mutta ylen harvat tunnustavat velkansa ja useimmat eivät ajattelekaan
niitä maksaa. Inhimillisen hengen historia on täynnä protestoituja
vekseleitä. Me syömme vanhuksemme, niinkuin Tyynen valtameren saarten
villit asujaimet, emmekä aina kykene heitä sulattamaan. Omaksemme me
kuitenkin aina tunnustamme sellaista ateriaa seuraavat oksennukset.
Minä tunnen olevani äärettömässä velassa. Voin sanoa Paavalin kanssa:
»Minä olen velkaa kreikkalaisille ja roomalaisille, heprealaisille ja
pakanoille.» Voisin lisätä luetteloon vielä puoli tusinaa kansakuntien
nimiä saamatta sittenkään kaikkia mainituiksi. Olen kuin kulta-ajan
ihmiset: en erota sinun omaasi omastani. En ole varastanut nimenomaan
aikoen varastaa. Plagiaatit eivät minua miellytä: niitä voivat
viljellä vain kaikkein köyhimmät ja kaikkein rikkaimmat. Mutta olen
hengittänyt, olen imenyt itseeni, olen pureksinut ja sulattanut kaikki,
mitä on käsiini sattunut, ja nyt en enää kykene omaisuuksia toisistaan
erottamaan. Olen toisten teoriain läpäisemä, kirjojen täyttämä,
artikkelien kyllästämä, sanojen ja kuvien paisuttama. Olen kulttuurin
ja toisten ihmisten tuote, minä, joka tahdon olla nero ja oma itseni.
Tämä epämääräisyys minua kiduttaa: tahtoisin tietää, mikä oikeastaan
olen, mikä on persoonallinen osuuteni suorittamassani työssä. Tahtoisin
lahjoittaa jotakin toisille heiltä ryöstettyäni; tahtoisin lisätä
jotakin siihen sivistykseen, joka on minua ruokkinut. Tahtoisin löytää
itseni: laskea kassan ja poistua omine pikku osuuksineni, vaikka se ei
olisi kuin unssin painoinen. Minä painatan nimeni kirjojen kansiin;
mutta tahtoisin tietää, mikä tosiaankin on omani, ja minkä olen vain
toisilta vuokrannut. Minusta tuntuu kuin olisin kietoutunut toisiin
siinä määrin, etten enää saa selvää omista jäsenistäni. Minä laulan
kuorossa, ja minun ei onnistu erottaa oman ääneni sointia.
Olen kyllästynyt. Tämä yhteisyys kiusaa minua; varkautta koskeva
epäilys ei suo minulle lepoa eikä rauhaa. En tahtoisi olla velassa
kenellekään; mielelläni vapautuisin velvollisuudestani osoittaa
kiitollisuutta saamamiehilleni. Tahdon olla _minä_, vain oma itseni,
erikoinen, riippumaton, kahleeton, oman itseni ja omaisuuteni ainoa
laillinen omistaja. Olen Robinson vailla saarta.
Mutta kun ryhdyn lukemaan, mitä olen kirjoittanut, pelkään aina
joutuvani vieraille veräjille. Tuon sanan olen voinut ottaa joltakin
vanhan ajan kirjailijalta, tuo kuva voi olla erään toisen muistuma,
tuo aate voi olla vieraan teorian muunnos tai kehitelmä, tuo tyyppi
voi olla jäljennetty jostakin lukemastani romaanista tai elävästä
elämästä, tuon lauseparren olen voinut omaksua erään ystäväni kanssa
keskustellessani. Menneiden ja olevaisten varjot kertyvät vaiheilleni,
ja minä tahtoisin heittää kullekin kuuluvan saatavan vasten kasvoja
asiaankuuluvia korkojakaan unohtamatta. Toisia eivät nämä asiat
arveluta; ja minä kadehdin heitä.
En tahtoisi lainata mitään todellisuudestakaan; tahtoisin olla kuin
hämähäkki, joka kehrää kaikki teoksensa langat omasta ruumiistaan.
Mehiläistä minä vihaan; sen hunaja maistuu minusta varastetulta.
Tahtoisin olla velassa ainoastaan itselleni enkä kenellekään muulle.
Ei edes taivaan ja ihmiskasvojen ja metsän kasvien ja kaupungin
talojen tulisi antaa minulle mitään. En voi kumminkaan tulla toimeen
ilman niitä, vaikka häpeenkin havatessani ne itsessäni, teoksissani.
