisia, filosofisia ja
ihmisystävällisiä uskomuksia, jotka ovat astuneet vanhojen mytologisten
uskontojen sijaan. Minä tiedän, etteivät ponnistuksemme johda mihinkään
tulokseen, tiedän, että kaiken loppuna on tyhjyys, tiedän, että
aikojen päättyessä on kaikkien tekojen palkintona oleva tyhjyys,
pelkkä tyhjyys. Tiedän, että kaikki rakennelmamme tulevat hajoamaan,
ettei tulipaloistamme jää tuhkaakaan jäljelle, että ihanteemme, nekin,
jotka olemme saavuttaneet ja joita vallitsemme, syöksyvät unohduksen
ja lopullisen olemattomuuden pimeyteen. Minulla ei ole sydämessäni
yhtään toivoa, minä en voi luvata mitään, en mitään, itselleni enkä
muille, en voi odottaa mitään korvausta teoistani, en mitään tulosta
ajatuksistani. Tulevaisuus, tuo kaikkien ihmisten lumooja, tuo kaikkien
vaikutusten alinomainen syy, ei ole minulle muuta kuin tuhoutumisen
alaston perspektiivi.
Ja sittenkään ei tämä kamala näytelmä, tämä julma epätoivo, tämä
syöksyminen kohti tyhjyyttä saa minua kääntämään päätäni eikä
peräytymään. Minä suostun elämään yhä vielä. Kaikki se, mitä tulen
tekemään, on oleva _hyödytöntä_, mutta _nimenomaan sentähden_ minä
tunnen halua toimintaan. Olemattomuus — oma olemattomuuteni, työni
ja koko maailman olemattomuus — on jokaista ponnistustani odottava
lopputulos, ja sittenkin, _nimenomaan siitä syystä_, minä olen
ponnisteleva, kunnes maa kutsuu minut tummaan lepoonsa.
Minä tahdon kieltää koko utilistisen menneisyyteni. Kaikki ihmiset
tavoittelevat korvausta, palkkaa, kaikesta tekemästään. Näennäisesti
kaikkein henkisimmistäkin toiminnoista — luovasta työstä, uskon ja
rakkauden teoista — odotetaan vastaavaa maksua, vaaditaan ennemmin
tai myöhemmin palkkaa. Kukaan ei tee mitään ilmaiseksi. Uskonnossa,
taiteessa ja filosofiassakin pohjautuu kaikki lopulta voitonhimoon.
Ihmisten työt ovat — poikkeuksetta — vekseleitä, joita vaaditaan
maksettaviksi. Eräytymisaika voi olla lyhyt tai pitkä — toiset
ulottavat sen aina toiseen elämään, taivaaseen, iankaikkisuuteen —
mutta lopulta tulee kumminkin aina maksupäivä. Jos ihmiset varmaan
tietäisivät yhden ainoankin tekonsa jäävän vaille palkkaa, nyt ja
tulevaisuudessa, niin kukaan ei liikuttaisi enää sormeaankaan.
Jumalakin tahtoo saada palkkansa rukousten ja uhrien muodossa, ja
helvetin ikuinen tyrmä on nimenomaan kehnoja maksajia varten.
Minä itse olin aikoinani kaikkein ahnain voitonetsijä. Tahdoin saada
kaikki vähästä, tahdoin saada muutamia vuosia kestävän erakkoelämän,
tutkimisen ja askeesin palkaksi ikuisen kaikkivallan. En etsinyt
henkistä sen itsensä vuoksi, vaan käytelläkseni sitä aineellisen
vipusimena, kaikkikäsittävän maallisen omistuksen välineenä.
Mutta nyt on kaikki luhistunut silmissäni, nyt on ainoa tuntemani
äärettömyyden perinpohjainen maksukyvyttömyys ja kaiken vaivannäön
turhuus, nyt minä hävitän itsestäni edunharrastajan, hyödynhakijan,
ahnehtijan, ryöstäjän, juutalaisen ja nylkyrin ja suostun elämään
nimenomaan siitä syystä, ettei elämässä ole mitään palkkaa, ja jatkan
ajattelemista nimenomaan siitä syystä, ettei ajatus voi milloinkaan
saavuttaa korvaustansa.
Epätoivoinen ihminen löytää epätoivonsa pohjalta uuden ponnahduslaudan,
jonka varassa kohoo itkujen kuilun yläpuolelle, ateisti, joka ei enää
usko mihinkään, löytää yksinäisen henkensä traagillisesta tyhjyydestä,
ilman minkäänlaisia jumalia, voiman uskoa itseensä oman elämänsä
tuokiona ja maailmassa, joka on hänen maailmansa. Tuskan hekuman
jälkeen syntyy kärsimyksistä uusi ilon mahdollisuus: koska en odota
mitään enempää, en enää kohtaa pettymyksiä tielläni eikä tosiasiain
petollisuus kykene enää ryöstämään mieleni rauhaa.
_Yksinäinen_, täysin yksinäinen ihminen, täysin riisuttu, joka ei
pyydä mitään, ei tahdo mitään, joka ei ole saavuttanut epäitsekkyyden
korkeinta huippua sokean alistumisen, vaan erinomaisen selvänäköisyyden
nojalla, kääntyy katsomaan maailmaa, joka ilmenee hänelle autiona
kuin poltettu kaski, kuin hävitetty kaupunki, maailmaa, jossa ei
enää ole kirkkoja, ei tienviittoja eikä tyyssijoja, ja sanoo sille:
Kuinka ehdottomasti kieltäytynetkin antamasta minulle mitään, minä
olen sittenkin yhä sinun, yhdyn yhä vielä sinun voimaasi, teen sinun
työtäsi, seuraan sinua, heijastelen sinua tielläsi.
Odottaessaan vielä jotakin maailmalta ihminen on kauppias, joka
yrittää hankkia itselleen voittoa, joka vaihtaa ja ostaa ja myy, on
raivoissaan, jos sattuu epäonnistumaan, ja surmaa itsensä, ellei saa
korvausta, ellei vekseliä makseta, jos kulungit ovat voittoa suuremmat.
Mutta ihminen, joka on hylännyt kaiken korvauksen ja tekee työtä sen
hyväksi, mikä on häviävä, _tietäen_, että se tulee häviämään, on
ainoa arvokas, ainoa todella arvokas ihminen asumaan tyynin mielin
kaikkeudessa. Hän yksin on _jalosukuinen_ kaikkien kaupustelijoiden
keskellä, miten puhtailta, ihanteellisilta ja metafyysillisiltä
kajahtanevatkin ne nimet, jotka komeilevat toisten myymäläkilvissä.