onko ollenkaan mahdollista, että maan päältä löytyy niin puhdas
ihminen! Olenko ehkä synnitön pyhimys, ainoa hyveellinen, tahraton
sielu, täydellinen ihminen? Älkää ajatelko sitä hetkeäkään: se on
mahdotonta, mahdottomin kaikista mahdottomista asioista. Minunkin
täytyy aivan varmaan olla kehno, epäpuhdas, pelkurimainen,
epärehellinen, heikko, teeskentelevä ja sydämetön! Minäkin epäilemättä
teen syntiä seitsemänkymmentä ja seitsemän kertaa joka päivä, ja
minunkin sieluni on musta ja löyhkäinen kuin lokaviemäri. Ellei
olisi niin laita, en olisi enää ihminen. Ellei olisi niin laita, en
varmaankaan tuntisi lakkaamatta koko olemuksessani tuota polttavaa
halua päästä suureksi, en pyrkisi niin sanomattomin innoin saavuttamaan
suurta ja kaunista sielua.
Ei, hyvät ystävät, turhaan te minulle kuiskitte lempeitä sanoja.
Minä en niitä usko enkä tule milloinkaan uskomaan. On mahdollista,
että olen puhdas ja täydellinen verrattuna teihin, lurjuksille ja
pettureille, häpeänpainamille pelkureille ja valepukuisille sioille
soveltuvan kierosilmäisen moraalin valossa. Mutta itselleni minä
en milloinkaan ilmene suurena enkä puhtaana; en myöskään sinuun,
elämäni kuvaamattomaan ihanteeseen, verrattuna ole sellainen kuin olla
tahtoisin ja kuin minun tulisi olla voidakseni häpeämättä kulkea kohti
kuolemaa.
Seikka on se, ettei kukaan kykene tuntemaan itseänsä — kukaan ei kykene
ankaran kirkkaasti näkemään eikä vilpittömästi lausumaan kaikkea,
mitä tuntee, ajattelee ja tekee. Ovela omahyväisyys, ylen kavala
turhamaisuus, harkittu oman edun harrastus, arka häpeäntunne ja julkea
ylimielisyys ovat aina saatavissa salaamaan, naamioimaan, peittelemään,
keksimään puolusteluja ja oikeutuksia. Siinä varmaan syy, etten
havaitse itsessäni piilevää mätää, vaan luulen olevani mahdottoman
täydellisyyden joutsen.
Käsittänette nyt vihdoin, kuinka teitä tarvitsen ja minkätähden en
tule toimeen ilman ankaraa arvosteluanne. Toiset ihmiset näkevät
kaiken henkilössä asuvan pahan: luontainen inhimillinen ilkeys on
teräväkatseinen ja herkkä havaitsemaan. Sen kirottua valppautta ei
väistä mikään. Se vainuaa, mitä ei näe, aavistaa, mitä ei vainua.
Ihmiset eivät ole vasta eilen oppineet kerkeästi huomaamaan valtavia
malkoja lähimmäistensä silmissä.
Älkää paneutuko viattomiksi varpusiksi! Tässä eivät auta verukkeet
enempää kuin kohteliaisuudetkaan. Te näette epäilemättä olemukseni
syvyyksiin, teitä inhottaa, ehkäpä kauhistuttekin. Mutta minkätähden
ei ole yhtään ainoata, joka puhuisi minulle; minkätähden _ei yksikään_
tule sanomaan minulle kaikkea? Sanon vieläkin, etten ole toisten
kaltainen. Kiitosta en kaipaa, vihaan imartelua enkä voi sietää
kiertelevää kaartelevaa puhetta.
Pelkäättekö kenties? Minä vannon teille, että ensimmäinen, joka
osoittaa minulle jonkin minussa piilevän virheen, on oleva vapahtajani,
rakkain ystäväni, aito veljeni.
Sieluni on kenties ylen kaamea, ja teidän henkeänne ahdistaa, kun
on selkeästi kuvailtava sen rumuutta ja raadollisuutta? Rohkaiskaa
mielenne ja puhukaa. Minä palkitsen teidät parhaani mukaan. Lahjoitan
teille kaikki, mitä omistan, lähden ryöstämään hankkiakseni teille
lahjoja, saavun luoksenne teitä palvelemaan ja ihailemaan.
Ettekö kykene keksimään pahaa? Silloinpa olette sokkoja ja hölmöjä,
sillä jos paha kerran on olemassa, niin teidän, ulkoapäin katseleväin,
täytyy se heti havaita. Teroittakaa katsettanne, paneutukaa
ilkeämmiksi, seurailkaa minua salaa ja kysykää minulta äkkiarvaamatta!
