sensijaan niihin voittamattomiin esteisiin, joita ihmiset ovat tielleni
asettaneet, köyhyyteen, aikojen keskinkertaisuuteen, lähimpien
kateuteen, etäisempien ylenkatseeseen, useimpien välinpitämättömyyteen?
Sekin on pelkkää juttua. Ei ole olemassa voimaa, jota ei voita
vieläkin suurempi voima, ei ole olemassa vihollista, jota ei
voi kukistaa väkevämpi, ei ole köyhyyttä, joka kykenee estämään
ihmeellisten rikkauksien hankkimista, ei ole olemassa jäätä, jota ei
käy sulattaminen, kuumentaminen, kiehuttaminen. Aloittaessaan tehtävää
ihminen on velvollinen ottamaan huomioon kaikki, mitä sen toteuttaminen
häneltä vaatii. Ellei hänellä ole riittävästi voimia, hänen tulee
ne itselleen hankkia, ennenkuin työhön ryhtyy, tai vetäytyä varjoon
tekemään sitä, mitä kaikki ihmiset tekevät.
Ei, veikkoseni: tuokaan ei kelpaa puolustukseksi. Virhe on siinä — voin
sen nyt sanoa — että kaikkein heikoimmat asettavat itselleen kaikkein
vaikeimpia tehtäviä, kaikkein pelokkaimmat kaikkein eniten rohkeutta
kysyviä ja ne, joilla on kapea rinta ja hentoiset sääret, kaikkein
pisimpiä juoksumatkoja. Minkätähden? Syitä on useitakin: vastakohdan
rakkaus, joka havaitaan kaikissa inhimillisissä asioissa, tarve saada
hurmata ja huumata itseänsä voimanpuuskilla ja suuruudenhumalalla,
se himmeä ennakkotunto, että voi epäonnistuessaan mukavasti syyttää
kaikesta itse yrityksen jättiläismäisyyttä. Ollen siten tahtovinaan
tehdä enemmän kuin muut, hän tekee vähemmän kuin muut ja järjestää
itselleen sitäpaitsi kauniin ja kunniakkaan häviön: hän oli asettanut
itselleen niin valtavat tehtävät, etteivät voimat riittäneet; kukapa
tietää, mitä hän olisikaan saanut aikaan, jos olisi hieman hillinnyt
kunnianhimoansa!
Minä tunnen kaikki nuo voitettujen keimailut ja puolustelut niin
hyvin, etten tiedä, mitä niillä tekisin. Älköön sanottako minusta,
että piilotan kehnouteni jonkin sofismin häikäisevään verhoon ja että
yritän koristella sielullista köyhyyttäni hyppysellisellä pateettista
ruusunpunaa.
Minä olen epäonnistunut senvuoksi, että minulta puuttui todellista
tahtoa ja taitoa onnistua: siinä puhdas, alaston ja yksinkertainen
totuus. Olen epäonnistunut senvuoksi, ettei minulla ollut riittäviä
voimia, senvuoksi, ettei ollut edes voimia tahtoa löytää ja luoda
niitä voimia, jotka minulta puuttuivat, ja senvuoksi, ettei se unelma,
jota sanoin ylistin, ollut aina, jokaisena tuokiona, elämäni akselina,
sieluni keskustulena.
Luuletteko, ettei minusta ole tuskallista tunnustaa näin karusti
elämäni heikkous ja teennäisyys? Mutta minkätähden yhä pettelisin
itseäni ja muita?
Kuinka monta kertaa onkaan sattunut, etten ole huolinut jäädä yksin
kammiooni mietiskelemään, vaan olen sallinut hetkellisen ikävystymisen
voittaa itseni ja olen karannut ulos, olen pysähtynyt katselemaan
näyteikkunoita, olen silmäillyt pääni päälle syttyviä valoja, olen
hypännyt kiliseviin ja kiitäviin raitiovaunuihin, olen istuutunut
kahvilaan katselemaan kaikkein poroporvarillisimman viikkolehden
kuvia; olen lähtenyt tapaamaan ystäviäni ja pitänyt heidän kerallaan
yllä lukemattomia keskusteluja, typeriä, inhottavia tai henkeviä, olen
käynyt vieraissa, juonut kahvia kullatuista kupposista ja jaaritellut
ulkomaalaisten naisten ja vanhojen hyväsydämisten tätien kanssa.
