kyennyt jumalallistamaan itseäni käyttämällä suunnittelemaani
aineellista ja sokeata menetelmää. Olisin vain tehnyt itseni entistä
onnettomammaksi. Ja onhan mahdollista, että olisin tyytynyt siihen
tietoon, että _kykenisin_ tekemään, mitä tahdoin — ja olisin juuri
senvuoksi ollut mitään tekemättä. Olisin jäänyt iankaikkisesti
liikkumattomaksi — liiallisen kyvyllisyyden kyvyttömäksi saattamana. Ja
olisin ajatellut epätoivoisin kaipauksin odotusaikani vaikeita päiviä,
jolloin vielä jotakin tahdoin, valitsin ja tavoittelin.
Mutta ovatko kaikki nämä selittelyt mitään muuta kuin suuren
epäonnistumisen jälkeen tapahtuvia lohdutteluja? Voi sinua,
kelvotonta Aatamia, joka karkotettiin pois, ennenkuin ehdit astua
sisään ristikkoportista: tahdotko riistää tuoksun ja maun niiltä
hedelmiltäkin, joihin et saanut hampaitasi iskeä?
XXXV
OLENKO TYLSÄMIELINEN?
Koko elämäni perustuksena on tämä usko: että olen nerokas ihminen.
Mutta entäpä, jos erehdyn, jos olenkin eräs niistä sokeista, jotka
luulevat muistumia korkeiksi mieleenjohdatuksiksi ja toivelmia
teoiksi, sanalla sanoen; jos olenkin tylsämielinen? Mitäpä siinä
olisi ihmettelemistä. Onhan sattunut jo monet kerrat, että joku hölmö
kuvittelee olevansa sankari, että joku kynäilijä luulee itseään
runoilijaksi ja joku idiootti pukeutuu suurmiehen vaatteisiin.
Eikö olekin mahdollista, tuhat kertaa mahdollista, että olen vain
kylmäverinen kirjatoukka, joka silloin tällöin lämmittelee vieraiden
liesien ääressä, lainaa henkevyyttä toisilta, henkeviltä, ja on luullut
kunnianhimoisen sielun hyminöitä johtuviksi lähteensuonesta, joka on
valmis solisten puhkeamaan ilmi virvoittamaan maata ja kuvastelemaan
taivaankantta? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä tavallisemmalta,
todennäköisemmältä ja luonnollisemmalta se minusta tuntuu. Kuka minut
oikeuttaa luottamaan itseeni ja nerokkuuteeni? Niinhän olen tehnyt?
Mutta entäpä, jos ensimmäisenä itse sen kiellän ja sitä halveksin?
Kaikkien maiden kirjallisia pesuvesiä, ystävättömän salasyntisen
yöllisiä vuodatuksia, älyllisiä taidonnäytteitä... Ei enempää, ei
parempaa!
Koko nerouttani koskeva usko nojautuu pitkään ja turhaan kumoavan
ja voitokkaan inspirationpuuskan odottamiseen, alinomaiseen
levottomuuteeni, jota ei mikään miellytä, vaan kaikki inhottaa, kaikki,
lukuunottamatta erästä taivaallista ja platonista maailmaa, jonka
luulen joskus vilahdukselta näkeväni todellisen maailman pilviverhojen
takaa, se nojautuu niihin kirkastuneisiin tuokioihin, jotka kohta
häipyvät pois, heikkoihin lyyrillisiin mielenliikkeisiin, niihin
hyviksi lausumiksi muutettuihin kuvasarjoihin, jotka näen mielessäni,
kun ajattelen ajatustani tarkkaamatta iltaisin, kulkiessani yli
siltojeni, virran ja taivaan välillä, jotka ovat pelkkää valojen
värinää.
