Amerikan oloihin perehtymistä ja asian alkuunpanon vaatimia
varoja. Olimme sopineet siitä, että viettäisimme muutamia vuosia
yksinäisyydessä valmistautuaksemme tehtäväämme ja tutkiaksemme
sielullisen voiman ongelmaa — kokeillen, voimistuttaen tahtoamme,
ottaen selkoa suoranaisen henkisen vaikutuksen salaisuuksista,
kyetäksemme esittämään merkkejä ja ihmeitä, jos noiden kaukaisten
seutujen ihmiset, kovina kuin Pietari ja epäileväisinä kuin
Tuomas, tulisivat niitä meiltä vaatimaan. Kaikki oli määrätty:
uuden kirkkokuntamme nimi ja ihmeellisen, maagillisen oppimme
jokainen yksityiskohta. Kaksi köyhää; italialaista filosofia oli
valmiina lähtemään sinne, valtameren toiselle puolelle, tarjoamaan
kaikille ihmisille kaikkivaltaa, rikkautta, mainetta, terveyttä ja
ikuista elämää, kaikkea sitä, mitä koko ihmiskunta kiihkeimmin ja
väsymättömimmin kaipaa ja tavoittelee. Me kaksi olimme lähtemässä meren
yli muovaamaan uudestaan tuota maata, jonka oli aikoinaan löytänyt
itsepäinen ja pelkäämätön italialainen. Ja sieltä meidän piti palata
Eurooppaan, seuranamme tuhansia uskovaisiamme, kunnian sädekehä
päätämme kiertämässä, varmasti tietäen, että voimme ainehitusemme
pohjalta heittää haasteen kaikille muille maailmoille ja taivuttaa ne
tahtoomme.
XXVIII
JUMALUUDEN VALLOITUS
Nyt eivät enää riittäneet kyky ja hyvyys — ei runous eivätkä
filosofiset järjestelmät.
Ennenkuin voin lähteä valtameren toiselle puolelle uuden valtakunnan
profeettana, minun täytyi _olla_ — todellakin olla — se, joksi olin
haaveillut itseni pitkän odotusajan kuluessa: minun täytyi olla
pyhimys, opastaja, puolijumala.
Nyt oli mennyt (sen olisi pitänyt mennä jo kauan sitten!)
suunnitelmien, haaveiden, lupausten ja toiveiden — sanalla sanoen
ohjelmien aika.
Voiko ajatella pyhimystä ilman ihmeitä, uskonnonperustajaa ilman
tenhovoimaa, Jumalaa vailla jumalallista valtaa? Jos elämäni ainoana
tarkoituksena tosiaankin oli tämä, niin minun oli viipymättä käytävä
sitä toteuttamaan. Taivaallisen perhosen piti murtaa harmaa kotero,
hedelmän tuli kypsyä kevyen ja tuhlaavaisen kukinta-ajan ohi mentyä.
Nyt ei ollut aikaa viivytellä, oli purettava sillat, käännyttävä uuteen
elämään, hankittava itselleen uusi luonne ja mieli, oli painettava teon
sinetti aikomusten monisanaisen rukouksen alle.
En kumminkaan voinut kuvitella tekeväni kaikki yksin, tyhjästä.
Ylväästä menneisyyden halveksimisesta huolimatta minunkin täytyi
suostua sujuttautumaan jonkin tradition uomaan, luottamaan toisten
opetuksiin, käyttämään hyväkseni toisten kokemuksia. Mutta minne
olikaan käännyttävä toivoessaan itselleen mahdollisimman suurta apua?
Välitön päämääräni oli vain tämä: tehostaa tahdonvoimaani äärettömiin,
saavuttaa mahdollisuus käskeä ja saada tottelemaan ihmisiä ja olioita
tarvitsematta käytellä apuna ulkoisia toimintoja. Sanalla sanoen: tehdä
_ihmeitä_. Ei mikään muu.