Ja useinpa olen lakannut lukemasta jotakin sivua, kun sattui eteen
jokin vaikeus, olen heittäytynyt sohvaan lukemaan jotakin kirjaa,
joka salli minun luulotella ajattelevani omintakeisesti, ja meninpä
niinkin pitkälle, että haeskelin sukkeluuksia sanomalehdistä.
Laiskuus, suloinen ja myrkyllinen laiskuus, jolla on sadat kasvot ja
sata kiehtovaa hymyä, on melkein alinomaa temmannut minut mukaansa,
vietellyt ja pilannut minut. Se on kuljettanut minut pois työni
äärestä, koska muka oli kylmä ja unetti tai puuttui paperia ja kyniä,
se on vuodesta toiseen viivyttänyt perinpohjaisia sielunparannuksia,
ratkaisevia päätöksiä. Vielä olen sallinut ruumiin, aistillisuuden
voittaa itseni: olen noudattanut vatsan ja kalun vaatimuksia.
Olen aterioinut niin hekumallisesti, etten ole senjälkeen kyennyt
tuntikausiin tekemään työtä, olen humalluttanut itseni väkijuomilla
siihen miellyttävään tilaan, jossa mikään ei enää näytä vakavalta, vaan
kaikki kevyeltä, hupaiselta ja kaukaiselta, ja olen tuhlannut tunteja,
iltoja ja öitä naisten vierellä, syleiltynä, hehkuvana, onnellisena.
Toisinaan taas on naurettavuuden pelko pysähdyttänyt minut keskitiehen,
kun olin häpäisemässä itseni jämeän ja rahakkaan maailman silmissä —
ja ihmisten ja mukavan porvarillisen kasuistiikan huomioonottaminen on
tehnyt minut pelokkaaksi, epävarmaksi, lenseäksi ja unohtavaiseksi — ja
aineelliset harrastukset, rahahuolet, ovat kääntäneet heikot voimani
toisaalle, ovat hämmentäneet henkeni, pakottaneet minut valheisiin,
kompromisseihin ja myönnytyksiin. Vähitellen ovat hurmion kauniit
tuokiot lakanneet ilmestymästä, uudet huolet ovat kerrassaan vallanneet
mieleni, joutilaisuus on pistänyt korviini vanutukot, jotten kuulisi
omantunnon kehoituksia ja moitteita, yhä alhaisemmat nautinnot ja yhä
mitättömämmät tarkoitusperät ovat pidättäneet minua siinä kaikkea
toimintaa vihaavassa hervottoman ja levottoman haaveksimisen tilassa,
jossa yhä lupailin sanoin, mutta jossa ei ollut jälkeäkään silloin
tällöin aikaisemmin ilmenneestä valtavasta tahdosta, ja menneiden
aikojen liekit olivat vain himmeätä hiillosta, josta toisinaan näkyi
punainen kimmellys harmaan tuhkan läpi.
Niin olen vähitellen oppinut katselemaan omaa voimattomuuttani
kasvoista kasvoihin, olen luopunut jumalallisista suunnitelmista ja
sankarivaloista ja käynyt alakuloisen vakavana kuvailemaan erään sielun
häviötä. Minä syytän vain itseäni ja toivon, että jokin menneisyyteni
kehnous annetaan minulle anteeksi tämän vilpittömyyteni vuoksi.