Tehkää, mitä tahdotte, kunhan vain täytätte pyyntöni: ilmiannatte minut
ja syytätte minua armahtamatta. Elämäni ja kuolemani, suuruuteni ja
viheliäisyyteni — kaikki on teidän kädessänne.
Mitä siellä keskenänne supisette? Minä tiedän, tiedän hyvinkin, ettette
osaa tehdä muuta kuin puhua pahaa ihmisistä kaikessa hiljaisuudessa,
parjata heitä matalin äänin ja syyttää heitä, kun eivät ole läsnä.
Mutta minua sellainen konnantyö älköön koskeko. Astukaa päivän
valkeuteen ja puhukaa kaikuvin äänin! Minä en häpee, en pakene. Tahdon
joutua syytetyksi ja häväistyksi, jotta pääsen kohoamaan, minne tahdon.
Mutta kenties... — anteeksi, jos teitä toukkaan — kenties tahdotte
peitellä paheitani ja syntejäni siinä tarkoituksessa, etten voi
puhdistaa henkeäni, etten saavuta kaipaamaani täydellisyyttä.
Minä pyydän ja rukoilen teitä, kaikkia ihmisiä, ystäviä ja vihollisia:
armahtakaa raukkaa, joka isoo ja janoo suuruutta! Älkää kieltäkö
häneltä syytöksen katkeruutta ja tuomion ankaruutta. Puhukaa
arkailematta ja tuomitkaa minut säälimättömästi. Älkää epäröikö, jos
näette minun itkevän, älkää heltykö, jos havaitsette minun kalpenevan.
Minä surmaan itseni, ellette minulle sano, millainen syntinen ja
rikoksellinen olen, ellette heti ilmaise minulle koko kehnouttani ja
viheliäisyyttäni. Minä rukoilen polvillani kaikkia maailman ihmisiä.
Olkaa säälistä kerran niin uskaliaat, että sanotte minulle totuuden
vasten kasvoja!
XXIV
KYKY
Ihmiset ympärilläni sanovat, että minulla on kykyä, ja luulevat siten
tuottavansa minulle suurta kunniaa ja erinomaista iloa, nuo kelpo
sielut! Menevätpä muutamat heistä niinkin pitkälle, että sanovat minua
erittäin kyvykkääksi, sanovat minulla olevan suuren aito kyvyn, ja ne
jotka niin sanovat, luulevat minua eniten rakastavansa ja olevansa
minua lähinnä.
Ihmiset rakkaat, minä kiitän kunniasta ja kumarran teitä ja toivon
Jumalan teitä palkitsevan! Te teette varmaan mitä voitte sekä sanoin
että teoin, ja teidän onnistuu kerrassaan voittaa oma itserakkautenne
ja minun säädytön karkeuteni.
Mutta eikö teidän joukossanne ole ketään, joka ymmärtää, kuinka minua
loukkaatte ja katkeroitatte puhumalla kyvystäni?
Piru sen periköön, teidän kykynne! Mitä joutavaa lorua? Luuletteko
tosiaankin, että voisin tyytyä olemaan kyvykäs ihminen, lupaava nuori
mies aina hautaani saakka, sukkela kelpo veikko, joka osaa herättää
ihmisten mielenkiintoa? Tuhat tulimmaista, millaisena olentona
oikeastaan minua pidätte? Ovatko kasvoni harmaat ja hymyilevät niinkuin
henkilön, joka tyytyy siihen, mitä on joka miehellä, ja joka on
iloinen, kun hänellä on kymmenen ajatusta kielellään ja sata frangia
taskussaan? Ettekö ole huomanneet, te pahaenteiset harakat, että
kyky on kaikkein tavallisin kaupankalu kaikilla maailman toreilla?
Ja erittäinkin Italiassa! Sanokaa minulle, jos osaatte, kenellä ei
ole kykyä tässä onnellisessa, jumalten siunaamassa maassa? Jos tuotte
minulle yhden ainoankin, maksan teille hänen painonsa hopeaa. Kyky,
kelpo houkkioni, juoksentelee pitkin katuja, täyttää talot, peittää
tulvallaan kirjat, uhoo kaikista suista, vieläpä kellareistakin.
— Siinäpä kyvykäs poika! Vahinko, ettei hän viitsi mitään tehdä.
— Tuo mies on pahantekijä ja juonikko, mutta kykyä hänellä on!
— Hän puhuu kaikkein karkeimpia tyhmyyksiä, se myönnetään. Mutta
kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs.
Tuollaisia lausumia kuullaan alinomaa Italiassa, kaikilla
katukäytävillä, kaikissa kodeissa ja kaikissa ravintoloissa, missä
niinsanottu älystö toisensa kohtaa.