Mutta mitä tämä todistaa? Tyytymättömyys on usein kaikkein
kalvetustautisimman heikkouden veruke. Kunnianhimo on ylen tavallinen
kaikkein köyhimmissäkin sieluissa! Ja kaikista noista pienistä
haaveen puuskista ei kumminkaan koidu sitä hirmumyrskyn kaltaista
vihuria, joka puhdistaa maailman ja kohottaa ihmiset kohti enkeleitä
ja tähtiä; kaikki nuo hajanaiset vaikutelmat, kaikki nuo erilliset
ja erilaatuiset pikku aatteet, kaikki nuo ohuet suihkut, jotka kohta
valahtavat takaisin, kaikki nuo lyhytikäiset aloitteet, nuo pienet
onnelliset ilmaukset, jotka eivät kykene milloinkaan järjestymään,
elimöitymään, elämään yhdessä ja sulautumaan eläväksi mestariteokseksi,
rikkaaksi ja täydelliseksi luomukseksi, kaikki tuo ei hyödyttänyt eikä
merkinnyt mitään. Aivan toiset ovat vaatimukset, jos mieli sinutella
valtavia luovia henkiä ja nousta torniin tai vuorelle sylkemään tai
itkemään itserakkaiden ylvästelijöiden juhlakulkuetta. Pakenevat
kipinät, virvatulet, petolliset hohtelut, himmeät kimaltelut, kaukaiset
kajasteet, kipinät, jotka syttyvät ja sammuvat, eivät ole itse
liekki — ne ovat vain lupauksia, houkutuksia, imartelevia toiveita,
turhamaisuuden alinomaisia syöttejä, ne ovat kirotun hedelmättömän
hivuttava lohdutus, keskenmenon tuskallista kiemurtelua. Toivot ovat
turhia. Olisi parempi, jos ei mitään tuollaistakaan olisi olemassa. Nuo
voimattoman nerokkuuden puuskat ovat keskinkertaisuuden häpeällisenä
ja kiduttavana merkkinä — ne ilmaisevat keskinkertaista ihmistä,
joka ei ole täydellinen elukka eikä ylevä nero, ei mykkänä elelevää
kasvia eikä kiihkeästi luovaa sielua — ei jähmeätä ainemöhkälettä
eikä kansan edellä kulkevaa tulipatsasta. Minä olen keskinkertainen,
viheliäinen keskinkertainen, jota vihaan koko olemukseni voimalla; olen
olento, joka ei ole enää mikään, kun verenkierto lakkaa ja keuhkot
täyttyvät viimeisen kerran. Minä kenties olin jotakin, menneinä
aikoina, jonakin hetkenä, minä kenties tuhlasin kaiken osakseni tulleen
nerouden yhtenä ainoana yönä, yhden ainoan erän aikana pelissä, jota
en vallitse. Ja nyt olen kuin heprealainen, joka on maistanut luvatun
maan rypäleitä kiireellisenä korjuupäivänä ja jää sitten yksin ja
polttavin suin keskelle hiekka-aavikkoa — olen kuin taivaan ja maan
välillä riippuva, liian painava voidakseni kohota tähtiin saakka ja
liian kevyt ryömiäkseni loassa. Kulttuurin jättämät kerrostumat,
runouden muistumat, parveilevat ajatukset tekevät minusta ihmisen,
joka ei sovellu käytännöllisen ja konemaisen ihmisen jähmeään
elämään, mutta eivät riitä tekemään minua kyllin arvokkaaksi, jotta
voisin esiintyä sielujen valtiaana. Kunpa en olisi milloinkaan,
loitoltakaan, tuokionkaan aikaa, kokenut luovan työn kiduttavaa riemua!
