Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät
näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat
keskustelut — ihmisten ensimmäiset _todelliset_ keskustelut.
Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin
kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa
Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät
kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten
yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät
ristinmerkkejä.
Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät,
mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin
nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja
palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset
huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä
anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia
jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi
oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että
aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin
miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen
tungoksen kauhut.
Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään
toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset
äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki
vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs
heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta
ja kenenkään kuuntelematta.
Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten,
pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut.
Silloin huusivat kaikki yhteisesti:
_Kristus! KRISTUS! KRISTUS!_
Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä
rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä —
kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli
kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.
Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran,
eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden,
työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä.
Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman
legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja
anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.
Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen?
Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli
rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa.
Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät
sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut
odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti
parempi!
Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä,
laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat
epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan
halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja
pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?
Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus
ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä.
Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa.
Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne,
jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat
uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!
Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.
Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava
onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen
murhenäytelmän muistelma. Toista kuin _Faust!_ Tuhansia dialogeja,
satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine
henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin
tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja
avarrettuina mahdottomuuteen asti.
Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa,
näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina
kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia,
ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin
tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi
meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan,
täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen
vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia,
jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen
huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!
Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai
kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä
runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku
ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää)
jolloin kaikki tuomittaisiin — _tuomitsijoina he itse, aution taivaan
alla_.
Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva
uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.
XXVI
TOIMISINKO?
Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden
totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien
asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen
kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien
(lohdutusten?) dionyysinen sijake.
Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo.
Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot,
palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja
läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin
ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja
täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston
koskemattoman kankaan pinnassa.
Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin
elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset,
sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka
vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!
Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa.
Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen
terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja,
aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa,
abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin
systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.
Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini
— paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen
ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin
kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki
ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa
minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden
lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin,
avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat
Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa.
Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet
ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuin
_chanson de gesten_ ritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa
sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua
kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin
sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi
suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua
rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä
pitkiä öitä!
Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden
kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon
harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä
olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.
Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa
hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja
särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena
syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.
Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin
sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä
et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni.
Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä
todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä
soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa
tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää,
joka väistyi väistymistään.
Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja
universaalisen (ykseyden) etsintää.
Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin
todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista,
yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen,
kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin
perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle.
Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen
ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma.
Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin
probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat
samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat
samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa
määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää
kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen
varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden
nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä
mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen,
loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen —
kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten,
jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun
tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa
jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti
eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta
ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia
on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian
välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää
välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin
välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut
muuttumaan.
Oli siis tehtävä jotakin, _toimittava_, muunnettava, — ei ainoastaan
tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.
Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet
yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet
kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.
Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien,
käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan
eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista
ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen,
mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon
muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin
hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja
sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus,
välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä,
kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset
muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte
heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!
Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta
koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava
heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan
myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä
nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että
niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu
ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu
yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on
osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä,
että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on
kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei
riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan
älyn ja sanakirjan symbolien avulla.
On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen
ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen
virran pisaraksi.
On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein
salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin),
sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen,
muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä
pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona
tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen
läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen,
monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen
oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi
verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.
Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.
Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin
valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on
tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin
monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä!
Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely
olisi filosofeille soveliaampi kuin _a priori_-määritelmien ja
symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman
vallitsemiseen.
Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana
ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että
tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa,
niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan
ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja
jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto
liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän
silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.
Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen
suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa
oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista
eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään
uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa
varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta
meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja
perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.
Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni
kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada
heidät kumppaneikseni _suureen työhön_. Taiteen avulla olisin
säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja
temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään
jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada
palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen
muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt
uuden ihmisen luomiseksi!
XXVII
KOHTI UUTTA MAAILMAA
Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli
ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon,
uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava
aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään,
eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä
on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden
epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa
elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole
totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme
voimalla.
Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen,
amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki,
uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen
seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien
tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa,
uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä
ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja
lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy
kieltäminen.
Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes
tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme
sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta
vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.
Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti
liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini,
kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia
sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja
selostuksia.
Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun
täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen
sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen
ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai
hylätä se.