XXXI
HÄPEÄLLISIÄ PÄIVIÄ
Luulenpa olevani useasti eräs Italian jesuiittamaisimpia
tyhjäntoimittajia. Minä nukun kymmenen tuntia yhteen menoon, heräämättä
ja uneksimatta. Herätessäni pää tuntuu painavalta ja suu tahmealta,
minä lähden ulos viettelemään aikaani, tulen kotiin lepäilemään, syön
ahnaasti niinkuin poika, joka harjoittaa salaista syntiä joka yö,
ryypin tyhjäksi ison kahvikupin, poltan viisi tai kymmenen savuketta,
vetelehdin nojatuolissa, jalat toisen tuolin varassa, luen sanomalehden
alusta loppuun niinkuin kivulloinen eläkkeelläolija, lähden jälleen
ulos tavatakseni jonkin skeptikko-tuttavani, jonka kanssa harjoitan
hieman iroonista tuulenpieksemistä, typerää ja katkeraa, menen
kahvilaan, kumoan itseeni kupin jauhoisaa suklaata, syön etovin mielin
kolme neljä leivosta, joihin on sekoitettu tai pyyhitty likaisia
hedelmäsäilykkeitä, selailen rypistyneitä ja resuisia sanomalehtiä ja
melkein hymyilen katsellessani kömpelösti väritettyjä pilapiirroksia,
astun jälleen kadulle kaarilamppujen teatraaliseen valaistukseen,
seurailen valkoiseksi sivuttua ja punamaalilla kaunistettua
ilotyttöä, ikäänkuin hän olisi ensimmäinen rakkauteni esine, poikkean
kirjakauppaan tuhlaamaan muutamia soldoja aukileikkaamattomiin
kirjoihin, joita en milloinkaan lue, pysähdyn herkkukauppojen edustalle
ja silmäilen ahnaasti lihavia juustoja ja sardiinirasioita, lähden
vierailemaan johonkin perheeseen, jossa juon tarjottua teetä kokonaista
neljä kuppia toivoen siten kiihtäväni itseäni hieman kyvykkäämmäksi,
tai pujahdan johonkin bordelliin, jos sattuu olemaan halua tai ilmankin
vain — surmatakseni minuutteja ja tunteja, päästäkseni muistelemasta,
mitä minun pitäisi tehdä ja mitä en tee, eläimellistyäkseni ja
kehnontuakseni, viihdyttääkseni lepoon omantunnon soimaukset,
sammuttaakseni tajuisuuteni... Silloin tällöin, kun en mitenkään voi
sitä välttää, kirjoitan kirjeen tai kymmenen kirjettä, jotta vapaudun
niitä enempää ajattelemasta, ja jonakin iltana, kun tunnen itseni
tosiaankin ylentäydeksi ja lohduttoman apeamieliseksi, tartun isoon
mustaan kynääni ja kirjoitan paperille kaikki mitä mielessäni liikkuu,
täytän rajun nopeasti kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä valkoista
arkkia vuodatuksillani, katumuksilla™ ja hienostuneilla ja henkevillä
mahdottomuuksilla.
Mutta mitä tahdottekaan tulevan miehestä, joka viettää elämänsä unen
ja kahvin, pöydän ja vuoteen vaiheilla, toimettomana ja uneliaana,
kelvollisena vain lyömään aamurumpua, mutta valmiina lähtemään
käpälämäkeen, kun todellinen taistelu alkaa. Lämpöisistä lakanoista
tai pehmeistä nojatuoleista minä kohotan kotkanhuutoja, koska muka
henkeä häväistään, ja kuvailen kaltaisilleni yksinäistä, karua,
ylenkatseellista, jaloa ja michelangelomaista erakkoelämää!
Eipä edes sovi sanoa, etten ole tietoinen tämän kaksoiselämäni
häpeällisyydestä. Tunnen sen hyvinkin, ja mitä katkerammin sen
tunnen, sitä enemmän sille antaudun ja siihen vajoan viihdyttääkseni
häpeäntuntoani. Tunnustukseni minua hieman lohduttaa, mutta kun olen
heijastellut inhottavia itsensäpettäjän kasvoja kiihkeiden sanojen
kuvastimessa, jotta kaikki ne näkisivät ja niihin sylkisivät, luulen
löytäneeni anteeksiannon ja pelastuksen ja nousen jälleen riemukkain
ilmein, ikäänkuin tuo onneton näytös olisi minut puhdistanut ja
uudistanut. Ja seuraavana päivänä asia on entisellään: minä menen
aikaisin makuulle, nukun kymmenen tuntia uneksimatta ja kertaakaan
heräämättä, nousen tyhjin päin ja suussa karvas maku ja elelen sitten
koko pitkän päivän aina iltaan asti aivan samoin kuin olen häpeäntuntoa
väristen edellisenä päivänä tunnustanut. Ja — voi onnettomuutta! —
kun en enää kykene pidättymään, ryhdyn jälleen kouristuksentapaisesti
piirtelemään paperille sanoja ja laulamaan runsastavuisin säkein
kauheasta askeettisesta sankarista, joka katselee inhimillisiä asioita
jumalallisin silmin, ja olen niin kehno, ettei kertaakaan johdu
mieleeni pistää arsenikkia heikkoon ja ylen makeaan teeheni.
XXXII
MITÄ MINUSTA TAHDOTTE?