Pyhimykset ja maagit (tai ne, joissa oli hieman kumpaakin: heprealaiset
profeetat, intialaiset fakiirit) olivat omien väitteittensä mukaan
suorittaneet ihmetekoja. Edelliset yrittämättään, melkeinpä
tahtomattaan, jälkimmäiset antautumalla ankaran kurin alaisiksi
ja nojautuen vieraisiin voimiin. Ihmeet olivat joka tapauksessa
todistettavasti mahdolliset — ja oli jo olemassa ihmeentekotaiteen
perusteita. Pelkkä alku, vihjaus, rudimentti; nyt oli luotava tuo
taide, laskettava sille pettämätön perustus, löydettävä varmat säännöt
ja aljettava sitä soveltaa. Kaikki se, mitä pyhimysten elämäkerroissa
ja maagillisissa kirjoissa mainittiin ihmeitten nimellä, oli tuskin
aito ihmettä sanan ankarassa ja filosofisessa merkityksessä, mutta
se ei ollut minulle tärkeätä. Ne olivat kumminkin erinomaisia
tapahtumia, harvinaisten voimien esimerkkejä, tavattoman tahtotarmon,
jumalallisilla ominaisuuksilla varustettujen ihmisten ilmauksia, ja se
riitti minulle.
Tutkimalla noita ihmisiä, sujuttautumalla heidän elämäänsä, ottamalla
selkoa siitä, miten he olivat menetelleet voidakseen tehdä, mitä olivat
tehneet, täytyi vihdoin voida selvittää heidän salaisuutensa — ihmeiden
mekanismin sisin ja yleinen ponnin. Kaikki muu kysyi ainoastaan tahtoa
ja hellittämättömyyttä. Kunhan tie oli selvä, ei vaellus voinut
muodostua ylen vaikeaksi: missä toiset olivat päässeet kulkemaan,
pääsisin varmaan minäkin.
Pyhimykset johtivat minua kohti uskontoja, maagit kohti salatieteitä.
Nämä kaksi tietä johtivat vain näennäisesti eri tahoille: olivathan
uskonto ja magia syntyneet yhtaikaa, aikojen alussa. Pyhimykset
olivat olleet ihmeittentekijöitä (itse Kristuskin?), ja maagien (aito
maagien) oli täytynyt olla puhtaita ja askeettisia henkilöitä. Minä
tunsin ennestään molemmat tiet: taivaallisen, joka johti kohti pyhiä
paratiiseja, ja maanalaisen, kohti kirottuja kadotuksen maita.
_Valistusaikani_ kärsimän skeptillisen vararikon jälkeen olin
eräänlaisin myötätunnoin kääntynyt kohti uskontoja — myöskin kohti
kristinuskoa, katolisuutta. Olin lukenut uudelleen evankeliumeja
ilman varhaisen ikäni julkeata, voltairemaista ennakkoluuloisuutta,
olin alkanut jälleen käydä kirkoissa enkä suinkaan vain ihaillakseni
arkkitehtuuria tai katsellakseni alttaritauluja ja kappelien
freskomaalauksia. Olin lukenut uudelleen evankeliumit etsiäkseni niistä
Kristusta; olin astunut jälleen kirkkoihin löytääkseni Jumalan.
Jumalanpalvelus veti minua puoleensa — ja syynä ei ollut ainoastaan
juhlamenojen kauneus ja messujen laulu ja soitanto. Jokin epämääräinen
tunto — tarve uskoa, muuttua jälleen lapseksi, tuntea kuuluvani
kristikuntaan, josta olin eronnut — eli minussa hiljaisena tahtomatta
muuttua ilmeiseksi ja varmaksi. Minä luin pyhän Augustinuksen teoksia,
mietiskelin Pascalin lausumia, nautin _Kukkasista_. Johduinpa aina
_Hurskaan elämän valmistukseen_ ja _Henkisiin harjoituksiin_ asti.
Sielutieteellistä uteliaisuuttako? Vaiko tiedonjanoa?
