vihdoin sanoa _hänelle_, mitä olin mielessäni hautonut jo monet
kuukaudet: levottomien öitteni salaisuus alkoi vähitellen pirahdella
ilmi lyhyinä ja katkonaisina lauseina tuon unohtumattoman
elokuunkuutamon hohteessa. Hän kuunteli minua, vaaleat ja tyynet kasvot
olkihatun leveän reunan varjossa. Hän kuunteli minua kuin unissaan ja
virkkoi tavan takaa myöntösanan, aina vain myöntösanan, siihen mitään
lisäämättä.
Minä kuvaelin hänelle liikutetuin mielin poroporvarillisen unelmani
yksityiskohtia: »Kunhan ehdimme suuriksi, menemme heti naimisiin.
Asetumme asumaan pieneen tupaan, joka on meidän omamme, maaseudulle,
lähelle kaupunkia. Meillä on keittiötarha, isonlainen puutarha, siinä
paljon kukkia, keskellä allas, jossa ui kultakaloja, ristikon lomitse
näkyy keltaisten ruusujen runsaus. Me järjestämme itsellemme kauniin
salin, siihen seinäkellon somasti välkähtelevine messinkiheilureineen,
pyöreän pöydän punaisine, kukkaisine liinoineen, ja isiemme ja äitiemme
muotokuvat punaisine kultareunuksisine kehyksineen. Meillä on paljon
kotieläimiä: korea valkoinen kissa sinisine kaularuusukkeineen,
kyyhkysiä lakassaan, kolme neljä munivaa kanaa, häkissä kanarialintu
ja peippo, joiden viserryksestä nautimme, iso pihakoira ja kenties
vielä pieni marakatti, sellainen kuin lintukauppiaalla myymälän oven
suussa... ja me olemme koko päivän toistemme seurassa, huvittelemme ja
pidämme toisistamme...»
_Hän_ myönteli yhä edelleen, myönteli myöntelemistään. Hänelle
kaikki oli luonnollista, yksinkertaista ja helppoa. Hän ei ollenkaan
kummastellut sitä, että me kaksi — nimenomaan me kaksi! — eläisimme
yhdessä koko elämämme.
Minulle meidän tuleva elämämme ilmeni työläänä valloituksena, etäisenä
ihanteena, pitkällisenä ponnistuksena, vakavana tehtävänä. Hänelle ei.
Hänestä tuntui kuin olisi kysymyksessä ollut jokin huvilelu — uusi
keksimäni leikki: avioliittoleikki, elämänleikki. Hän oli tosin hieman
mietteliäs, mutta hänen kasvonsa, vähän hyväilyjä osakseen saaneen
lapsen kalpeat kasvot, olivat tyynet ja rauhalliset. Hän ei ymmärtänyt
minua. Me emme ymmärtäneet toisiamme. Hän myönteli minulle senvuoksi,
ettei minua ymmärtänyt. Ja kumminkin oli unelmani sanomattoman
mitätön, lapsellinen ja poroporvarillinen! Ja jostakin tuntemattomasta
syystä hänen myöntelynsä sai minut apeammaksi kuin olisi saanut hänen
kieltonsa. Niinpä en virkkanutkaan hänelle enää mitään.
Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin kohtasin naisen sielun. Toiset
kerrat olivat kovin erilaiset — mutta sittenkin...
Ja nyt en enää puhu rakkaudesta tässä kertomuksessa — en kertaakaan. Te
voitte, rakas signora, sulkea kirjan ja singota sen pois. Ja halveksia
minua syvästi — sydämen pohjasta.
SOLENNE
Minä kysyn: kuka on se, joka kulki kauimmaksi?
Sillä minä tahdon kulkea vieläkin kauemmaksi!
_Walt Whitman_.
XXII
KUTSUMUS
Saavutettuani kolme neljä vuotta kestäneellä oikukkaalla ja
häikäilemättömällä toiminnalla sen, mikä jonkun (ja monien) mielestä
voi näyttää saavutukselta ja voitolta — minulla oli nimi, kirjojani
luettiin, minä olin kiistan esineenä, minulla oli seuralaisia, minua
pelättiin — minussa eli entistä voimallisempana hävettävän tyhjyyden
tunto.