Sittenkin kaikki minua etsivät, kaikki tahtovat kanssani jutella,
kyselevät minusta itseltäni ja toisilta. Eräs tiedustelee minulta,
kuinka voin, olenko toipunut, onko ruokahaluni kohentunut entiselleen,
kävelenkö ulkosalla — eräs toinen tahtoo saada tietää, teenkö työtä,
olenko jo saanut valmiiksi kirjan ja aionko ryhtyä uutta kirjoittamaan.
Tuo laihankalpea saksalaisapina tahtoo kääntää teokseni kielellensä,
tuo hassahtava nuori venakko pyytää minua kirjoittamaan itseäni
varten oman elämäkertani, amerikkalainen neiti tahtoo välttämättä
saada minusta viimeiset tiedot, amerikkalainen herra lähettää vaunut
ovelleni, jotta lähtisin hänen kerallansa aterioimaan ja esittämään
hänelle tunnustuksiani, eräs koulutoverini ja kymmenen vuoden takainen
jaaritteluveikkoni haluaa saada minut lukemaan itselleen mitä kirjoitan
sitä mukaa kuin saan valmiiksi, maalaaja-ystäväni vaatii minua
istumaan liikkumatta hänen edessään tuntikausia, jotta hän voi minut
kuvata, sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, mystikko-ystäväni,
millaisessa tilassa on sieluni, käytännöllinen ystäväni, kuinka on
lompakkoni laita, seuran presidentti määrää minut pitämään esitelmän,
henkevä signora kehoittaa minua käymään useammin hänen luonansa teetä
juomassa, jotta hän saa kuulla, mitä arvelen Jeesuksesta Kristuksesta
ja äskettäin paikkakunnalle saapuneesta kädenkatsojasta...
Minne hiiteen olenkaan joutunut! Mitä oikeutta on teillä toisilla
rasittaa minun oloani, varastaa aikaani, nuuskia sieluani, imeä
minusta ajatuksia, tahtoa minua kumppaniksenne, uskotuksenne ja
reportteriksenne? Kuka minä mielestänne olen? Olenko kenties palkattu
näyttelijä, jonka tulee joka ilta esittää älyn komediaa teidän
korvapuusteja kaipaavien naamojenne edessä? Olenko kenties ostettu
ja maksettu orja, jonka tulee totella teidän joutilaiden oikkuja ja
tarjota nöyrästi lahjaksi kaikki, mitä tiedän ja teen? Olenko kenties
bordellin ilotyttö, jonka tulee nostaa hametta ja kohottaa paitaa kenen
hyvänsä hyvinpuetun herrasmiehen viittauksesta?
Minä olen ihminen, joka tahtoi elää sankarillista elämää ja tehdä
maailman itselleen siedettävämmäksi. Jos minä jonakin heikkouden,
yksinäisyyden tai hädän hetkenä sinkoan maailmaan jonkin sanojen
puolittain sammuttaman kiihkeän vihanilmauksen, jonkin kuvahelyihin
puetun unelman, ottakaa se vastaan tai heittäkää pois — mutta älkää
minua kiusatko.
Minä olen vapaa ihminen, — kaipaan vapautta, minun täytyy saada olla
yksin, kahden kesken oman itseni kanssa haudoskella mielessäni kaikkia
häpeitäni ja kaikkia surujani, minun täytyy saada nauttia auringosta
ja tien kivistä ilman seuralaisia ja ilman keskusteluja, kasvoista
kasvoihin itseni kanssa, oman sydämeni soitantoa kuunnellen. Mitä te
minusta tahdotte? Minä painatan, mitä tahdon sanoa, annan, mitä tahdon
antaa. Teidän uteliaisuutenne etoo mieltäni, teidän kohteliaisuutenne
nöyryyttävät minua; teidän tarjoamanne tee myrkyttää minut. Minä en
ole velassa kenellekään, ja tilinteolle minun olisi käytävä ainoastaan
Jumalan kanssa, jos hän olisi olemassa.