Epäilemättä, suurelta osalta. Mutta samalla minussa epäilemättä iti
uskomisen tahto, hiljainen kaipuu päästä osalliseksi siihen valtavaan
uskonnolliseen kokemukseen, joka oli Jeesuksen ajoilta alkaen
synnyttänyt ylen monia sielullisia ja taiteellisia mestariteoksia.
Apologetiikka herätti minussa mielenkiintoa, mystisismi kiehtoi minua,
myöskin ystävien esimerkin nojalla. Tutkimukseni esineiksi tulivat
vanhat ja uudet mystikot: Plotinos ja Novalis ja mitä heidän välillään
oli. Ennen kaikkea saksalaiset (Meister Eckehart, Suso, Böhme) ja
espanjalaiset (Lullo, Santa Teresa, San Giovanni della Croce).
Spekulatiiviset samoinkuin sensuaaliset — enkä unohtanut erakkojakaan,
anakoreetteja, Jumalan epätoivoisia rakastajia, jotka ovat viettäneet
elämänsä vuoristoissa, alinomaa rukoillen. Kaikissa havaitsin jotakin
mikä soveltui omaan tapaukseeni: ylentymistä, olemistoon häipymistä,
antaumusta, korkeampien kohtaloiden toivoa.
Muutamat harhaoppiset mystikot — esimerkiksi Novalis — antoivat minulle
mitä nimenomaisimpia lupauksiakin, että olisin saavuttava, mitä
etsin, mutta lupauksia ja odotuksia kauemmaksi ei kumminkaan päästy.
Toiset taas veivät minut mukanaan abstraktisen rakkauden kaikkein
ilmavimpiin piireihin, mutta vaativat minua luopumaan tiedoistani,
tajunnastani, persoonastani. He kehoittivat minua sukeltamaan syvälle
ja häipymään, mutta ei monimuotoisen todellisuuden liikkuvaan ja
aaltoavaan valtamereen, vaan yhden ainoan ja jakamattoman Jumalan
äärettömään epämääräisyyteen. Muutamat heistä tosin olivat tuohon
määrittelemättömään ja sanoinkuvaamattomaan jumaluuteen häipyen
onnistuneet tekemään juuri sitä, mitä minä tahdoin: ihmeitä. Luopumalla
kaikesta, omasta yksilöllisyydestäänkin, he olivat saavuttaneet kaikki.
Sille, joka antaa kaikki, annetaan kaikki. Siinä oli eräs jumalallisen
voiman salaisuuksiin johtava tie — mutta se oli kapea ja epämääräinen.
Jo monimuotoisen todellisuuden teoriaa muovatessani olin oivaltanut,
että oli antauduttava kaikkeuden läpäistäväksi, jos mieli kaiken
käyvän itselleen tottelevaiseksi. Tuntiessamme itsemme _erillisiksi_
emme voi oikeudenmukaisesti käskeä sitä, minkä tunnemme olevan meistä
erotettua, ja jos käskemmekin, emme onnistu. Mystisismi on itse asiassa
raja-aitojen poistamista, erillistymisen kieltämistä, ehdotonta
ja ikuista erottamattomuutta kohti syöksymistä. Mystikko ei tunne
olevansa erotettu maailmasta, olemistosta — Jumalasta. Ja kun hän on
muuttunut maailman sisäisimmäksi ja oleellisimmaksi osaksi, niin koko
hänen jäljelläoleva tahtonsa kuvastuu olemistossa: erikoistahdostaan
luovuttuansa hän muuttuu eräänlaiseksi yleistahdoksi, ja fysiikan
jäykimmätkin lait murtuvat ekstaattisen hengen rakastavan kaipauksen
tieltä.
Mutta pyhimystenkin voima on rajoitettu ja katkonainen, ja jo sen
saavuttamistavassa piilee sen mahdottomuuden syy. Täydellinen voima
voitetaan ainoastaan täydellisesti luopumalla omasta itseydestään.