Tai kunpa olisin syntynyt itsetiedottomaksi leppoisaksi hölmöksi,
vaatimattomaksi, tunnontuskista vapaaksi vähämieliseksi, kiltiksi,
nöyräksi idiootiksi, ja olisin vakavasti sellaisena pysynyt! Mutta
niin ei käynyt. Minä tiedän olevani tylsämielinen, tunnen olevani
idiootti, ja se kohottaa minut täydellisiä ja tyytyväisiä idiootteja
korkeammalle. Olen juuri sen verran korkeammalla, että käsitän
olevani liian vähän korkeammalla, siinä kaikki. Tylsyyteni kenties
syvenee vuosien varrella, ja minä pääsen rauhallisempaan, joskaan en
onnellisempaan oloon. Ja toivoni on, että muutun puuksi tai kiveksi ja
löydän vihdoin levon kaikkeuden autuaassa tajuttomuudessa.
XXXVI
... JA TIETÄMÄTÖN?
Ja sanottakoon vihdoin koko kirpeä totuus: minä olen tietämätön! Olen
kuljeksinut kaikkialla kaivelemassa, olen sekoitellut yhteen vähän
kaikkea, olen tunnustellut ja nuuskinut sitä, mikä on tiedettävissä,
olen iskenyt pääni siihen, mikä jää tietämättä, mutta en ole oppinut
mitään perinpohjaisesti. Ei ole olemassa mitään oppia, ei mitään
taidetta, ei yhtäkään filosofiaa, jota voisin sanoa ehdottomasti
vallitsevani. Minulla ei ole mitään erikoisalaa, ei pienoisintakaan
peltoa, eipä edes vähäisintä kotoista puutarhatilkkua, jossa tuntisin
olevani tosiaankin omalla pohjalla ja jossa voisin suhtautua ylpeästi
kaikkeen, mitä eteeni sattuu.
On mahdollista, että toisista, monistakin, tuntuu siltä, kuin olisin
eräs niitä amfibisiä eunukin ja kuohilaan kaltaisia olentoja, joita
nimitetään »kultivoiduiksi ihmisiksi» siten solvaten emäelinkeinoa
maanviljelystä eli agrikulttuuria. Minä olen lukenut erinäisiä kirjoja,
olen lukenut paljonkin, kenties liiankin paljon, mutta en kumminkaan
voi sanoa mitään lukeneeni. Minulla on mielessäni epälukuinen määrä
henkilöiden ja kirjojen nimiä, mutta niitä teoksia, jotka todellakin
perinpohjaisesti tunnen, joiden kirjaimeen ja henkeen olen perehtynyt
niitä kerran toisensa jälkeen lukien ja lukemaani vakavasti harkiten,
on erinomaisen vähän, niin vähän, että sitä häpeän, vaikka en olekaan
yksinäni tässä viheliäisessä tilassa, kuluttamassa aikaani kirjoittaen
hiekkaan sanoja, jotka tuuli heti häivyttää. Ihminen, joka tuntee
yhden ainoan kirjan, on murheellinen ja synkkä, mutta henkilö, joka
tuntee ylen paljon kirjoja, on kuin viemäri, johon jää kaikesta
siihen viskatusta vain kaikkein huonoin ja kelvottomin. Minä kuulun
viimeksimainittujen joukkoon. Oma syyni.
Minä olen synnynnäinen autodidakti, ja autodidakti on suuri ainoastaan
siinä tapauksessa, että hänen onnistuu kypsyä ja muotoutua. Minä olen
ensyklopedisti, sana- ja käsikirjojen mies, ja ensyklopedikko on
ihailtava, kun hän osaa valta-aatteiden rautarenkain liittää toisiinsa
niitä kukkineiden ja kuihtuneiden tosiasioiden kimppuja, joita poimii
sieltä täältä kirjastoista.
Minä kykenen hämmästyttämään useitakin bibliografisilla tiedoillani
ja kykenen pitämään yllä siedettävää keskustelua erikoisalojen
viljelijöidenkin kanssa. Mutta viiden minuutin tai viiden päivän
kuluttua olen kuivilla: varastoni on tyhjä. Minulla on kotona paljon
säkkejä, mutta yksikään niistä ei ole täysipainoinen. Aina puuttuu
jokin kappa, ja se, mikä siellä on, ei ole ollut viskimessä.