Minusta tuntuu kuin en olisi ilman tuota taivasta, noita kasveja,
tuota puuta ja taloa kyennyt mitään virkkamaan, ja tämä seikka
saa mieleni apeaksi. Tahtoisin luoda henkeni ympärille tyhjyyden
nähdäkseni mihin se kykenee, kun se jätetään oman onnensa nojaan. Se
on mieletön toive, naurettava halu, mahdoton aie: hyvinhän sen tiedän!
Mutta minä en voi kumota tuota tuonettani: minä, jos kukaan, olen
velallisuuden vastustaja, aina mielettömyyteen asti. Ja pahin on vielä
jäljellä: toisinaan minua kiduttaa sekin pelko, että se, mitä nimitän
kyvykseni, on jotakin minulle kerrassaan vierasta ja päälle päätteeksi
fyysillistä. Jos ajatukseni käy terävämmäksi, kun olen juonut kaksi
kuppia kahvia, jos mielikuvani liittyvät toisiinsa helpommin, kun olen
tyhjentänyt teekannun, jos ilahdun ja alan syytää suustani paradokseja,
kun olen nauttinut muutamia laseja samppanjaa, jos tunnen itseni
jalommaksi seisoessani vuorenhuipulla tuhannen metrin korkeudessa,
jos kahvilamusiikki, sotilasfanfaari tai sinfoniantahti saa minut
runollisemmaksi ja herättää minussa ajatuksia, mielikuvia ja lauseita,
joita en olisi saanut milloinkaan syntymään hiljaisuudessa, niin
mieleni täyttää typerä häpeäntunne, ja minut valtaa se kamala epäilys,
etten ole muuta kuin aivokone, joka tuottaa, mitä siihen pistetään,
joka tarvitsee polttoainesta ja rasvoja pysyäkseen käynnissä, ja etten
minä itse ajattele ja haaveksi, vaan että kahvi, tee, viini, happi
ja sävelet ajattelevat ja haaveksivat minussa. Se on kenties typerä
pelko: onhan henkilöitä, jotka juovat ja kuulevat, mitä minä juon ja
kuulen, silti tekemättä mitä minä teen. Mutta se ei asiaa muuta. Tuo
tumma tai vaalea, jonka ruumiini ottaa vastaan, vaikuttaa minuun: ellen
sitä saisi, en kirjoittaisi, mitä kirjoitan, enkä ajattelisi, mitä
ajattelen. Nuo fyysilliset ja vieraat ainekset ovat haltioitumiseni
tekijöitä, luovat osaltaan teoksiani, ja tämä seikka saa minut katkeran
kiukun valtaan. Shakespearen velkamiehenä oleminen on jo riittävän
sietämätöntä, mutta jos joutuu kiitollisuudenvelkaan portoricon ja
sandomingon sekoitukselle tai ceylonteelle, niin se on jo liian
nöyryyttävää.
En tiedä, joutuvatko muutkin ihmiset kärsimään tätä itsensä etsimisen
onnetonta kidutusta. Kreikkalaisten »gnothi seauton» ja Ibsenin »ole
oma itsesi» ärsyttävät minua sanomattomasti. Miten minun on meneteltävä
tunteakseni itseni, kun en kykene löytämään itseäni tästä ihmisten
paljoudesta, joka ahdistaa ja läpäisee minua joka taholta? Ja kuinka
voin milloinkaan päästä olemaan oma itseni, ellen kykene itseäni
tunnistamaan, ellen tiedä, mikä on persoonallisuuteni sisimpänä,
jakamattomana keskuksena, sen viimeisenä pohjasakkana?
Minä en etsi ihmistä, en etsi Ihmistä: tahdon vain itseäni enkä mitään
muuta. Ja minä en tiedä, mikä se on, tuo itseyteni, missä se sijaitsee
ja mitä oikeastaan ajattelee. Tämän minuuteni keralla, jota toiset ovat
kapaloineet, vaatettaneet ja ruokkineet, minun täytyy elää — täytyy
elää aina, ikäänkuin vieraana muukalaisena. Ja tämä on eräs — joskaan
ei ainoa — vaikean elämäni kiusa ja kidutus.