Mutta jos tuo luopuminen kerran toteutuisi, niin silloin sammuisi
jokainen ajatuksen muistelma, jokainen tahdon jälki ja jokainen
vietinkiihoke kykenemättä enää sukeltamaan esiin. Niinmuodoin olisi
jokainen käsky käsittämätön ja mahdoton. Se, joka saavuttaisi
korkeimman voiman, olisi juuri senvuoksi kykenemätön sitä käyttelemään.
Mutta minä en voinut enkä tahtonut luopua itseydestäni. Mitä
merkitsikään minulle kaikkivoipa kyky, joka hukkui tiedottomuuden
uumeniin? Minä tahdoin vaikuttaa yksityisiin olioihin: tuntea, tietää,
arvata ennakolta. En tahtonut kadottaa itseäni, en tuhota ajatusta. Ja
silloin käännyin sitäkin kiihkeämmin toisaalle: kohti okkultismia.
Se ei ollut ensimmäinen yritykseni tunkeutua kirotun temppelin
esikartanoihin. Ahnaan ensyklopedismini viime vuosista saakka
olin kokenut koputtaa sitäkin porttia. Ihmeellinen oli minua aina
houkutellut (oi _Tuhat yötä ja yö_, sinä kaiken runouden mestariteos!),
ja minua ei vieläkään inhottanut sitä etsiä pyöreän pikku pöydän
koputuksista tai puutteellisesti totutetun mediumin katkonaisista
puheista. Spiritististen istuntojen tallatuilla kaikenmaailman teillä
(naurettavia salonkeja, surupukuisia vanhoja hysteerikkoja, punaisia
lamppuja, toisiinsa sattuvia polvia ja jalkoja, pidätettyä naurua,
painostavaa hiljaisuutta kohtalokkaita koputuksia odotettaessa)
minä olin osaltani hieman tutustunut tuonpuolista oloa vakoileviin
henkilöihin. Muutamat — suurimmassa määrässä uudelleen lapseksi
muuttuneet — hakivat vain varmuutta siitä, että viimeisen hengenvedon
jälkeen vielä seuraa jotakin, mitä tahansa. Toiset, idealistisemmat,
pyrkivät tämän maailman moraaliseen uudestiluomiseen toisen
maailman lakien tuntemisen nojalla. Toiset, sankarillisemmat, tai
sarlataanisemmat sielut, huomauttivat, että kaikki mediumismin pienet
fyysilliset ihmeet ja teosofien sekasortoiset keitokset ja keräelmät
olivat pelkkää joutavaa: korkeintaan jonkinlaista alkua. He vihjailivat
korkeampiin oppeihin ja salaisiin perintätietoihin, näkymättömiin
tai etäisiin oppi-isiin, korkeimman asteen esoterismeihin, jotka voi
saavuttaa ainoastaan tuhansien kammottavien kokeiden kestäjä — ja
lupailivat epämääräisesti samaa mahtia, jota minä etsin kaikkialta.
Muutamien kanssa keskustelin kauan aikaa; tutkin heidän kokoonhaalitun
viisautensa sameita lähteitä, kävin muutamissa diabolisilta
tuoksahtavissa kokouksissa, tutustuin loitolta teosofiaan, koettelin
erilaisten indoamerikkalaisten joga-menetelmien hengitysharjoituksia,
tiedustelin kiihkeästi heidän salaisuuksiansa ja tarjouduin heidän
opetuslapsekseen. Minä en suinkaan erinomaisesti uskonut tuohon
teologiseen ja symbolistiseen sekamelskaan, josta sen kannattajien
väitteen mukaan piti valon koittaa (valon, jonka tuli luoda
meihin uusi elämä, _voimien_ runsautta uhkuva), mutta ajattelin,
että jotakin oikeata piili heidän tavallisuudesta poikkeavaan
sielulliseen (ja ruumiilliseen) harjoitukseen perustuvassa opetus-
ja kasvatusmenetelmässään. Sekasortoiset järjestelmät, apinamaisesti
matkitut juhlamenot ja konemaisesti toistellut kaavat minua tietenkin
vain naurattivat, mutta koko tuossa oppien ja kokemusten sankassa
parvessa, jota itä- ja länsimaat olivat keskenään vaihtaneet ja
koetelleet, täytyi kuitenkin olla jotakin paikkansapitävää. Ydin,
siemen, ensimmäinen katkelma ihmeidenteon taidetta varten. Kiihkeästi
kuten ennenkin syöksyin uusiin tutkimuksiin, lukuihin ja mietteisiin.