Minne kääntynenkin, milloinkaan en ole pelkkä maallikko, mutta en
myöskään asiantuntija. Minulla ei ole tunnustettua paikkaa oppineiden
seuroissa eikä nimi- ja osoitelappua otsassa. Olen ylimääräinen yksilö,
joka voi istuutua johonkin, kunnes hänet karkoitetaan.
Tiedon elämän vaeltavana juutalaisena en ole pysähtynyt mihinkään
maahan, en ole valinnut itselleni mitään kaupunkia pysyväiseksi
asuinsijakseni. Uteliaisuuden riivaajan yllyttämänä olen tutkinut
virtoja ja metsiä, ilman suunnitelmaa, kärsimättömästi, kiireesti ja
ohimennen. Minulla on paljon muistumia, mutta vähän perusteellista
tietoa. Olen kuin kuningas, jolla on suuri, maantieteellisten karttojen
muodostama valtakunta.
Olen aloittanut kaikkea, mutta en ole suorittanut mitään loppuun.
Tuskin olen lähtenyt kulkemaan jotakin tietä, kun jo poikkean pois
ensimmäisessä tienhaarassa, oikeaan tai vasempaan, johdun oikoteitä
kulkien poluille ja poluilta toiselle valtatielle.
Kun joku ihmettelee tietojani, »oppineisuuttani», niin minun tekee
mieli nauraa. Minä yksin tiedän, millaisia ammottavia tyhjyyksiä
aivoihini sisältyy. Minä, joka olen tahtonut tietää kaikki, yksin
tiedän, kuinka ahtaat tietämisen rajat todellisuudessa ovat.
Muinaisajan tapahtumat, suurten kansakuntien kuolleet kielet, valoa,
liikettä ja elämää koskevat tieteet ovat minulta melkein täydellisesti
suljetut. Minä tunnen sanaston ja joitakin yksityisiä seikkoja,
minulla on jonkinlainen kokonaiskäsitys, mutta minä en osaa astella
omin neuvoin. Minä olen tietämätön — äärettömästi ja auttamattomasti
tietämätön. Ja pahinta on, ettei tietämättömyyteni ole laadultaan
sitä korutonta ja luonnollista tietämättömyyttä, jollaista tapaa
vainioiden ja metsien asujaimissa, tietämättömyyttä, johon voi liittyä
raikkautta, rauhallisuutta ja eräänlaista kekseliäisyyttäkin. Ei: minä
olen kirjojen sekaan hukkunut tietämätön, kirjasto-aasi, olento, joka
on oppinut riittävästi kadottaakseen alkuperäisyytensä kykenemättä
kumminkaan hankkimaan todellista tietoa.
Kaikesta huolimatta olen rohjennut ajatella toisten ihmisten
opettamista, ruveta mestariksi, rastia toisille teitä ja polkuja.
Olen kirjoittanut teoksia, joihin olen liittänyt muistutuksia ja
kirjallisuusluetteloita, olen arvostellut toisten kirjoittamia kirjoja,
olen esiintynyt miehenä, joka vallitsee väittämiänsä ja tuntee
asiansa. Minä nautin jollistakin mainetta tietorikkaana, uutterana,
bibliografisesti sivistyneenä henkilönä. Kuinka valtava lieneekään
toisten tietämättömyys, kun he voivat uskoa minusta sellaista! Minä
yksin tiedän kertoa, kuinka helposti hankittu ja petollinen on se
maine, jonka monet oppineet hankkivat itselleen huokeasta hinnasta,
ihmisten sokeaa laiskuutta hyväkseen käytellen. Minä, joka tunnen
tietojeni oikean ja nurjan puolen, minä, joka tiedän, kuinka kevyt ja
hauras oppineisuuteni kudelma on, kuinka paljon valmistumattomuutta
piilee varmuuteni takana ja kuinka paljon pelokkuutta piilee julkeuteni
peitossa, häpeen omasta ja toisten puolesta, ja minun tekee mieleni
ripittäytyä kuuluvin äänin, jotta jokainen haluava voi sen kuulla.