Jokainen, joka osaa sommitella kokoon jonkin balladintapaisen tai
jonkin miellyttävästi luistavan ja säällisesti sointuvan laulupahasen,
on kyvykäs. Henkilöllä on kykyä, jos hän osaa maalata melkein
todellisilta näyttäviä akvarellikukkasia — hänellä on kykyä, jos hän
osaa viehättävästi vasaroida pianoa kipsisen Beethovenin kasvojen
edessä — hänellä on kykyä, jos hän osaa tuntehikkaan hienosti kuvailla
maanjäristyksen aiheuttamaa hävitystä — kykyä on silläkin, joka
leikkelee kuvioita hevoskastanjasta, ja aikansa edelle rientelevillä
harrastelijoilla, jotka nauttivat toisten älystä puhallellen suustaan
aatteita ja havannasikarin sauhuja.
Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä?
Niilläkin, jotka eivät tee mitään, on kykyä — politiikoillakin —
sanomalehtimiehilläkin...
Olkoon siis sanottu kerta kaikkiaan: se, joka sanoo minulla olevan
kykyä, loukkaa minua, joka sanoo minua kyvykkääksi mieheksi, saa minut
apealle mielelle.
Minä hylkään teidän kykynne ja siirrän sen makkiin sanomalehtien
keralla. Minä sanon teille suoraan: minulle kyky ei merkitse mitään
muuta kuin kaikkein korkeinta keskinkertaisuuden astetta. Kyky on
sellainen korkeampi älynmuoto, jota kaikki voivat ymmärtää, arvostaa
ja rakastaa. Kyky on sujuvuuden, tutkivaisuuden, henkevyyden,
uusiin koruihin puettujen latteuksien ja hieman humaltuneen
poroporvarillisuuden makuisa seos, josta pitävät kaikki naiset,
professorit, asianajajat, maailmanmiehet ja kuuluisat kultivoidut
henkilöt, sanalla sanoen kaikki ne, jotka ovat siitä väliltä, häilyvät
taivaan ja maan, paratiisin ja helvetin välillä yhtä etäällä syvästä
eläimellisyydestä kuin suuresta nerosta.
(Kas, mitä johtuikaan mieleeni! Toskanankielinen kykyä merkitsevä sana
_ingegno_ ei merkitse ainoastaan onnellista ja yli keskinkertaisuuden
kohoavaa älyä, vaan vielä niitä rautaan muovattuja hampaita ja vakoja,
jotka havaitsemme avaimessa ja jotka lukon aukaisevat. Nuo kaksi
merkitystä eivät ole lähellä toisiaan ainoastaan sanakirjassa. Kykykin
on jotakin avaavaa. Kyvyn nojalla voi päästä kaikkialle, ymmärtää
melkein kaikki ja miellyttää monia. Se on elämän matkapassi. Se on
yleistiirikka kaikkiin kassakaappeihin ja kaikkiin paikkoihin, joissa
ihminen voi hankkia itselleen aseman. Toisella on kykyä luoda kauniita
asioita — toisella on kykyä uskotella toisille, että hänen luomuksensa
ovat kauniit. Ne ovat erilaisia kykyjä, mutta molemmat osaavat hyvin
menestyä.)
Jatkakoot vain samaan tapaan! Pitäkööt vain silmällä etujansa,
nauttikoot, huvitelkoot ja huvittakoot koko tuota kykyjen suurta sukua.
Minä en kuulu heihin enkä tahdo missään nimessä kuulua.
Ei auta: tekipä mitä tahansa, minua miellyttävät ainoastaan
äärimmäisyydet. Elävien olentojen joukossa minua miellyttävät
ainoastaan täydelliset eläimet ja kasvit, ne, jotka rehellisesti
suorittavat tehtäviänsä mitään muuta ymmärtämättä, liehumatta sinne
tänne suurta suukopua pitäen ja kunnianhimoisina — tai todellinen nero,
suuri sielu, sankari, joka on jättimäinen ja yksinäinen kuin öinen
vuori.
Talonpoika tai Dante — ja hitto vieköön kaikki siltä väliltä, pois
jaloista kyvykkäät, henkevät, taitavat ja inhoittavat älyniekat
ihmiset! Mitä olettekaan te kaikki verrattuina maankarvaiseen
maamieheen, joka pui viljaa teitä elättääkseen, tai verrattuina
runoilijaan, joka puristaa sielustansa sanoja, jotka saavat värisemään
ja ajattelemaan tuhansia sukupolvia? Mitä tuotattekaan te? Sanoja,
sanoja, petkutusta ja leluja!
Minä olen suorittanut valintani. En voisi, vaikka tahtoisinkin,
muuttua puuksi tai kuokaksi, mutta tahdon, tahdon epätoivoisesti tulla
todella suureksi mieheksi — lausuttakoon suoraan tuo pelottava sana:
neroksi! Ja jos uuvun keskitiehen pääsemättä toiveitteni perille, otan
napisematta kantaakseni kovan kohtaloni, itken itseäni enkä irstaile
niiden keralla, joita olen ylenkatsonut, vaan kuolen yksinäni jossakin
maan kolkassa, niinkuin pelkäämätön susi De Vigny.