Henkisten syiden aiheuttamia fyysillisiä vaikutuksia oli nähtävissä,
ainakin siinä tapauksessa, etteivät kaikki nuo mediumit ja medianistit
olleet pettureita. Telepatia, kaukovaikutus, oli jo jonkinlainen
viittaus ihmisten tulevaisiin suhteisiin kaikkien jähmeiden ja
painavien välineiden hävittyä — etäisten esineiden liikuttaminen,
materialisation nimellä tunnetut ilmiöt (joita eivät kaikki
väittäneet mahdottomiksi) olivat transcendenttien mahdollisuuksien,
jäykkään aineelliseen maailmaan kohdistuvan suoranaisen sielullisen
herrauden ensimmäisiä esimerkkejä. Noita ihmeitä olivat tehneet
vain epänormaaliset ihmiset poikkeustapauksissa: oli tehtävä ne
mahdollisiksi kaikille, kaikkein tavallisimmissakin tapauksissa. Ne
olivat usein tahattomia: tuli muuttaa ne tahallisiksi. Ne olivat
harvinaisia: niiden piti muuttua yleisiksi.
Näiden voittojen saavuttamiseksi ja vakaannuttamiseksi oli
välttämätöntä menetellä järjestelmällisesti. Mitkä olivat noiden
ihmeellisten ilmiöiden toteuttajat ja tekijät? Pyhimykset, maagit,
mediumit: erilaisia nimiä noille yli-inhimillisesti mahdikkaille
ihmisille, jotka olivat erilaisiin uskontoihin kuuluen suorittaneet
ihan yhdenlaisia ihmetöitä. Salaisuus ei niinmuodoin piillyt
uskonopeissa: katolisen teologian täyttämä pyhimys, kabbalistisen,
aleksandriinisen, paracelsisen teologian vallassa oleva maagi,
mediumi, joka oli imenyt itseensä spiritualistista teologiaa Allan
Kardecin malliin, tekivät tai toivoivat ja lupasivat tehdä aivan
samanlaisia asioita. Varsinainen syy piili niinmuodoin näiden
erioikeutettujen henkilöiden sisimmässä olemuksessa, joka ainoastaan
sattumalta tai jonkin teoreettisen kiihkon yllyttämänä ilmaisi silloin
tällöin mahtiansa. Siinä oli varsinainen tehtävä: oli syvästi,
yksityiskohtaisesti ja perinpohjaisesti tutkittava noiden henkilöiden
elämää, heidän elämänjärjestystänsä, rakennettansa, taipumuksiansa ja
säännöttömyyksiänsä. Oli sommiteltava sellaisen _mahtajan_ fysiologia
ja psykologia. Kun tuo työ olisi saatu suoritetuksi, olisi sen nojalla
helppo johdella jonkinlainen metodiikka tahdon puhdistamista varten
ja tulisi niinmuodoin mahdolliseksi kasvattaa ja kehittää ihmiset
taidon varassa niin, että jokainen tulisi järjestelmällisesti saamaan
hänelle kuuluvan osan jumalallisuutta. Minä pysyin uskollisena
periaatteelleni: etsin työvälineitä enkä teoriaa; tahdoin muovata
uudestaan työvälineen sen sijaan että olisin vain esittänyt uusia
sanoja, vaihtanut sanastoa. Siten täsmällisesti määriteltyäni tehtäväni
ja noudatettavan menetelmän kävin epätoivoisen kiihkeästi työhön
käsiksi. Yleisiä psykologioita ja erikoistutkimuksia, normaalista ja
patologista sielunelämää koskevia, pyhimyslegendoja ja näkijöiden
itse sepittämiä elämäkertoja, mediumi-istuntojen selostuksia ja
salaisuuksien tietäjien katekismuksia, maagillisia alkeisoppeja ja
ihmeidentekijöiden historioita — kaikkea tuota minä ahmin ja nielin
yhtä ahnaan kärsimättömästi kuin entisiä opittaviani.