Kuinkapa voisikaan milloinkaan tulla mitään suurta miehestä, joka minun
tavallani on tietämättömyyteen uponnut ja sen tahrima? Tietää ja voida:
oliko ihmekään, että maagillinen mahtini — mikä kiduttava ja omaatuntoa
järkyttävä muistelo! — jäi kuolleiden toivelmien rikkaläjään? Ja ketä
minun tulee syyttää tästä auttamattomasta häviöstä?
Itseäni, aina vain itseäni, ei ketään muuta kuin itseäni. Jos olisin
ollut heikompi (enkä olisi uneksinutkaan) tai voimakkaampi (ja olisin
voittanut), en seisoisi nyt tässä nöyryyttäen itseäni niiden edessä,
joita halveksin.
XXXVII
MINÄ EN TUNNE IHMISIÄ
Minun tietämättömyyteni ei koske ainoastaan olioita, vaan myöskin
ihmisiä.
Mikä olikaan elämäni suuri tarkoitusperä? Vaikuttaa ihmissukuun ja
muovata se perinpohjin toisenlaiseksi, kohottaa se petoeläimestä
ihmiseksi ja ihmisestä Jumalaksi, aloittaa uusi kausi maailman
historiassa, määrätä ihmiskunnan mystillinen hedžra. Mutta ihmisiin
vaikuttaminen edellyttää heidän tuntemista, heidän sielunsa muuntaminen
edellyttää, että osaa sujuttautua niihin, osaa sympatian ja rakkauden
tunnoin niihin perehtyä. Ellei seurustele välittömästi ja alinomaa
kaikkien kanssa, kaupunkilaisten ja maalaisten, koululasten ja
tehdastyöläisten, toivovien naisten ja kärsivien naisten, maailman
mahtavien ja paljasjalkaisten pyytelijäin kanssa, on mahdotonta saada
aikaan minkäänlaista liikettä, joka tempaa heidät tavanomaisesta
elämästä singoten heidät väkisinkin kohti jotakin korkeampaa. Jokaisen,
joka tahtoo löytää tien heidän sydämeensä ja keksiä heidän tekojensa
pontimen, täytyy ensin tutustua heidän salaisimpiin ajatuksiinsa,
heidän tärkeimpiin tarpeisiinsa ja piilevimpiin vaikuttimiinsa. On
olemassa filosofien ihminen, jota psykologia voi meille esitellä
kolmellasadalla kirjansivulla tai kolmekymmentä sanaa sisältävän
määritelmän nojalla, on olemassa ulkonainen ihminen, joka on pelkkää
julkipuolta, joka itse koristelee itseänsä toisten nähden ollakseen
kumppanien joukossa ensimmäisellä sijalla ja joka voidaan tutkia
muutamassa tuokiossa ja kuvata muutamin piirtein. Mutta varsinainen
ihminen, todellinen ja konkreettinen, ei ole filosofien symmetrinen
nukkekuvatus enempää kuin tuttaviemme ulkonainen verhokaan. Apostolin,
profeetan, messiaan tulee tuntea se ihminen, joka piilee sanojen ja
naamion peitossa: hänen tulee tuntea ihmiset eikä vain ihmistä — hänen
tulee tuntea tämä ihminen ja tuo, tuhansia ihmisiä, kukin erikseen,
kaikkein omimpine tunteenomaisine ja älyllisine kasvonpiirteineen.
Minä en heitä tuntenut ja olin senvuoksi tuomittu epäonnistumaan.