XL
ILVEILIJÄ
Ennenkuin kuolen nälkään ja viluun kuin kulkukissa, koettelen kaikkia
ammatteja. Lähden keräilemään riepuja kaduilta, säkki selässäni. Asetun
kirkkojen ja kahviloiden oville anelemaan almua Jumalan nimessä,
rupean julkisten makkilaitosten vartijaksi, tanssitan karhua maaseudun
toreilla, ja ellei jää mitään muuta neuvoa, lähden asianajajan
käskyläiseksi. Mutta on olemassa eräs ammatti, johon en milloinkaan
suostu, en, vaikka minua siihen vaadittaisiin pistooli kurkkuani vasten
ojennettuna.
Se on kirjallisen ilveilijän ammatti, kirjailijan, joka kirjoittaa
ihmisten huviksi, ikävystyneiden ja maankiertäjien ajanvietteeksi, se
inhottava ammatti, jonka harjoittaja vuodesta toiseen keksii juttuja,
rakentelee juonia, etsii seikkailuja, virkistää muistoja, keittää
kokoon romaaneja, sepittää kädenkäänteessä novelleja ja valmistaa
komedioja saadakseen nauramaan tai kyyneltelemään ne, jotka maksavat ja
taputtavat käsiänsä.
Turhaan nuo julkiset huvittajat puhuvat kauneudesta, silmäilevät
halveksivasti alhaisoa ja ottavat illalla viitan ja pimeyden suojassa
vastaan maksun kujeistansa. He ovat tahtoen tai tahtomattaan
yksinvaltiaan suuren lauman lakeijoja, lauman, joka tahtoo unohtaa
ruman arkielämän, he ovat kansan palkattuja narreja, porvarillisen
väen nöyriä harpun helkyttäjiä, jotka haluavat lukea jotakin
poltettuaan savukkeen ja ollen lähdössä kävelemään. Se, joka kaupitsee
kuvitelmiansa, palvelee sitä, joka on äveriäs ja ikävystynyt —
eräänlainen parittaja, joka tarjoaa kuviteltua vierasta elämää sille,
jossa ei ole riittävää elämää itsessään. Mikä on, vaikutukseen
nähden, sikarin ja kertomuksen, näytelmän ja viinipullon välinen ero?
Tupakoiden ja lukien vietetään ikävää odotusaikaa — komediaa katsellen
ja kelpo tavalla humaltuen päästään toiseen elämänpiiriin, uneksimaan
ja näkemään sellaista, mitä ei ole olemassa.
Eräs ero on epäilemättä olemassa: taide. Ja minä myönnän, että
sitenkin voidaan sanoa paljon kauniita asioita ja luoda teoksia,
jotka säilyvät ihmisten sydämissä ties kuinka kauan. Mutta kaikkien
sellaisten tuotteiden pohjalla on syvimmällä kuitenkin aina sama: se
ajatus, että on ennen kaikkea huvitettava ihmisiä ja pidettävä heitä
hyvällä tuulella ja että on hyvä kertoa heille tarinoita, jotteivät
joudu horroksiin, vaan hengittelevät vilkkaammin, koska siten voidaan
varmemmin koskettaa heidän sieluihinsa ja istuttaa niihin salavihkaa
jokin suuri totuus.
Mutta mitä välitän minä ihmisten huvittamisesta? Minä en tahdo
olla kenenkään narrina? Ja minä väitän, että romaanien, novellien,
kertomusten, komediain ja draamain kirjoittajat ovat kaikki olleet
ilveilijöitä, väkeä, joka kutkuttelee ihmisten mielikuvitusta niinkuin
musikantit hyväilevät heidän korviansa ja naiset heidän ruumistaan.
Ihmiset ovat melkein poikkeuksetta poikasia, vielä kuudenkymmenen
vuoden ikäisinä, ja he tarvitsevat sellaisia ikävänpelättimiä; he
kaipaavat tarinoita ja seikkailuja, kuvanomaista ja mahtipontista.
Kirjailijat, nekin, jotka eivät ole olleet itse nimenomaan poikasia,
ovat heitä tyydytelleet, ovat paneutuneet nelinkontin permannolle,
ja puhaltaneet torvea luudanvarrella ratsastaen. Mieltäni pahoittaa,
kun näen, että heidän joukossaan on sellaisia miehiä kuin Homeros,
Cervantes, Shakespeare ja Dostojevski, joihin suhtaudun sangen
myötätuntoisesti. Hekin ovat ilveilijöitä samoinkuin muut: mitäpä minä
sille mahdan? Lukiessani ja kuunnellessani heitä huvikseni minäkin olen
typerä poika, jolle äidin pitää kertoa yhä uusia tarinoita.