XXXIII
KUNNIA
Ja vaikka onnistuisinkin, vaikka saisinkin heittää vasten kasvojanne,
vasten teidän kaikkien kasvoja, jotka olette minua ylenkatsoneet,
ahdistaneet, ivailleet, kiusanneet, vainonneet ja olleet minusta
mitään lukua pitämättä, mestariteoksen, joka saisi kyynelet kihoamaan
ahnaisiin, kuivuneisiin silmiinne, pakottaisi teidän häpeämättömästi
naureskelevat suunne sulkeutumaan ja saisi sykkimään pienen
sydänpahasenne, joka oli teiltä jo unohtunut liivinne peittoon, sanalla
sanoen: jos minun onnistuisi hämmentää, säikähdyttää ja kerrassaan
lyödä teidät neroni valtavalla ja salamaisella voimalla, niin mitä te
minulle antaisitte, mitä voisitte minulle tarjota, miten yrittäisitte
minua palkita?
Kaikki inhimillisen surun tarinat ovat täynnä teidän tunnustustanne.
Kaunis asia, totisesti, teidän suomanne kunnia!
Mitä! Minä olen antanut parhaan osan olemustani, kappaleen omaa
lihaani, sydänvereni, elämäni kaikkein syvimmän salaisuuden — ja te
ette keksi mitään muuta keinoa? Te ette osaa muuta kuin jaaritella
minusta sanomalehdissä minua ymmärtämättä, kiusata minua vierailuilla
ja kirjeillä, osoittaa minua sormella, kun lähden ulos hengittämään
raitista ilmaa tai istun teatterissa tai kahvilassa, pakottaa minua
kirjoittamaan silloinkin, kun minulla ei ole enää halua, silloinkin,
kun kykenen vain toistamaan ennen kirjoittamaani, joka taholta kerjätä
minulta kirjeitä, lausuntoja, autografeja ja artikkeleja, vakoilla
minua ja kertoa, minne menen, kenen kanssa seurustelen, mitä puuhailen,
jäljentää rumia kasvojani kaikkialle, kirjoihin ja sanomalehtiin,
kadunkulmauksiin ja postikortteihin, ja vihdoin, minun kuoltuani,
nuuskia papereitani, viedä torille elämäni salaisuudet, vetää esiin
elämäni viimeisetkin rievut ja jäännökset ja vihdoin pystyttää
marmoriin tai pronssiin muovatun ruumistani esittävän karkean kuvan
keskelle jotakin toria.
Turhamaisuus on väkevä suurissakin — sen tiedän. Mutta eikö ole
maailmassa hienotunteisiakin sieluja? Eikö ole olemassa sellaisia
henkiä, jotka tuntevat itsensä yksinomaan ja puhtaasti vain hengiksi
ja tuntevat tuollaisen tekopyhän palvonnan loukkaavaksi ja lokaavaksi?
Jos minussa on jotakin arvokasta, niin varmaan sielu: minkätähden
siis kuvaatte ja ikuistatte ruumistani? Jos minussa on suuruutta,
niin yksinomaan senvuoksi, että minulla on ollut voimia pysytellä
yksinäisenä: minkätähden siis keräännytte ympärilleni ja kiusaatte
minua hengityksellänne ja uteliailla villieläinten-katseillanne? Jos
olen ollut teille jonkinlaisena esikuvana, niin varmaankin sikäli,
että olen teille opettanut ihmisen parhaan saavutuksen olevan siinä,
että hän liittää luontoa luontoon, elämää elämään, sielua sieluun,
eikä nakertele, pureskele ja märehdi toisten teoksia; minkätähden
siis ponnistelette yrittäen selittää minun sanomaani sen sijaan että
tuntisitte sielunne kuohahtavan minua voittamaan tai tuhoamaan minua
toisilla luomuksilla?
Jos olen sanonut hyvin, mitä olen sanonut, minkätähden sanotte sen
uudestaan huonommin? Elleivät toiset sanojani käsitä, kannattaako
kenenkään yrittää saada heitä käsittämään? Ja voiko kukaan saada
heitä käsittämään niitä sellaisina, jollaisiksi olen ne muovannut ja
veistänyt hehkuvimpina iltahetkinäni?