Henkilö, joka ei tahdo kuunnella toisia, ei saa heitä kuuntelemaan
itseänsä. Minä olin heidän silmissään muukalainen, ja he eivät ymmärrä
muukalaisen puhetta. He voivat rakastaa ainoastaan sitä, joka riutuu
heitä rakastaen. Ihmiskunta on nainen, joka heltyy ainoastaan sille,
joka sitä ihailee tai peloittaa.
Senvuoksi minäkin olen yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pakottanut
itseäni heidän seuraansa, tarttumaan heidän käsivarteensa, kuuntelemaan
heidän keskusteluansa ja ottamaan vastaan heidän tahattomia
tunnustuksiansa.
Minä tahdoin kokea kaikki. Lähdin köyhien hökkeleihin kerätäkseni
heidän syytöksiänsä, pysähdyin miehen viereen hänen kuokkiessaan,
höylätessään tai puidessaan, saadakseni selkoa siitä, millaiseksi hän
kuvitteli onnen, seurailin vilkasliikkeisillä kaduilla tuntemattomia
olentoja vakoillakseni heidän elämäänsä, minä tahdoin tutustua
hienoihin ja kohteliaisiin herrasmiehiin ja vapisin vilusta ja kiukusta
heidän lämpimissä saleissaan, juttelin viinurien ja kantajien kanssa,
houkuttelin lapsukaisia ja niiden äitejä keskustelemaan kanssani, kävin
kirkoissa ja istuuduin hartaiden, mustapukuisten naisten viereen, jotka
mutisivat lapsellisia rukouksiaan Madonnan kuvan edessä, kävin pappien
luona pappiloissa ja luostariveljien luona luostareissa, vierailin
suurten oppineiden kouluissa ja tuntemattomien maalaajien ateljeissa,
kumarruin kauppiaiden pääkirjojen yli ja jouduin kauppa-apulaisten
tuttavaksi, annoin ilotyttöjen kertoella elämästään ja hengittelin
halpojen trattoriain ja toisen luokan kahviloiden sankkaa ja löyhkäävää
ilmaa kuunnellakseni niiden olentojen keskusteluja, jotka tahdoin
lunastaa.
Minä yritin henkilökohtaisesti sujuttautua toisten ihmisten elämään,
kirjoitin koneella kirjeitä liikeapulaisten seurassa, merkitsin
muistiin luentoja ylioppilaiden keralla, nyljin ruumiitten osia
lääkeoppia opiskelevien kanssa, olin viljankorjuussa maaseudulla,
kiskoin aaseja ohjaksista kuorma-ajurien joukossa, nautin päivällistä
kohteliaasti jaaritellen markiisien ja herttuain kanssa, käyttelin
vatupassia muurarien ja muurilastaa apulaisten keralla.
Sittenkin oli kaikki turhaa. Minä lähestyin teitä, ihmisiä, mutta minä
en teitä rakasta. En voi teitä rakastaa. Te herätätte minussa kiukkua
ja vastenmielisyyttä. Ja koska en teitä rakastanut, en myöskään oppinut
teitä tuntemaan, ja koska en oppinut teitä tuntemaan, en voinut teitä
pelastaa. Olin yksin ja vain oma itseni teidän keskellänne, ja te
jätitte minut yksin. Sanani eivät saaneet teitä puhumaan, ja lupaukseni
eivät teitä liikuttaneet. Te menettelitte aivan oikein.
Minussa piilee kamala ristiriita, samoinkuin kaikissa niissä, jotka
yrittävät muuttaa kohtaloitanne. Minä lähestyn teitä oppiakseni teidät
tuntemaan, ja tuskin olen alkanut oppia teitä tuntemaan, kun jo inho
minut valtaa. Pelastuakseni tuosta inhosta minun täytyisi muuttaa
teidät toisenlaisiksi, mutta siihen en kykene, koska en tunne teidän
rakennettanne. Tässä on tuskallinen kehä, joka on tukehduttanut ja
tuhonnut monia. Jokainen meistä rakastaa ihmiskuntaa sanomattomalla
rakkaudella niin kauan kuin pysyttelee yksinäisessä kammiossaan. Mutta
tuskin ehdittyään ulos ovesta ja jouduttuaan tekemisiin Pietarin ja
Juudaan, puhuvien ja liikkuvien ihmisten kanssa, hän huomaa rakkautensa
muuttuneen ylenkatseeksi ja vihaksi. Silloin me jälleen loittonemme
heistä uhkuaksemme erämaassamme uudelleen rakkautta, joka kohdistuu
kaikkiin, Pietariin ja Juudaaseenkin.