Minulle kertyi lukemattomia merkintöjä, minä seurasin vääriä jälkiä,
ryhdyin kokeisiin, luulin jo löytäneeni, epäonnistuin, luovuin
koko yrityksestä, aloitin uudelleen... Aika riensi, nuoruusikä
pakeni; velvoitus, koko elämän juhlallisin velvoitus oli solmittu.
Oli ehdottoman välttämätöntä saada selko salaisuudesta, oli kaikin
puolin saatava se haltuunsa — tai tuhouduttava. Minä elin alinomaisen
kiihkon vallassa, hämmentyneenä, hupsuna, uneksivana. Minua kiihdytti
alinomainen kuume; aivoni kieltäytyivät enempää toimimasta... Pääni
oli lakkaamattoman jyskyttävän tuskan täyttämä, minä pyörryin usein,
lakkasin tajuamasta suuntaa ja sanojen ja olioiden merkitystä.
Ystävät kauhistuivat; minä torjuin heidät luotani ilkein sanoin. Minä
näin kuoleman vaiheillani, etsin yksinäisyyttä; jokainen henkilö
näytti vihamieheltäni. Päätin lähteä pois, mitään hiiskahtamatta
yhdellekään elävälle sielulle. Ylhäällä vuoristossa, lähempänä
taivasta, kaukana kaupungin jaarituksista ja levottomuudesta, minun
olisi varmaan helpompi saada salat selville. Heikkouteni kävi yhä
huolestuttavammaksi, kamalat painajaiset ahdistivat minua joka yö,
mielipuolisuus väijyskeli valmiina käymään kimppuuni; kaikki kävi
värittömäksi ympärilläni, minun vaivalloisesti hapuilevan mieleni
vaiheilla, jota poltti kohti mahdotonta suuntautuva jännitys.
Minä lähdin yksinäni pois yrittääkseni viimeisen kerran — mieletön
haave sydämessäni. Minä tulisin astumaan vuorelta alas voittoisana ja
peloittavana kuin jumala — tai en tulisi palaamaan koskaan.
Mutta minä palasin...
LENTISSIMO
Katso: tuolla alhaalla syövät korppikotkat sydämiä,
joita ei tuhoa mikään.
_Matteo Palmieri_.
XXIX
PALUU
Minä palasin... En voi ajatella sitä paluuta. En osaa sanoa, mitä se
elämässäni merkitsi. Helvetillinen häpeän hehku polttaa kasvojani.
Kylmä väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Silmäni ovat hämärtyneet,
hampaat yhteen puristuneet, sydän tuntuu aikovan tauota sykkimästä,
mutta alkaa sitten uudelleen, sitäkin voimallisemmin takoen, ikäänkuin
tahtoisi tukahduttaa sisäistä tunnontuskan ääntä... Se ei ollut paluu,
vaan pako, tappio — loppu. Minä tunsin eläneeni elämäni parhaan osan,
tunsin, että minun maailmassa esitettäväni osa loppui siihen. Voisin
kyllä tulevaisuudessakin syödä, nukkua, kirjoittaa, vieläpä tuottaa
nautintoakin (herättää toisissa harrastusta, hankkia itselleni nimen
jne.), mutta metafyysillinen kulkuni oli auttamattomasti lopussa. Tässä
ei päättynyt kehityskausi, tässä päättyi henkilö. Ei tauonnut koe, vaan
sammui sielu.