Huomaan itsekin olevani tyydyttämätön, sietämätön ja puritaaninen. Onko
kukaan koskaan johtunut ajattelemaan, että ne, joka ovat kirkastaneet
nuoruusaikaamme ja seuranneet meitä, mukanansa kokonainen kumppaniparvi
puhuvia luotujansa, kasvuikämme ja Huoruutemme alakuloisina ja
hekumallisina iltahetkinä, olivat hekin ilveilijöitä? Kun en ole
tämän synkän raivon vallassa, joka saa minut syytämään kirouksia
ja solvauksia, minäkin epäilen sanojani ja alan pitää itseäni
väärämielisenä, mielettömänä ja kehnona. Mutta sittenkin on niin
laita. Ajatelkaahan vain, mitä tarkoitetaan puhuttaessa ilveilijästä.
Henkilöä, joka huvittaa ihmisiä. Ja miten? Usein esittämällä
naurettavana toisten onnettomuuksia tai ainakin menetellen siten,
ettei käytä onnettomuuksia herättääkseen myötätuntoa ja kauhua, vaan
tyydyttääkseen uteliaisuutta. Kahden rakastavaisen säälittävä kohtalo,
kuolema ennen onnen saavuttamista, on vain väline, jonka nojalla
vältetään kymmenen haukotusta tunnin kuluessa — äidin epätoivo, vaimon
uskottomuus, kostonhimoisen julmuus, pettyneen suru, intomielisen
jalo mielettömyys, viattoman kamala kohtalo: ei ole koko maailmassa
asiaa, johon ei ammattikertoja kävisi käsiksi ja jota hän ei muovailisi
tarjottavaksi nuorille herroille ja neideille, joilla ei ole riittävää
purkautumistilaisuutta todellisessa elämässä, ja isille ja äideille,
jotka mielellään nauravat Don Quijoten kustannuksella ja vuodattavat
kyynelen kuningas Learin kohtaloiden vuoksi. Heidän koko taiteensa
(joka on toisinaan valtavan suuri) yrittää vain herättää mielenkiintoa
joutilaissa lukijoissa ja katselijoissa saadakseen heidät todella
temmatuksi pois ahtaasta, synkästä, surkeasta ja nöyryyttävästä
elämänpiiristänsä. Käsittäkää vain sana ilveilijä kaikkein jaloimmassa,
korkeimmassa ja sankarillisimmassa merkityksessä, miten mielitte, mutta
sallikaa minun mainita sillä nimellä kaikkia niitä, jotka jonkinlaista
palkintoa toivoen — olipa halun esineenä laakeriseppele tai suuri
jälkimaine, kättentaputukset tai kymmenentuhatta liiraa — kirjoittavat
siinä tarkoituksessa, että ihmisille siitä koituisi mieluisaa huvia.
Ja oletteko tosiaankin sitä mieltä, että tuollainen toiminta sopii
ihmisille, jotka ovat tietoiset asemastansa tässä salaperäisessä
ja ihmeellisessä maailmassa? Oletteko sitä mieltä, että ne harvat,
jotka näkevät vaaksanverran kauemmaksi kuin nuo lapselliset elukat,
ja käsittävät, mikä kohtalo meitä odottaa, ellemme kykene rohkeasti
voittamaan kohtaloamme luomalla puhtaampaa elämää tyhjyyden uhkasta
huolimatta, oletteko sitä mieltä, kysyn minä, että heidän pitäisi
kehoittaa ihmisiä tuohon lapselliseen leikkiin, yllyttää heitä
pysähtymään kirjanlehtinäyttämöiden eteen, missä liikkuvat unien
pelinuket, ja kuuntelemaan kuviteltujen haamujen kuviteltuja kohtaloita?
Minkätähden omistaisimmekaan niille suotta suurta myötätuntoa,
minkätähden tuhlaisimme ylen paljon nerokkuutta tuuditellaksemme
heidät uneen ja huvittaaksemme heitä, kun olisi paljon kauniimpaa
ja vaarallisempaa herättää heidät hurjin huudoin, kääntää heidät
silmäilemään pimeyttä, kiikutella heitä syvyyden kuilussa, pää
alaspäin, ja siten pakottaa heidät nousemaan, paljastumaan ja
muuttumaan murheellisemmiksi, mutta samalla ylevämmiksi sen kaikkeuden
edessä, joka nyt tuskin heitä sietää.