Kuinka olikaan? Siinäkö kaikki? Tämäkö oli uutterain päivieni ja
öitteni työn tuloksena, tämäkö päätöksenä haparoidessani kohti
ylimaallista valkeutta, tämänkö vain lopulta saavutti se hehku ja
innostus, joka oli keskittynyt ja tihennyt pitkien vuosien kuluessa ja
yhtäkkiä leimahtanut lieskaan kuin kokkotuli vuoren huipulla? Tämäkö
vain? Eikö mitään muuta? Nähdä nimensä painettuna, omia sanojansa
toistettavan, omia kasvojansa kuvattavan, rakkaimpia ajatuksiansa
kuljetettavan torille, heitettävän kenen tahansa ravinnoksi herkimmät
tunnustukset ja arveluttavimmat intomielen ilmaukset. Entä sitten?
Sinulla on ympärilläsi muutamia apinoita, jotka matkivat eleitäsi, ja
joku papukaija, joka änkkäilee lausumiasi; sinä näet kirjoja, joiden
kanteen on painettu nimesi, artikkeleita, joiden alla on nimimerkkisi;
kuulet jonkun puhuvan itsestäsi sinua ymmärtämättä, sinua halveksien
tai kadehtien, mutta osaamatta edes tuottaa pientä mielipahaa.
Sinä tulet kirjailijaksi, tunnetuksi, ehkäpä arvossapidetyksikin
kirjailijaksi, sinua mielistelevät sanomalehtien toimittajat ja
toivoelevat itselleen kustantajat, sinua ahdistelevat kaunosielut ja
ammattiarvostelijat, teoksiasi käännetään kaikkiin kieliin, sinä olet
neljänkymmenen vuoden iän vankan kuuluisuuden kandidaatteja.
Entä sitten? Minä aloin saavuttaa kaikkea tuota ja tunsin nyt, ettei
se riittänyt eikä tulisi milloinkaan riittämään. Mitäpä huolin siitä,
että olin tai aloin olla »loistava» filosofi, »kirjallisessa maailmassa
hyvin tunnettu» kirjailija, henkilö, joka valmisti ja möi ajatuksia
saavuttaen toimissaan joltistakin menestystä. Mihin se kaikki saattoi
johtaa? Sitä ei ollut vaikea tietää. Vaikka suuntasi katseensa
niin mielettömän korkealle kuin keskinkertaisuus suinkin voi, ei
tuloksena kumminkaan ollut muu kuin tämä: että Treves ottaisi teoksen
painaakseen, että pääsisin opettajaksi yliopistoon, tulisin valituksi
jonkin akademian jäseneksi ja saisin vihdoin (vanhana, voimattomana)
Nobelin palkinnon...
Mutta eihän se minua houkutellut! Ei, minä tunsin syntyneeni aivan
toista varten, toisenlaisia päämääriä tavoittelemaan. Minussa ei elänyt
kunnianhimo, ei turhamaisuus, vaan ylpeys, hyvälaatuinen ylpeys,
saatanallinen ja jumalallinen. Tahdoin päästä todellakin suureksi,
eepilliseksi, rajattomaksi; tahdoin suorittaa jotakin jättiläismäistä
ja ennenkuulumatonta, mikä muuttaisi maan kasvot ja ihmisten sydämet.
Ellei se käynyt päinsä, tahdoin mieluummin luopua kaikesta. Silloin oli
parempi homehtua jonkin aliprefektinviraston tylsässä joutilaisuudessa
tai eläimellistyä ruumiillisessa työssä tai — kaikkein mieluimmin —
upottaa pettyneet unelmansa ja ruumiinsa taakan Arnon keltaisiin vesiin.
Vanha, ikuinen tarve tuntea itsensä päämieheksi, johtajaksi,
keskukseksi, mutta erikoisen voimallinen tänä nousun ja kiihkeiden
halujen aikana.
Minä tunnustan, ettei aihe minulle paljoakaan merkinnyt, kunhan sain
kaikkien katseet — vaikkapa vain hetkiseksi — suuntautumaan itseeni ja
kuulin kaikkien suiden toistelevan nimeäni!
Koulukunnan tai lahkon perustaja, uskonnon julistaja, ihmeellisten
teoriain tai koneiden keksijä, uuden puolueen johtaja, sielujen
pelastaja, satana painoksena leviävän kirjan tekijä, herra ja mestari;
mikä tahansa, kunhan vain olin ensimmäinen, kuuluisin, suurin jossakin
suhteessa.