Niin on minun laitani. Minä rakastan teitä, ihmiset, rakastan syvemmin
kuin useimmat muut. Tuo syvä rakkaus läpäisee koko sisäelämääni.
Tahtoisin nähdä teidät suurempina, onnellisempina, puhtaampina,
jalompina, mahtavampina. Ja rakkain unelmani on ollut päästä teidän
todelliseksi ja suurimmaksi lunastajaksenne.
Mutta rakkauteni on mustasukkainen, piilevä ja eriskummallinen. Olen
tuskin alkanut etsiä tunteelleni ilmausta, kun sanat jo hyytyvät
huulilleni, olen tuskin avannut teille sylini, kun rakkauteni
vaihtuu vastenmielisyydeksi, olen tuskin alkanut hengitellä teidän
hengittelemäänne ilmaan, kun rakkauteni jo myrkyttyy ja piiloutuu. Se
on ihan sisäistä, yksin minulle kuuluvaa rakkautta — arkaa, itsekästä
ja hervotonta. Rakastetun näkeminen ei sitä kiihdä, vaan himmentää
ja sammuttaa, se ei ilmene rakkaudellisina tekoina ja sydämellisinä
sanoina, vaan pukeutuu moitteen hahmoon ja heiluttaa herjauksen
piiskaa. Rakkauteni on pilkkaa ja iskuja. Te ette voi sitä ymmärtää
ettekä kykene ottamaan sitä vastaan.
Minä en voi teitä moittia näinä armottoman vilpittömyyden hetkinä.
Vika on itsessäni: olen liian lenseä voidakseni täysin sulautua teihin
niinkuin rakastaja rakastettuun. Te havaitsette hymyssäni ivan,
kädenpuristuksessani tuntuu vapiseva nyrkki. Ihmiskuntakin kuuluu
väkivaltaisille, ja minä en ole osannut rakastaa enkä kurittaa teitä
riittävästi.
Minussa on ainoastaan voimattomia aikeita, ja minun täytyy raadella
itseäni voimatta oikeudenmukaisesti pyytää teiltä yhtäkään lohdutuksen
sanaa. Olen kääpiömäinen Prometeus, jonka povea repii tunnontuskan
korppikotka, koska hän ei ole osannut käyttää varastamaansa tulta
muuhun kuin itsensä polttamiseen.
XXXVIII
HALTIOITUMINEN
Ah, jospa se yht'äkkiä kumpuaisi minussa ilmi, haltioitumisen valtava
ja syvä virta, kuin kauan padottuna ja väkivalloin pidätettynä ollut
suoni, jospa ajatukset syöksyisivät haaveellisina suihkuina taivaille
ja kuvat, tunteet ja rakkaat, lopulliset sanat lankeisivat virkistävänä
sateena sydämeeni, lohduttamaan, herättämään ja hellyttämään kaikkia
ihmissydämiä! Ah, jospa sieluni yht'äkkiä syttyisi lieskaan, kuin
sängen ja risukon peittämä pelto, kuin kuiva, tiheä metsä, ja jospa
ajatukset valaisisivat taivasta kuin rikkoutuvat raketit, sanat
hehkuisivat kuin todellinen tuli, aatteet sinkoaisivat kiitävän kynäni
tiestä niinkuin kipinäsade värähtelevästä palavasta rungosta, ja minä
saisin vihdoinkin valaista ja lämmittää kaikkia ihmissieluja! Miksi
olisikaan kielletty minulta, juuri minulta, tuo ilo, onni ja armo, jota
kiihkeästi odotan, toivon ja tahdon?