Hiiteen kaikki tarinat, legendat ja tragediat! Jos joku ikävystyy,
niin pelatkoon korttia tai heittäytyköön järveen. Ja älköön nero enää
tuhlatko itseänsä tarjoelemalla hupaista lukemista tyhjäntoimittajille
tai herättelemällä eloon niitä, jotka ovat joskus eläneet tai joita ei
ole ollut milloinkaan olemassa. Ryhtyköön hän sensijaan julistamaan
uusia ja parempia elämänmuotoja, valmistelkoon maata, joka tuntee
ainoastaan sielun kärsimyksiä ja jossa asuvaiset ihmiset eivät yritä
unohtaa, vaan muistaa ja luvata.
XLI
HIEMAN VARMUUTTA
Minä en pyydä leipää, mainetta enkä myötätuntoa. En anele naisilta
syleilyä, pankkiherroilta rahoja enkä neroniekoilta ylistyksiä. Tulen
toimeen ilman sellaista tai ansaitsen tai riistän sen itselleni omin
neuvoin. Mutta minä pyydän ja rukoilen, nöyrästi, polvillani, niin
voimakkaasti ja kiihkeästi kuin sieluni suinkin voi: antakaa minulle
hieman varmuutta, yksi ainoa, pienokainen, mutta järkkymätön usko,
yksi ainoa totuuden atomi! Minä rukoilen ja vannotan teitä kaiken
sen nimessä, mikä on teille rakkainta ja kalleinta, teidän oman
elämänne nimessä, hänen nimessään, jota tänään rakastatte, kalliimman
aatteenne nimessä: jos teidän joukossanne jollakin on se, mitä
etsin, jos on olemassa joku, joka on _varma_, joka _tietää_, joka
elää ja liikkuu _todessa_, niin sanokaa minulle. Ja jos sellainen
on olemassa, ellei hän harhaudu tai petä itseänsä, jos hän on yhtä
jalomielinen kuin onnellinen, niin sanokoon minulle, mitä tuntee ja
mitä tietää, ilmaiskoon sen minulle valan vannoen ja vaatikoon minulta
_totuudestansa_ mitä tahtoo, miten tahtoo.
Minä tarvitsen hieman varmuutta — tarvitsen hieman totta. En voi tulla
toimeen ilman sitä, en voi elää sitä vailla. En pyydä mitään muuta,
en mitään enempää, mutta se, mitä pyydän, on paljon, se on tavatonta:
sen tiedän. Mutta minä vaadin sitä joka tapauksessa, se on minulle
annettava, maksoi mitä maksoi, jos vain on maailmassa joku, jolle
elämäni jotakin merkitsee.
Sitä ainoata minä olen etsinyt. Lapsuudestani saakka olen elänyt
ainoastaan sitä varten. Olen kolkutellut kaikkia portteja, olen
kysellyt kaikilta katseilta, olen tiedustellut kaikilta huulilta ja
olen suotta tutkistellut tuhansia ja kymmeniätuhansia sieluja. Ja
turhaan olen syöksynyt elämään, kunnes olen tuntenut hengitykseni
salpautuvan ja mieleni etovan, ja turhaan, aina turhaan, olen tärvellyt
silmäni lukemalla vanhoja kirjoja ja viimeisiä uutuuksia täyttäen
pääni riitelevien filosofien huudoilla, ja turhaan, iäti turhaan olen
herätellyt sisäisiä ääniä ja nöyrästi valmistellut tietä ilmestykselle.
Mitään ei ole ilmaantunut, ei mitään, ja kukaan ei ole vastannut.
Kukaan ei ole vastannut niin, että olisi hävinnyt kaikki halu ja tarve
kysellä lisää, ei ole tullut ketään, joka olisi kyennyt tyynnyttämään
sydämen liiallisen levottomuuden ja sammuttanut sieluni erämaisen
janon. Kaikki pyrkimykset ja yritykset ja ponnistukset tosin eivät ole
olleet suotta: monet seinät ovat kaatuneet, monet muurit on revitty
maahan ja hajalle, — toiset niistä hajosivat hiljalleen, niinkuin
luhistuva hiekkakasa, toiset valtavin pauhuin, ikäänkuin vanhan maan
kohdusta urkenisi uusi. Mutta jokaisen seinän takana oli tyhjyys
vastassani, jokaisen muurin toisella puolen oli pimeys, ja kaiku oli
niin kummallinen, että jokaiseen toivon myöntösanaan vastasi väsynyt ja
loppumaton _ei_.