Tulla erääksi niistä, jotka antavat nimen aatteelle, kokonaiselle
ihmisjoukolle, saavat selville uuden, arvaamattoman, merkillisen
totuuden, erääksi niistä, jotka kaikkien täytyy tuntea ja joita
kaikkien täytyy arvostella, joille historian on omistettava ainakin
yksi luku tai pykälä ja joilla on oma alueensa, oma kenttänsä,
kaikkialla tunnettu ja tunnustettu sotalippunsa.
En välittänyt siitä, miten tuo kaikki tapahtuisi — mutta en missään
tapauksessa halunnut jäädä syrjään, toiseen tai kolmanteen riviin, vain
mielenkiintoisten, sivistyneiden ja älykkäiden henkilöiden joukkoon.
Typeryys ja mielettömyyskin kävi päinsä — kunhan olin tuon typeryyden
keksijä, tuon mielettömyyden sankari!
Aluksi suuntauduin siihen toimintaan, joka puusta katsoen näyttää
vaikuttavimmalta: politiikkaan. Sosialismi tosin oli jo taantumassa,
mutta oli kuitenkin sinä aikana merkittävin aatteellinen liike
kotimaassani, ja koska olin kieltäymyksen ja vastavirran mies, asetuin
vastustamaan sosialismia.
Minusta tuli sosialisti — nurinkäännetty sosialisti: minä tunnustin
luokkataistelun välttämättömyyden. Mutta minä tahdoin sen olevan
todellista taistelua, totista sotaa, eikä vain nälkäisen uhkamielen
(kansan) kapinoimista vapisevaa ja myöntyväistä herraa vastaan. Ei,
vaan luokkien taistelua; toisin sanoen: toimeliaan ja voitokkaan
luokan puolustussotaa sitä luokkaa vastaan, joka tahtoo saada sen
ennen aikojaan luopumaan vallasta. Porvarillista puolustautumista:
mahdollisimman säälimätöntä, rautaista politiikkaa kaikkine siihen
kuuluvine aatteilleen, ekspansionismit (ts. natsionalismia — sotajoukko
ja laivasto!). Minusta tuli Italian ensimmäisen natsionalistisen
sanomalehden päätoimittaja; minä pidin puheen, jossa esitin uuden
kansallisen puolueen ohjelman. Jouduin joka viikko ottelemaan
kansanpuoluelaisia vastaan, heittäydyin kiistoihin, iskin hampaani
demagogisiin kuuluisuuksiin, viiltelin kumouksellisia ideologeja,
lupasin uutta arvoa ja uskallusta jokaiselle, joka tunnusti
joutuneensa häviölle. Me tahdoimme Italian kohoavan suureksi,
vaikkapa valloitustenkin nojalla. Ajattelimme Afrikaa, vaadimme uusia
panssarialuksia ja yritimme kohentaa sitä imperialistista henkeä, joka
vielä saattoi olla jäljellä Abessiniassa kärsittyjen häviöiden jälkeen.
Minä puolestani siirryin varsin pian tästä siirtokunnallisesta ja
sotilaallisesta imperialismista henkiseen natsionalismiin. Italia
tuntui minusta maalta, josta puuttui elämää, ihanteellista ykseyttä,
yhteisiä tarkoitusperiä. Kaikki oli lakastunutta ja uneliasta. Jokainen
eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista. Kysyin
itseltäni, mikä oli tänä hetkenä Italian elämäntehtävä ja kutsumus
maailmassa, enkä löytänyt vastausta. Silloin aloitin mazzinimaisen
ajattoman sotaretken pakollista herättämistä varten. Heikkoja huutoja
(artikkeleita, lentokirjasia, kirjeitä), jotka hukkuivat huvinhaluisen
maailman meluun. Minä tahdoin maani tekevän jonkin oman teon,
esittävän omaa osaansa toisten kansojen joukossa. Toivonani oli, että
italialaiset hylkäisivät edellisten renessanssiensa retoorisuuden ja
kerääntyisivät suuren yhteisen päämäärän, todella kansallisen tehtävän
ympärille. Vuoden 1860 jälkeen ei ollut olemassa yhtään ainoata
italialaista tunnetta eikä ajatusta. Oli aika lähteä jälleen matkaan.
Kansa, joka ei tunne messias-kutsumusta, on tuomittu häviämään.