Toivo, ylpeys, täydellisyys, jumalallisuus! Voi teitä, te unet,
todella uneksitut, voi teitä, te innon puuskat, jotka olen todella
tuntenut, voi teitä, te kyltymättömät ja kärsimättömät rakkauteni,
kuin keväät, joissa on jo elokuisen kuivuuden poltto! Se, joka ei
ole kokenut mitään sellaista, se, joka ei ole pitkinä öinä pimeässä
odotellut ovien aukenemista ja suuren valon tulvahdusta, se, joka ei
ole pusertanut kuivia ja tulehtuneita huuliansa vasten lähteensuonta,
josta oli kumpuava kirkas vesi, se, joka ei ole nähnyt itseänsä
suurena, korkeimman vuoren huipulla, Jumalan kilpaveikkona, ihmissuvun
valtiaana, maan herrana, pahan ja hyvän, hyödyllisen ja hyödyttömän ja
ihmisten kaikkien pienten ja suurten, alhaisten ja kiitettävien tekojen
tuollapuolen ja niitä korkeammalla, yksinäisenä, yksinään taivaassa —
ei voi käsittää, mitä tunnen, kun ajattelen tuota paluuta.
Minä astelin alas. Tulin korkealta, vuorilta, kukkuloilta. Mutta minä
en astunut alas niinkuin ylväs paimen palavasta pensaasta, totuuden
lait kaiverrettuina sydämeen ja kivitauluihin. En astunut alas
niinkuin hyvä paimen öisestä öljypuulehdosta, kohti ikuisista ajoista
luvattua kärsimystä, kohti kuolemaa, joka oli elämän alku. Astuin
alas yksin ja sokeana. En astunut, vaan syöksyin. Ei edes toivon hymy
valaissut kasvojani. Kaikki oli lopussa. Nyt alkoi uudelleen kaikki
keskinkertainen, alhainen ja kehno — ja alkoi _ainiaaksi_. Hyvästi,
nuoruus! Hyvästi, jumalainen suuruus! Hyvästi, sinä oikea elämäni!
Minä olin lähtenyt vuorille typerästi uskoen, että tuhannen tai
kahdentuhannen metrin korkeuteen ehdittyäni olisin lähempänä taivasta.
Olin sulkeutunut yksinäisyyteeni kuvitellen, että oli olemassa
toisenkinlaista yksinäisyyttä kuin se, jonka voi luoda omaan itseensä
väkevä itseensäkeräytynyt henki.
Pää ylätasankojen nurmea vasten lepäämässä, käsivarret ojennettuina
kuin ristiinnaulitun titaanin, nähden ainoastaan runouden ja uskon
rajattoman taivaankannen, avoin taivas silmieni edessä, alkaen
väristä, kun alkoivat värähdellä tähdet iltahämyn syvässä sinessä,
olin odottanut hetkeä, tuokiota, iskua, räjähdystä — häikäisevää
ilmestystä: ihmettä. Mutta kukaan ei ollut vastannut huutoihini; kukaan
ei ollut tullut minua odottavaa vastaan. Oliot olivat jääneet kuuroiksi
kehoituksilleni: kaikki oli jäänyt entiselleen. Ihmiset, vaikka
olivatkin kaukana, tuntuivat minulle nauravan. Minä kuulin heidän
äänekkään ivanaurunsa, joka soi melkein vahingoniloisesti.
— Tahtoi olla meitä melkoisempi. Astua pois ihmisten piiristä.
Kauhistui meidän viheliäisyyttämme. Mutta nyt täytyy hänenkin, jos elää
tahtoo...
(Vain eräs nainen itki, kaukana. Mutta itkikö hän tosiaankin?
Vilpittömästi? Vai oliko vain turhamaisuus tullut loukatuksi?)
Minä sairastuin. Menetin viimeisetkin voiman rippeet. Palasin
asumuksiin, omaan asumukseeni — lähimpieni, kaukaisimpieni luo. Palasin
niinkuin palaa vankien joukkoon se, joka hetken aikaa luuli itsensä
armahdetuksi. En ollut entiseni, en myöskään se, miksi olin toivonut
tulevani. Olin kummitus: onneton, jähmettynyt kummitus. Olin kalpea,
uupunut, haluton, ja karttelin kaikkia. Mikään ei kutsunut minua enää
tavanomaisten arvojen maailmaan. Minä hylkäsin ystävänikin. Sanoin,
etten tahtonut nähdä ketään, että tahdoin toistaiseksi vetäytyä
yksinäisyyteen, autioon yksinäisyyteen kuten nuoruusvuosinani.