Kukaan ei voi sanoa, että minulta puuttuu rohkeutta. Muistan vielä
pitkät, tyynet yöt, jotka vietin valvoen ulkosalla, povessani
äärettömyyden harhatunto, noiden taivaiden ja tähtien alla, jotka
täyttävät ihmisen pyhyydellä ja puhdistavat ajatuksen päivän
eläimellisistä väreistä... Olen kumartunut mikroskoopin mykiön yli:
ja mitä siellä näin? Samaa kuin näen joka päivä paljain silmin:
pienoismaailman ja siinä pienoisia olentoja, jotka tuhoavat toisiaan.
Luokseni ilmaantuivat myöskin uskon miehet ja ne, joiden tehtävänä
on uskon säilyttäminen. Mutta heidän puheensa eivät kyenneet luomaan
minuun sitä uskoa, jota heidän sanansa sisälsivät. Siinä, missä oli
sanoja, ei ollut tosiasioita, ja missä oli sanoja, siinä minun onneton
henkeni keksi petosta, kopeutta, harhaluuloja, tietämättömyyttä,
kavaluutta, mukavuutta ja laskelmia, kaikkea sitä, minkä nojalla
yritetään tehdä Jumalasta ihmisen orja.
Filosofitkaan eivät minua auttaneet. Parhaimmat olivat grammatikkoja,
jotka hioivat viikatteitaan niin kauan, että vilja ehti karista maahan,
ennenkuin se niitettiin, ja toiset olivat harhaantuneita runoniekkoja,
ikävystyttäviä riivattuja, jotka piirustelivat yö- ja päiväkaudet
pitkiä, korkeita ja runsaskoristeisia julkisivuja kuviteltujen
kaupunkien rakennuksiin, joissa ei kukaan voinut asua.
Ei yhtään totuutta millään taholla. Minä tarkoitan sellaista totuutta,
joka jumalaisen salaman tavoin iskee ihmisen maahan kasvoilleen ja
kirkastaa sammumattomin valoin ulkoisen ja sisäisen: ihmisen ja
hänen kuvansa. Ei yhtään totuutta millään taholla. Kaikissa asioissa
havaitsin sen, mikä puhuu niiden puolesta, ja sen, mikä puhuu niitä
vastaan, sen, mikä puhuu kielteisen kannan puolesta, ja sen, mikä
puhuu myönteistä kantaa vastaan. Kaikki aatteet olivat timantteja ja
särmiöitä, nelikasvoisia hermespatsaita ja sfinksejä, jotka tarjosivat
tuhat vastausta kymmeneen kysymykseen. Kukaan ei voi sanoa mistään
asiasta: se on niin eikä toisin. Mitään ongelmaa ei voida ratkaista
yhdellä ainoalla tavalla ja ainoastaan sillä tavalla. Jokaisella
puhuvalla henkilöllä on omat perusteensa, ja sillä, joka puhuu vastaan,
on hänelläkin omat perusteensa, ja samoin on laita sen, joka vastustaa
ensimmäistä ja toista ja kenties vielä jotakin neljättä. Kerta
kerralta meidät pakotetaan myöntämään, että mielipuolellakin on omat
perusteensa, joita tulee viisaasti kuunnella.
Olenko epäilijä? Valitettavasti en. En epäilijäkään. Epäilijä on
onnellinen: hänellä on uskonsa; hän uskoo varmuuden mahdottomuuteen.
Hän voi olla aivan rauhallinen, voipa, jos haluaa, olla dogmaatikkokin.
Minä en voi. En edes usko kaiken tutkimisen turhuuteen enkä ole varma
siitä, ettei varmuutta ole olemassa. Mahdollisten asioiden joukossa on
tämäkin: että totuus on olemassa ja että joku sen omistaa.
Mitä merkitseekään, etten ole sitä löytänyt ja etten sitä omista?
En tahdo enää elää niinkuin tähän saakka, en tahdo enää häilyä
epäilyksen ja kieltämyksen välillä, alinomaa uudestisyntyvän pyyteen
hengästyttämänä ja alinomaa toistuvan häviön uuvuttamana. Tahdon jonkun
itseäni auttavan ja toivon sen, joka on tyyni, lahjoittavan minulle
hieman rauhaansa.