Mutta mikä voi tuo kansallinen päämäärä olla? En tietänyt sitä oikein
itsekään. Huutelin ja kutsuin ja kyselin vihdoin niiltä, jotka olivat
saapuneet luokseni minun kutsuminani. Minä sanoin: tien valmistaminen
henkisyydelle, joka ottaa vallittavikseen kaikki oliot. Italiassa
henkisyys oli aina ollut erioikeutetussa asemassa: tässä maassa piti
hengen lopullisen herruuden saada alkunsa.
Mutta voiko tuo olla yhdistävä kansallinen side? Huomasin varsin pian,
ettei ollut niin laita. Tämä tahdon ehdottoman herruuden ongelma
kohosi kaikkein haaveellisintakin isänmaallisuutta verrattomasti
korkeammalle. Oli käännyttävä kaikkien ihmisten puoleen ja tehtävä
työtä kaikkien hyväksi. Silloin eivät olleet enää kysymyksessä jonkin
pienen maailmankolkan fyysilliset edut, vaan koko ihmiskunnan henkiset
vaatimukset.
Minä uskoin koko sieluni voimalla, että minulla oli tehtävä maailmassa
— oma suuri kutsumukseni. Joka päivä minusta tuntui kuin olisin
kutsuttu tekemään sellaista, mitä toiset eivät tehneet, kuin olisin
kutsuttu muovaamaan kerrassaan uudelleen ihmiset ja oliot, suuntaamaan
uudelle taholle historian rauhallisen juoksun.
Kuka minua kutsui? En tietänyt enkä tiedä. Minä en uskonut Jumalaan,
vaikka toisinaan tunsin olevani eräänlainen Kristus, jonka täytyi joka
tapauksessa ryhtyä uuteen lunastustyöhön; en uskonut kaitselmukseen,
vaikka näinkin itseni tulevaisuudessa maan kansojen messiaana ja
vapahtajana. Minussa puhuivat äänet: maanalaiset äänet, jotka
tuntuivat tulevan toiselta puolipallolta, jostakin toisesta maasta.
Minusta näytti siltä, että elämä täällä maan päällä oli jo _toista
elämää_ ja että maa on jo taivas niille olennoille, jotka kituvat
jossakin syvällä (kuolematta vielä sinne alas tai syntymättä vielä
tänne ylös), ja minusta tuntui kuin he olisivat huutaneet minua
pelastajakseen, kohottamaan heitä luokseni ja saattamaan heidät
osallisiksi jumalaisimpiin riemuihimme ja varmimpiin totuuksiimme.
Toisinaan minä mielentilaltani muistutin jumalaa, jolta lukemattomat
murheenrasittamat olennot hartaasti rukoilevat onnea ja vapahdusta,
kuolemaa ja lunastusta. Minä tunsin milloinkaan ennen kokematonta
liikutusta tutkiessani Markuksen, Luukkaan, Matteuksen ja Johanneksen
evankeliumeja, ja kerran itkin lukiessani korutonta ja karua Mazzinin
elämäkertaa.
Jokin salaperäinen mahti ajoi minua tekemään jotakin ihmisten, kaikkien
ihmisten hyväksi. Tuntui siltä, kuin olisin jo luvannut jotakin ja kuin
siirtämätön täyttämishetki olisi nyt saapunut.
Minä olin tehnyt itseni: nyt minun oli tehtävä toiset kuvani
kaltaisiksi. Olin hajoittanut: nyt piti rakentaa. Olin halveksinut
todellisuutta: nyt oli se muunnettava ja kirkastettava. Olin vihannut
ihmisiä: nyt minun piti heitä rakastaa, uhrautua heidän puolestansa,
saattaa heidät Jumalan kaltaisiksi.
Ellen niin tehnyt, miksi olinkaan maan päälle syntynyt? Mitä merkitystä
olikaan silloin tähänastisella säälimättömällä eittämisellä? Oli
joko muovattava kaikki uudestaan, aloitettava uudelleen, kohotettava
kaikki jättimäisin rakkauden- ja tahdonponnistuksin niin korkealle,
että todellisuus muuttuu siedettäväksi hienoimmille ja suurimmillekin
sieluille, tahi luovuttava kaikesta — alkaen joutilaan elämän
vaistomaisista iloista aina eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen
puolikuuluisuuteen saakka. Siinä oli jälleen, toiminnan alueella,
lapsuuteni vaarallinen pulma: kaikki tahi ei mitään.
Minulle ei riittänyt enää tietäminen: minä tahdoin toimia.