Sulkeuduin huoneisiini. Muutin toiseen kaupunkiin. En tehnyt enää
mitään: en vastannut kirjeisiin, en puolustautunut, kun minua
herjattiin, en osoittanut vastarakkautta.
Mikä voikaan vallata ja viehättää mieltäni sen jälkeen, mitä olin
kokenut? Taideko? Maineko? Ajatteluko? Olinhan jättänyt taakseni
juuri nuo ilonlähteet, luopunut juuri noista onnenlahjoista, olinhan
rientänyt juuri noiden päämäärien ohi niitä saavuttamatta, koska ne
tuntuivat minusta liian läheisiltä ja liian vähäisiltä!
Kuinka voisikaan tyytyä vähään se, joka on tahtonut kaikkea? Kuinka
voisi viihtyä maassa se, joka on tavoitellut taivasta? Kuinka voisikaan
tyytyä ihmisyyteen se, joka on lähtenyt kulkemaan jumaluuden tietä?
Kaikki on lopussa, kaikki on suljettu, kaikki menetetty. Ei ole
enää mitään tekemistä. Lohduttautua? Ei sitäkään. Itkeä? Itkeminen
edellyttää jäljellejäänyttä tarmoa; se edellyttää hieman toivoa!
Minulla ei ole enää mitään, minua ei sovi enää ottaa lukuun, minä en
tahdo mitään: en liikahda paikaltani. Olen eloton olio enkä ihminen.
Koskettakaahan, niin havaitsette, että olen kylmä kuin kivi, kylmä
kuin haudan paasi. _Tähän on haudattu mies, joka ei kyennyt tulemaan
Jumalaksi_.
XXX
MINÄ SYYTÄN VAIN ITSEÄNI
Minä en napise sinua vastaan, Kohtalo, sinä inhimillisen verettömyyden
ja voimattomuuden ikuinen ja abstraktinen syntipukki, en myöskään syytä
typeriksi ja pahansuoviksi ihmisiä, jotka ovat ehkäisseet henkeäni
kukkimasta ja tekemästä hedelmää ja jotka eivät ole minulle suoneet
_kenties_ ansaitsemaani voitonriemua.
Tyytykäämme tuohon »kenties», ystäväiseni. Minä olen ollut heikko;
yrittäkäämme siis välttää väärämielistä arvostelua. Suokoon Jumala,
että minulla olisi äärimmäinen rohkeus: katsoa avoimin silmin omiin
avoimiin silmiini, lukea pysähtelemättä, verukkeitta ja vaikenemisitta
muistini kirjaa, kaivella haavojani pohjia myöten pelkäämättä tuskia
enempää kuin mätääkään.
Minun ei ole onnistunut tehdä, mitä olin aikonut, en ole täyttänyt,
mitä lupasin, en ole saavuttanut sitä sielun ylevyyttä, sitä
kunnianloistoa ja sitä mahtia, joista uneksin, joita kaipasin ja joihin
pyrin menneinä vuosina. Ketä syyttäisin? Olivatko kukaties aikeet,
lupaukset ja toivelmat liian suuret? Eivät suinkaan. Ei ole olemassa
liian korkeita korkeuksia, on ainoastaan liian voimattomia siipiä ja
kykyjä. Minä pyrin saavuttamaan sellaista, mikä mainitaan mahdottomana
ja mikä todellakaan ei ole ollut toistaiseksi mahdollista kenellekään;
mutta eikö juuri siitä johtunutkin ylimielisyyteni ja huumaukseni?
Enkö ollut vapaaehtoisesti ja pelkäämättä liittynyt mahdotonta ja
täyttämätöntä tavoittelevien pieneen joukkoon?