Mutta tyhjistä sanoista en huoli, en petoksista, verukkeista,
lapsellisista hurskaista toiveista enkä naisten jaaritteluista.
Tahdon saada varman varmuuden — vaikkapa yhden ainoankin! — tahdon
häviämättömän uskon — vaikkapa vain yhden ainoan! Mutta sellaisen
totuuden, joka sallii minun koskettaa maailman sisintä ydintä, syvintä,
järkkymättömintä perustusta, totuuden, joka itsestään sijoittuu
päähäni eikä salli syntyvänkään sellaista ajatusta, joka pyrkisi
sitä kumoamaan, sanalla sanoen totuuden, joka olisi totista tietoa,
täydellistä, lopullista, luotettavaa ja kiistämätöntä aito oivallusta.
Ilman sellaista tietoa en jaksa enää elää, ja ellei kukaan minua
armahda, ellei kukaan osaa vastata minulle, etsin kuolemasta rajattoman
kirkkauden autuutta tai ikuisen tyhjyyden rauhaa.
XLII
TOIVON PAHAA!
Sattuu hetkiä, joina minusta tuntuu kuin voisin hyvin, joina tunnen
itseni onnelliseksi, jolloin olen riittävässä määrin halpamaisen
uskalias unohtaakseni elämäni koko viheliäisyyden ja tuskan ja aivan
hiljaa, vähitellen, teeskennellen vajoan mukavuuteen, tottumuksiin,
siihen hyvinvoipaan, turpeaan ja levolliseen elämään, jota elätte
kaikki te, oi vihatut kumppanini. Se on häpeällistä, ja minua
värisyttää sitä tunnustaessani.
Minä en ole luotu iloitsemaan, minun ei tule etsiä nautintoa — voi
minua, jos vaivun onnen lämpöiseen ja nukuttavaan syliin! Jos tahdon
olla uskollinen sieluni syvimmälle laille — sille valalle, jonka
vannoin syntyessäni toisen kerran — sille sopimukselle, jonka tein
elämän ja kuoleman kanssa, en saa suostua yleisen ja jokapäiväisen
hyvinvoinnin höystetyn appeen veltostutettavaksi ja herpaistavaksi.
Elämässäni on jo liian paljon säännöllisyyttä, liian paljon rauhaa
ja tyventä. Ihmisten pojilla ei ole, mihin päänsä kallistaa, mutta
minulla on viisihuoneinen asumus vanhassa palatsissa, aivan lähellä
ainaviheriöiviä puutarhoja, sinne paistaa aurinko ja siellä on mukavia
sänkyjä maatakseni, leveitä nojatuoleja istuakseni, syviä lautasia
syödäkseni. Minä olen köyhä, mutta minulta ei puutu mitään. Joka
päivä höyryilee liemi pöydässäni, ja hyvin käristetty leipä narskuu
hampaissani. Onhan maailmassa hieman hymyä senkin varalle, joka tahtoi
lähteä pois niinkuin kirottu poika.
Elämäni on nyt kaikin puolin järjestetty ja säännöllinen. Minä menen
aikaisin makuulle, nukun aamunkoittoon asti, vatsani sulattaa ruokaa,
ystäväni suhtautuvat minuun suopeasti, naiset pyrkivät puheilleni,
pienet ja suuret nostavat hattuansa, kun kuljen ohi. Kaikki käy
hyvin — mitään ei puutu. Kaikki käy hyvin ja mitään ei puutu sen
mielestä, joka näkee ainoastaan pinnan ja arvostelee toisia itsensä
nojalla. Mutta enhän ole tullut maailmaan tätä varten, enhän ole
tämän tähden suostunut elämään, enhän ole tämän vuoksi kiduttanut ja
piiskannut sieluani kahdenkymmenen vuoden aikana niinkuin mielipuoli
munkki hartioitansa ja rintaansa. Olen jäänyt maailmaan, koska se
on kaameampi kuin tyhjyys, olen suostunut elämään, koska elämä on
kuolemaa kiduttavampi, olen puhkonut, nylkenyt ja raadellut itseäni
vain senvuoksi, että tuskasta koituu totuutta, vain senvuoksi, että
sielun sikiöt ovat kärsimyksen lapsia; onhan kaikki musiikki vain
mielen apeutta, ja yksin epätoivon pohjalla on se nautinto, joka ei
milloinkaan inhota.