Kirjoittaminen ei enää tyydyttänyt: tahdoin piirtää tahtoni olioihin
ja mieliin. Tahdoin luopua tuosta loputtomasta kontemplatiivisuudesta,
tuosta kuolleitten sanojen ja käsitteiden kilisyttämisestä, noista
häipyväin ideologisten periaatteiden ilotulitteluista, paradoksien
raketeista ja haaveellisuuden tulipyöristä. Olin väsynyt seisomaan ja
katselemaan, selittelemään ja arvostelemaan, mitä toiset tekivät,: olin
väsynyt pelkkään arvostelemiseen ja erittelemiseen. Pelkkä aivo-, sana-
ja paperimaailma, jossa olin riehunut, osoittautui hedelmättömäksi
ja toivottomaksi. Oli poistuttava siitä etsimään jotakin avarampaa,
hedelmällisempää, konkreettisempaa.
Ei suinkaan siinä mielessä, että syöksyisin ihmisten suuren lauman
alkeelliseen ja eläimelliseen elämään, tavallisiin toimiin,
jokapäiväisiin askareihin, toimintaan, joka on vain tappelua leivästä,
vuoteesta, kolikoista, naisesta ja vallasta. Minä tahdoin toimia,
mutta en niinkuin ihmiset yleensä — niinkuin toiset, niinkuin kaikki.
Aivan toisenlaiset tehtävät odottivat miestänsä, mutta kukaan ei
ollut kuulevinaan. Elää, epäilemättä, mutta ei totunnaista ja
ikuisesti samanlaista elämää; toimia, mutta ei vanhain tarkoitusperäin
hyväksi. Minun vaellukseni maan päällä piti jättää syvempää jälkeä
kuin vallankumous tai vedenpaisumus. Minä tahdoin, sanalla sanoen,
että _minusta, minun työstäni alkaisi uusi aikakausi ihmissuvun
historiassa_. Tahdoin aloittaa uuden aikojen vaiheen, ehdottomasti
uuden kauden, kolmannen valtakunnan. Ihminen oli aikojen alussa ollut
pelkkä eläin, vegetatiivista elämää elelevä peto. Sitten hän oli
kohonnut ihmisyyden kannalle: oli keksinyt työkojeita ja taltuttanut
totteleviksi palvelijoikseen eläinten, tuulen ja tulen voimat, oli
vähitellen irrottanut ajatuksensa pelkän elämänylläpidon kahleista; oli
valistunut ja kirkastunut taiteen valtapiirissä. Mutta eläimelliset
surkastumat saastuttivat yhä hänen elämäänsä; raakuus piili yhä
_gentlemanin_ vaateparren ja mekaanisen hienostumisen peitossa; ihmisen
ylimmät ja yleisimmät elämäntarkoitusperät olivat aivan samat kuin
ryöväri-esivanhempien; syödä hyvin, nauttia kauneimmista naisista,
käskeä heikompia ja riistää toisilta mahdollisimman paljon. Ylimmät ja
todella ylieläimelliset ilot, ajattelu ajattelemisen itsensä vuoksi,
puhdas ja epäitsekäs ajattelu, kontemplatio ja taiteellinen luova työ,
olivat olemassa vain harvoja varten ja rajoittuivat heissäkin muutamiin
tuokioihin. Ihmiskunta oli niinmuodoin petoeläimen ja sankarin,
Calibanin ja Arielin, eläimellisyyden ja jumalallisuuden välimaalla
sijaitsevassa tilassa. Se oli nyt temmattava tuosta kaksinaisuudesta,
tuosta sekaannuksesta. Oli surmattava, leikattava pois, temmattava
juurineen irti kaikki se, mitä ihmisessä oli ali-inhimillistä, jotta
hän tulisi yli-inhimilliseksi — ihmiseksi, joka ei ole enää ihminen.
Hänet oli likennettävä Jumalaan, istutettava häneen itse jumaluus, joka
lukemattomin muodoin elää hengessä ja hengestä.
Mikä inhimillisen olemuksen osa on korkein, jaloin ja puhtain? Sielu.
Jos tahtoo vaikuttaa ihmiseen kohottavasti, tulee vaikuttaa hänen
sieluunsa. Ainoastaan henkisessä suunnassa voi toivoa täydellistä
käännettä, kaikkien olentojen ja arvojen perinpohjaista muuttumista.