Ah, jospa kaikkien näiden kärsimättömän odotuksen ja hurjien
avuksihuutamisten vuosien jälkeen nyt, näinä päivinä, vihdoinkin
kumpuaisi esiin uusien sanojen lähde, tuntuisi uuden hyökyaallon
huuhtelu, lakkaisin kirjoittamasta samoja vanhoja tarinoita,
pujottelemasta nauhaan samoja vanhoja sanoja, vaeltelemasta
vaivalloisesti väsyneiden ja paikattujen ajatusten uria, ja huulilleni
kohoisi hyökynä odottamattomia totuuksia, ihmeellisiä kuvia, säveliä,
sointuja ja kiihkeitä tunteita, joita ei kukaan ihminen ole milloinkaan
keksinyt, löytänyt eikä kokenut! Monena, monena iltana olen kynttilän
punertavassa ja häilyvässä valossa tai varjonsa peitossa valkoisena
ja tasaisena palavan lampun hohteessa odotellut tuon taivaallisen
hetken tuloa, niinkuin alinomaa pettyneet rakastajat keskiyön tullen
odottelevat kaunoistansa, joka on vihdoin luvannut saapua. Silloin
revin irti lehden toisensa jälkeen, ennenkuin suuret ja kiireesti
piirretyt kirjaimeni olivat ehtineet ne kerrassaan täyttää, hieroin
silmiäni käsilläni, kunnes aloin tuntea kipua, tuijottelin typerästi
jotakin typerää esinettä, piirtelin puolinukuksissa hirviöiden ja
partaisten ukkojen profiileja, revin uusia lehtiä ja kirosin itseäni,
kunnes äkkiä hypähdin seisaalleni, heitin syrjään tuolin ja kynän ja
viskauduin vuoteeseeni, jonne jäin makaamaan voimatta nukkua, voimatta
nähdä unta, voimatta unohtaa.
Niin kävi satoja ja tuhansia kertoja: henki pysyi yhä jäykkänä ja
jähmeänä, sielu aina kylmänä ja kuolleena, paperi aina valkoisena,
kunnia ja maine aina etäisenä. Nero ei ilmaantunut, mikään kaiku
ei vastannut, minkäänlaista haltioitumista ei syntynyt: pimeyttä,
äänettömyyttä, kidutusta.
Mitä kaikkea olisinkaan uhrannut ja mitä uhraisinkaan vielä nyt, jos
heräisin edes hetkiseksi ja järkkyisin perinpohjin, jos yht'äkkiä
saisin ottaa vastaan jumalaisen ilmestyksen salaisen sanelun!
Yhdentekevää, haltioittiko minua Jumala vaiko pahahenki, kunhan vain
joku minua suurempi, minua terveempi, minua näkevämpi ja mielettömämpi
olento puhuu suullani, kirjoittaa kädelläni ja ajattelee ajatuksillani.
XXXIX
VELKANI
Mutta Jumala ei tahdo puhua minun suullani: minä en kirjoita mitään
pyhää kirjaa. Ja paholainen, jota huvittaa kirjallisuus, tempaa minut
kerallansa kauhujen kadotukseen.
Mutta minä pelkään kovin, että joku toinen puhuu minun suullani. En
vielä tunne itseäni. Olen tutkistellut itseäni niin uutterasti, että
sieluni nyt on jaettu ja paloiteltu, vailla elämää, kaikki säikeet
paljastettuina ja sikin sokin, niinkuin anatomisessa taulusarjassa. En
tunne itseäni. En tunne omaa ääntäni. Puhuessani en tiedä, johtuvatko
sanat tosiaankin minusta itsestäni, vai onko selkäni takana kenties
joku ilkeä suloinen kuiskaaja.