Kävin siis käsiksi opin suggestiivisimpaan osaan — siihen, joka
opetti, kuinka kävi uskon nojalla luominen totuusarvoa sellaisiin
vakaumuksiin, jotka eivät pohjautuneet todellisuuteen. Mutta miksi
olisikaan toiminta rajoitettava sellaisiin uskomuksiin? Miksi olisikaan
luotava totuutta vain määrättyihin uskoihin? Hengen tuli olla kaiken
valtias; tahdon valtapiiri ei saanut olla rajoitettu. Samoinkuin
tieteellinen tieto tavallaan loi _tosiasiat_ ja tahtomisen usko loi
_totuuden_, samoin tuli hengen vaikuttaa kaikkeen, luoda ja muuntaa
mielin määrin, _välittömästi_. Toistaiseksi me tarvitsemme ulkonaisiin
olioihin vaikuttaaksemme toisia ulko-olioita välineiksemme, ja mielemme
täytyy käskeä lihaksiamme, joiden vuorostaan tulee saada liikkeeseen
toisia aineellisen todellisuuden osia voidakseen liikuttaa ja muuttaa
niitä todellisuuksia, jotka ovat silmämääränämme. Minä sitävastoin
tahdoin hengen voivan tehdä kaikki itsestään, pelkällä käskyllään,
ilman minkäänlaista välinettä. Minä ajattelin, että henkikin oli eräs
luonnonvoima, vieläpä kaikkein ylevin, täydellisin ja hienostunein.
Miksi siis ei kaikkein tehokkain? Tulee vain se oivaltaa ja osata
sitä johtaa. Samoinkuin voimme jo vaikuttaa välittömästi eräihin
todellisuuden osiin — niihin, jotka ovat oman olemuksemme osia tai
suoranaisemmin meistä riippuvat — samoin täytyy meidän voida vaikuttaa
koko todellisuuteen, sen koko alueeseen ilman minkäänlaista poikkeusta.
Vaaditaan vain tutkimusta ja harjoitusta: tulee vain tahtoa, toivoa
ja yrittää. Jos voitamme, niin koko maailma on meidän, se on tahtomme
plastillinen ja taipuisa aines, ja ensimmäisen käärmeen sanat
toteutuvat: Te tulette Jumalan kaltaisiksi!
_Olla Jumala!_ Kaikki ihmiset jumalia. Siinä suuri unelma, uskomaton
tehtävä, ylväs ja kaivattu päämäärä! Ja minä otin sen ohjelmaksi
— itselleni ja toisille. Jumalan seuraaminen: kaikkitietäväisyys
ja kaikkivalta. Ja päämäärään johtavana tienä oli täydellistetty,
jättimäiseksi kehitelty, uusilla ominaisuuksilla ja kyvyillä varustettu
henki.
Tuo unelma oli suuri, valtavan suuri, mutta ei suinkaan ehdottoman
toivoton. Kuka ihminen onkaan harkiten päättänyt tulla Jumalaksi?
Sarlataaneiksi, profeetoiksi ja ihmeittentekijöiksi tosin ovat
pyrkineet — mutta eivät jumaliksi. Muutamien on kyllä uskottu olevan
jumalia — mutta vasta _jälkeenpäin_, Ja uskojina ovat toimineet
toiset. Jumaluus ei ollut heidän tarkoitusperänänsä, vaan sattumalta
heitä ympäröivän uskon tuloksena. Rooman keisarit pitivät hiljaisessa
mielettömyydessään itseänsä jumalina — mutta luulivat jo jumalia
olevansa eivätkä asettaneet jumalaksipääsemistä tarkoitusperäkseen.
Minun laitani oli toisin: minä pyrin olemaan Jumala, hyvin tietäen,
että olin vielä kaukana päämäärästä.
On ollut ihmisiä, jotka pyrkivät uppoamaan Jumalaan — mystikkoja,
askeetteja, pyhimyksiä — mutta heidän tarkoituksenaan oli palata
Jumalaan osana, pisarana, atomina, siihen rajattomaan jumaluuteen, joka
synnyttää ja jälleen kerää itseensä, kehittelee ja imee takaisin kaikki
oliot hengityksensä rytmein.
Mutta minä en tahtonut olla osanen, vaan täysi itseni — en tahtonut
olla osahiukkanen, vaan tahdoin saada kaiken oman itseni osaseksi,
tehdä kaikki itselleni kuuliaisiksi, ikäänkuin vuoret ja tähdet ja
maailmat olisivat minun ruumiini jäseniä ja tottelevaisia jäseniä. Minä
en uskonut Jumalaan. Jumalaa ei ollut minulle olemassa, nyt enempää
kuin ennenkään. Minä tahdoin sen tulevaisuudessa luoda, tahdoin tehdä
itsestäni, heikosta ja viheliäisestä ihmisestä, ylimmän itsevaltiaan,
kaikkein rikkaimman ja voimallisimman olennon.
Tämän odotukseni ja Ihmis-Jumalan kehittämisen pohjalle minä
ajattelin perustaa uskonnon. Missä? En suinkaan vanhassa, köyhässä ja
jähmettyneen kulttuurin säikyttämässä Euroopassa. Amerikassa, avarassa
Pohjois-Amerikassa, rajattomien mahdollisuuksien maassa, missä kaikki
hyvä otetaan vastaan, missä jokainen usko saa temppelinsä ja jokainen
Mooses pääkaupunkinsa. Olin löytänyt kumppanin, joka oli yhtä mieletön
kuin minä ja valmis seuraamaan minua jakaakseen kanssani häpeät ja
voitot.