Ihmisen korkein osa on hänen ainoa tienviittansa kohti korkeutta.
Hengen nykyisessä elämässä piilee jo ihmisen tulevaisen jumaluuselämän
siemen ja alku. Filosofin mietiskely, mystikon hurmio, taiteilijan
luova työ — kaikki se, mikä loitontaa aineellisen toimeentulon
nöyryyttävästä välttämättömyydestä, maisten harrastusten inhottavasta
kurimuksesta — kuuluu hengen alueeseen. Ja henki on taipuisa,
muovautuva, täydellistyvä. Siinä piilee loppumattomia lupauksia ja
arvaamattomia yllätyksiä; siinä ilmenee ihan toisenlaisten kykyjen
siemeniä ja ihmeellisiin kehitysvaiheisiin viittaava alkuhyöky. Jos
ihmisen elämästä on koituva jotakin uutta ja suurta, niin se on versova
ihmisen hengessä; jos tahdomme saada ihmisen täydellisemmäksi, niin
meidän tulee tehdä täydelliseksi henki. Hengessä piilevät kaikki arvot,
kaikki ulkonaisen elämän perusteet ja kaikki tekojen vaikuttimet. Jos
se äkkiä muuttaisi hahmoansa, niin koko elämä siitä muuttuisi. Jos
se asettaisi itselleen toiset tarkoitusperät, jos se tukahduttaisi
eräitä taipumuksiaan ja hankkisi niiden sijaan toisia, niin ihmisen
olemassaolo järkkyisi ja uudistuisi. Kaikki kysymykset — kansalliset,
sosiaaliset ja moraaliset — ovat pohjaltaan vain sielullisia, henkisiä
kysymyksiä. Muuttamalla sisäistä muutetaan ulkonaista; kun sielu
uudistetaan, uudistetaan maailmakin.
Ja maailman tuli välttämättä uudistua. Ihmisten elämä — hidas,
kömpelö, unelias, alhainen, lihallinen, helvetillinen — inhotti
minua yhä enemmän. Minä tahdoin saada heidät itsekin sitä inhoamaan,
jotta saisivat voimia vapautuakseen, rajoittaakseen ja kieltääkseen
ruumiin elämää, perinnäistä, barbaarista ja raakaa elämää, jota rauta,
kivihiili ja sähkö huonosti naamioivat (ja tekivät sitäkin julmemmaksi).
Viimeinen kohoaminen oli välttämätön. Universaalisen historian
viimeisen osan täytyi vihdoinkin avautua. Ihminen oli aluksi ollut
pelkkää lihaa — Sitten lihaa ja henkeä toisiinsa liittyneinä — ja
nyt hänen piti olla pelkkää henkeä eikä mitään muuta. Eläimellisen
kauden ja inhimillisen kauden jälkeen oli tuleva — sankarillinen,
taivaallinen, jumalainen kausi. Voiman valtakauden jälkeen se kausi,
jona henki palveli voimaa — ja vihdoin vapaan hengen, hallitsevan
tahdon, kaikkea voimaa sääntelevän sielun valtakausi.
Ihmisten opastaminen kohti tuota valtakuntaa, uuden kauden lähestymisen
ilmoittaminen ja sen todellistaminen — siinä se tehtävä, jonka otin
vapaaehtoisesti suorittaakseni. Kutsumukseni oli kahtalainen: saada
ihmiset inhoamaan nykyistä elämää ja siitä loittonemaan ja toisaalta
valmistella ja tehdä näkyväksi sitä korkeampaa ja yli-inhimillistä
elämää, jonka vaistosin ja näin kuumottavan niinkuin vaistoaa ja näkee
ainoastaan valtavin, epätoivoisesti jännittynyt kaipaus.
Mutta miten tuo oli suoritettava? Ja olinko minä kyllin arvokas siihen
tehtävään? Ja tulisinko onnistumaan? Olinko itse siinä määrin sielun
läpäisemä ja vallitsema, että minulla oli oikeus herättää toisia
sieluja ja pakottaa toiset sellaiseen olokantaan, joka oli vähemmässä
määrin ruman ja pahan pauloissa?
Ja jos sieluni olikin puhdas, hyveellinen ja vapaa heikkouksista,
oliko ymmärrykseni kyllin suuri ja voimakas kyetäkseen taiteen nojalla
valamaan toisiin tahdon paeta tajuttomasta jokapäiväisyydestä ja
voidakseen toteuttaa satojen kansojen kohoamisen kohti jumalallisuuden
olokehää?