Nämä valittelut ovat epäilemättä naurettavia, varsinkin minun
esittäminäni. Miksi etsisitkään ulkoa sitä korvausta, joka asuu
omassa povessasi? Ellei elämäsi työ, niiden henkilöiden elämä, jotka
ovat lihaasi ja vertasi, sinun luomasi rikas kuvamaailma, kykene
sinua tyydyttämään ja ilahduttamaan, niin mitä lähdetkään etsimään
ihmisten joukosta? Voivatko he, kylmäveriset, keskinkertaiset
kääpiöt, lahjoittaa sinulle, mitä oma nerosi ei ole kyennyt sinulle
lahjoittamaan? Tee luovaa työtäsi heitä ollenkaan ajattelematta, heitä
teoksesi ihmisten joukkoon heitä pelättääksesi tai lohduttaaksesi
ja jatka työtäsi niin kauan kuin sinulla voimia riittää. Ethän ole
muurari, joka odottaa viikkopalkkaansa joka lauantai-iltana, työnsä
päätettyään? Sinun rakennuksesi eivät ole kivestä ja kalkista, vaan
sanoista ja verestä sommitellut — ja niitä ei kykene maksamaan kunnia
eikä raha.
Ei kunnia eikä raha: mutta suloinen kärsimys ja sanaton kunnia.
Ah, jospa saisin joskus tosiaankin kohdata heidät — vaikka heitä
ei olisikaan enempää kuin kolme tai seitsemän tai kymmenen — jotka
lukevat koko sielullaan eivätkä vain silmillään, ne lukijat, jotka
elävät kirjoittajan keralla ja ajattelevat häntä myötätuntoisesti
kuin veljeänsä, vaikka eivät ole häntä milloinkaan nähneet, jotka
uneksivat hänestä, puhuvat hänestä alakuloisilla sunnuntaikävelyillään,
ravitsevat itseään hänen ajatuksillaan, humaltuvat hänen runoistaan,
vapisevat hänen kohtaloansa ja odottavat hänen lausumaansa niinkuin
profeetat odottavat jumalallista ilmestystä — silloin tuntisin itseni
onnelliseksi, tuntisin menneen vaitiolon ja nykyisen loukkaavan
jaarituksen tulleen runsaasti korvatuksi! Kunpa saisin painaa sinut
poveani vasten, sinä nuorukainen, kalpea, surumielinen, lohduton ja
lämminsydäminen lukijani, ainoa ja ensimmäinen, jolle olen yksin
ja kaikkein ensimmäisenä ilmaissut suuruuden katkeran ja kaivatun
huuman ja runouden kuumeisen hekuman! Sinun hymysi, sydämesi kiihtyvä
syke, avoin ja onnellinen katseesi, rauhaton unelmasi olisivat
minulle kalliimmat ja kestävämmät lahjat kuin kaikki papukaijamaiset
jaaritukset ja kaikki seppeleet kullattuine lehtineen. Minä en tahdo
kättentaputuksia, jalkojentöminää, avoimia suuaukkoja, väkinäisiä
kiitossanoja ja kateellista imartelua. En, en: olkoon minusta kaukana
se melu; uhratkaa se laulajattarillenne, tanssijattarillenne ja
turpeille tenoreillenne! Heittäkää tammenterhonne sioille, ellei teillä
ole jalokiviä sankareille.
XXXIV
JA VAIKKA...
Ja vaikka olisinkin saavuttanut tavoittelemani mahdin? Vaikka olisinkin
muuttunut jonkinlaiseksi maiseksi puolijumalaksi, taivaan ja maan
valtiaaksi, aineen ja kuoleman voittajaksi, ihmisten ja henkien
herraksi? Mitä olisinkaan tehnyt mahdillani? Kuinka olisin käytellyt
tätä universaalista valtiuttani?
Niin kauan kuin olin harjoittanut mystillisiä opintojani uneksittua
käskijävaltaani varten, olin tuskin milloinkaan ajatellut, mitä
_sitten_ tulisi. Minä tavoittelin välinettä tietämättä mihin
tarkoitukseen sitä käyttäisin. Tahdoin olla Jumala tietämättä mitään
luomistyöstäni ja laistani. Maailma oli jo luotu, ja sen laki oli
sellainen, että kaikki olisi hajonnut ja tuhoutunut, jos olisin siihen
koskettanut. Entä sitten?
Olla kaikkivoipa, ehdottomasti kaikkivoipa. Mutta mitä tuli tehdä?
Voidakseen toimia täytyy valita. Mutta kuinka olisinkaan voinut
valita taipumusteni äärettömästä joukosta? Sen, joka valitsee, tulee
asettaa jotakin etusijalle, rakastaa toista enemmän kuin toista, pitää
mielessään jotakin tarkoitusperää, mitä tahansa, tuntea uskovassa
sydämessään ihanteen polttoa. Silloin olisin voinut kumota, mitä
halveksin, ja saattaa voitolle sen, mitä rakastin, olisin voinut
suunnata olioiden virran kohti omaa päämäärääni, olisin voinut muovata
konkreettisuuden tottelevaan saveen oman ihanteeni kuvan.