Minä en ole mitään katuva: olen varma siitä, että epäonnistuessanikin
saan kokea sellaista riemua tuntiessani sieluni puhdistuvan ja
jännittyvän kohti jotakin mahdotonta ja majesteetillista, ettei jalkani
havaitse tien kiviä eikä korvani kuule niiden naurunrähäkkää, jotka
kultivoivat puutarhapahastansa luullen sitä maailmaksi.
Äläkä huoli hämmentyä, sinä pelkäämätön minuuteni, vaikka toisinaan
näytätkin typerältä ja tietämättömältä. Nero ei näyttele henkevyyttä,
ei muovaile makeaan muotoon sieviä mitättömiä ajatuksia eikä pyri
tarkoin tutustumaan kaikkein viimeisimpiin aikakauslehtien numeroihin
enempää kuin muotikirjoihinkaan. Ei, ei.
Nero on poika ja houkko ja on nero nimenomaan siitä syystä, että
uskaltaa olla poikamainen ja houkkomainen, eikä voi olla toisinaan
olematta tietämättömän ja typerän kaltainen, sen henkilön kaltainen,
joka ihmettelee kaikkea ja juttelee sekavasti ja vastoin tervettä
järkeä.
Mutta ah, minun minuuteni, yksin nero saa tuta noita ihmeellisiä
hetkiä, joina itse Jumala tuntuu puhuvan suullasi, jolloin kaikki on
kirkasta, kaikki avautuu, kaikki on läpikuultoista ja sopusointuista
kuin kauniin virran vesi — niitä hetkiä, joina sielu liekehtii kuin
tuli, leijuu kevyenä kuin ilma ja rakastaa kuin itse rakkaus — niitä
hetkiä, joina salaperäinen mielettömyys tekee kaikki mahdolliseksi ja
kaikki pyhäksi ja sinä et enää tiedä sanoa, mikä on maailmaa ja mikä
sieluasi.
Ettekö oivalla, millainen haalea ja hervoton ajanviete koko teidän
kykynne on sellaisten hetkien rinnalla? Yhdestä ainoasta sellaisesta
tuokiosta, yhdestä ainoasta, antaisin koko kykyni, kaiken teidän
kykynne, kaikkien maailman leikarien kyvyt, ja sittenkin minusta
kukaties tuntuisi siltä, että olen sen varastanut.
XXV
DIES IRAE
Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta
itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä
pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä
puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden
vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista,
vaarallisen seikkailun, _suuren yrityksen_ rakkautta (ihmisen
sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun
kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen
lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä);
pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja
pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni
kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.
Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti,
sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli
panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä _se_ — tai
tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat
minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni
säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista;
taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni
tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin
välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman
olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut
kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla
uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti
sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan
riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin
olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut
vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty
saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän
tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän
mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki
korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa
viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että
tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta
ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua
irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä
olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti
kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui
kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren
huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin
ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien
joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa
ääressä.
Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina
aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän
mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.
Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa
vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi
ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan
yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea
välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin,
ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse,
inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin
ajatukseni suuntautui taiteeseen.
Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi
tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein
tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin
uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään
häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo
on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat
vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta
elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous,
täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi
varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen
olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä
tahtoen paeta, _olla toisin_. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain
reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen
kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.
Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana —
yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä
elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin
(vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään
muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin
suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen
runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin
havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta:
_Divina Commedian_ ja _Faustin_. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja
historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten
teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista,
Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa
todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja
äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää
hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.
Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen
runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi
legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet
motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää
kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää,
vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka
sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä
suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian,
joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli _Dies irae_, vihan, kauhun ja
hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle
ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.
Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan
ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä,
piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä
kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven
tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen
satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät
juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita
valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit
luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.
Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä
olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti
nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty
odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen
mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen,
ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden
silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata,
meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita;
vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita
ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet
maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä,
viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua
veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja
Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan.
Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»
Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa
kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan
ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi
jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa
oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen
sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän
vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa
suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän
julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman
suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi
ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman
juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian
avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja
kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat,
ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa,
jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.
Kaikki vaikeni.
Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin
_alussa_. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen.
Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja
kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä
heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.
Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat
pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin
voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää
kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien
vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden
puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin
väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat
vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha
palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään
sotajoukkoon.
Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen
ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona
ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä-
ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki
sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt
ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja _odottavat_.