Voidakseni ryhtyä kutsumustani täyttämään minun täytyi ensin olla varma
itsestäni, puhdistaa itseni ja suurentaa itseni — saavuttaa moraalinen
täydellisyys ja älyllinen ylhäisyys: muuttua pyhimykseksi ja neroksi!
XXIII
TÄYDELLINEN
Kuinka onkaan laita? Eikö teidän joukossanne tosiaankaan ole ketään,
joka rohkenee astua luokseni, asettua minua vastapäätä ja puhua minulle
suoraa kieltä: säälimättä ja koristelematta sanoa minulle, kuka olen?
Eikö ole ketään, joka armahtamatta, todellisena ystävänä, sanoo, mitä
pahaa olen tehnyt, mitä olen jättänyt tekemättä sellaista, minkä
olisin ollut velvollinen tekemään, ja ilmoittaa minulle virheeni,
paheeni ja rikokseni? Oletteko kaikki tekopyhiä ja pelkureita niinkuin
ylenkunnolliset viisikymmenvuotiaat naishenkilöt? Pelkäättekö, etten
puhu totta? Pelkäättekö, että panen pahakseni teidän lausumanne,
puhkaisen kallonne ja heitän ulos uksesta sen sijaan, että teitä
syleilisin ja suutelisin?
Tulkaa vain, tuhat tulimmaista! Ettekö ole milloinkaan nähneet
rehellisen miehen kasvoja, miehen, joka puhuu totta. Minä kutsun ja
kehoitan teitä koko sieluni, koko onnettoman sieluni voimalla! Minun
täytyy saada tietää kaikki se paha, mitä olen tehnyt, jotta voin katua
ja korvata — minun täytyy oppia tuntemaan, joka tapauksessa oppia
tuntemaan vikani, jotta voin temmata ne pois juurineen, polttaa ne ja
vapautua niistä kerta kaikkiaan. Ettekö ole vielä käsittäneet, mikä
minua kiihdyttää ja jäytää yöt päivät?
Minä tahdon voittaa itselleni sielunsuuruuden — tahdon tulla suureksi,
puhtaaksi, jaloksi, _täydelliseksi_ ihmiseksi. Minä tiedän, että
minulla on vain tämä elämä elettävänä, ja tahdon elää sen hyvin. Se
elämä, jota te kaikki elätte, minua inhottaa. Tahdon joko olla suuri
tahi tuhoutua. Minunlaisellani ei ole muuta vaalia. Minun täytyy kohota
teitä korkeammalle voidakseni kohottaa teidät vielä korkeammalle.
Mutta suureksi tuleminen vaatii, että muovataan uudestaan, kidutetaan,
puhdistetaan ja avarretaan tätä ainoata sielua, joka on meille annettu
— kuka lienee antanut? — näitä lyhyitä matka- tai maanpakovuosia varten
maan päällä. Jos tahtoo kohottaa sielun suuruuteen, täytyy tuntea sen
koko mitättömyys — jos tahtoo sen puhdistaa, täytyy nähdä sen koko
likaisuus — jos tahtoo saada sen rohkeaksi ja voimakkaaksi, täytyy
tuntea sen pelontuska ja viheliäisyys.
Luuletteko minun vain vähän itseäni tarkanneen? Kuvitteletteko, etten
ole väijyskellyt sieluni kaikkein salaisimpia liikuntoja, välkähdyksiä,
erakkomajoja, piilopaikkoja, väristyksiä ja sykkeitä?
Ja sittenkään — ihmetelkää, miten paljon mielitte, ja pitäkää vain
minua valehtelijana! — en ole löytänyt mitään, ymmärrättekö, en ole
löytänyt mitään, mikä minua inhottaisi tai hävettäisi. En ole kyennyt
näinä pitkinä vuosina havaitsemaan itsessäni mitään varsinaista
virhettä, mitään nimenomaista pahetta — minun ei ole tarvinnut
kertaakaan pysähdyttää itseäni jonkin teon kynnykselle ja sanoa: se on
halpamaista! Ei ole sattunut kertaakaan, että olisi kuulunut mielessäni
katumuksen ääni jonkin täyttämättä jääneen tehtävän, jonkin vääryyden
tai jonkin inhimillistä tai jumalallista lakia loukkaavan teon vuoksi.