Mutta minulla ei ollut mitään tuosta kaikesta: ei kiintymyksiä, ei
tarkoitusperiä eikä unelmia. Ainoana rakkautenani oli mahdin rakkaus;
se oli ainoa tarkoitusperäni ja äärimmäinen unelmani. Mutta _entä
sitten_, kun mahti olisi saavutettu? Minä olin tyhjä — tunsin itseni
kauhistavan tyhjäksi niinkuin lätäkkö, joka näyttää syvyyden kuilulta
vain senvuoksi, että siihen kuvastuu kaukainen, pohjaton taivas.
Mitä on tehtävä? Vastaus on vaikea jo hieman hieman keskinkertaista
paremmalle ihmiselle, jota joka puolelta rajoittavat mahdottomuuden
ja voimattomuuden aidat. Hän tietää, että täytyy luopua toista
samoinkuin toistakin tietä kulkemasta: se ura, joka jää jäljelle,
on lyhyempi, mutta turvallisempi. Mutta sille, joka ei millään
taholla kohtaa muureja eikä esteitä, joka on teoreettisesti vapaa,
teoreettisesti kaikkivoipa, on toimintaa koskeva kysymys tuhat kertaa
arvoituksellisempi ja uhkaavampi.
_Mitä on tehtävä?_ Voimieni harjoittamisen kannalta voi olla
yhdentekevää, tekipä niin tai näin. Sen silmissä, joka liian korkealle
kohonneena ei enää ole osallisena inhimillisissä harrastuksissa,
kiintymyksissä ja totuuksissa, kaikki esiintyy samassa tasossa.
Jonkin kansan hävittäminen tai uuden lajin luominen merkitsee
yhtä paljon. Onnettomien onnellistaminen ja elämästä nauttivan
syökseminen onnettomuuden kauhuihin näyttää niistä korkeuksista
samalta asialta. Oikea ja väärä, ylhäällä ja alhaalla oleminen muuttuu
merkityksettömäksi. Ne ovat tuskin ehtineet kasvaa inhimillistä määrää
suuremmiksi, kun niiden eri arvot sulautuvat toisiinsa ja häipyvät
olemattomiin. Kaikkien inhimillisten tunneliikuntojen vaikuttimena on
voimattomuus — ja tuskin olet voittanut itsellesi täyden mahdin, kun jo
menetät ihmisenkaltaisuutesi ja kasvat yli-ihmiseksi, samalla kumminkin
muuttuen tunteettomaksi, kuolleeksi; sinussa ei ole enää ponninta, ei
tahtoa eikä suuntaa. Kaikki on yhdenarvoista: linnunpesä ja kaupunki,
hiekkajyvänen ja niemimaa, hölmö ja nero ovat yhtä huomattavia ja
naurettavia ilmiöitä. Kuinkapa voisikaan jokin todellisuuden osa
olla minulle toista merkittävämpi, kun kaikki on minun, on minun
käytettävissäni, tottelee minua?
Suuri osa sitä nautintoa, jota ihminen tuntee onnistuessaan jotakin
suorittamaan — muovaamaan, hankkimaan omakseen jotakin — johtuu siitä
voimanponnistuksesta, jonka työ on vaatinut. »Olenpa aika mies! Onpa
minussa voimaa! Joku toinen ei varmaankaan olisi saavuttanut sitä,
mikä on minulle onnistunut!» Ja vaikka siten suurin vaivoin hankittu
esine onkin aivan joutava lelu — nainen, talo, maineen riepu — se
sittenkin tuntuu meistä joltakin erinomaisen arvokkaalta, se tuntuu
meidän voittoisan hikoilemisemme suloiselta palkinnolta. Mutta
jos vaikutusvoima on saavutettavissa ilman vaivaa, jos tarvitsee
vain hieman tahtoansa jännittää, kuiskata käskyn, silmäripsiänsä
liikahduttaa, jotta oliot välittömästi ja rajattomasti sinua
tottelevat, niin kuinka käykään silloin nautintosi, missä onkaan
silloin voiton suoma onni?