Julien Sorelin ja Peer Gyntin, mutta useammin tohtori Teufelsdroeckin
Didimo Chiericon ja Filippo Ottonierin seurassa. He ovat minut
luoneet, he minua tukevat, he innoittavat minua. Cervantesilta
olen saanut mielettömän ihanteenkiihkon ja Sancho-heimon karkeaan
terveyteen kohdistuvan ylenkatseen, Dostojevskiltä onnettomiin
suuntautuvan pyhän ja mielettömän rakkauden ja kaamean viehtymyksen
sisäisiin murhenäytelmiin, Stendhalilta stoalaisuuden, jonka
kannattaja kirkkaasti havaitsee maailman oliot, ja taipumuksen
siveään salaperäisyyteen, Ibseniltä oman itseyden kunnioittamisen,
etsinnän ja tehostuksen, Carlyleltä hengen keksimisen vertauskuvasta
ja eittämisessä piilevän myönnön havaitsemisen ja harjoittamisen,
molemmilta italialaisilta veljiltä apeamielisen, kontemplatiivisen
leikinlaskun, joka tuskin kykenee pidättämään nyyhkytystänsä.
Mutta miksi ei ole tässä mainitsemieni henkien sarjassa ennen
kaikkea Poe, joka opasti minut kauhujen ongelmien luo, ja Novalis,
jonka voimamystisismi minua viehätti? Entä filosofit? Platon:
kauniita nuorukaisia, notkeamietteisiä vanhuksia, myyttejä ja
sofismeja, pitoja ja pylväskäytäviä meren rannalla. Berkeley: Ila
ja Filonoous, jotka tuhoavat yleismielteet ja aineen astellessaan
englantilaisen puiston aamuisessa sumussa. Schopenhauer: ajatuksen
ja tuskan, tahdon ja alistumisen keksiminen. Nietzsche: aurinko
ja hävitys, ylhäisiä, valkeita vuoria ja vapautuneen neron hilpeä
karkelo. Stirner: dialektinen anarkia, kaamea yksinäisyys, egoismin
julistaminen ja aran ihmisen kaunopuheinen äärimmäinen kapina. Mutta
ennen kaikkea olen ajattelijoiden joukossa rakastanut tavanomaisuuden
tuhoajia, ennakkoluulottomia ihmistuntijoita, sankarillisia ja
tyyniä harhakuvitelmista vapautuneita, niitä, jotka raaputtelevat
idealismin freskoja paljastaen niissä piileviä kipsillä täytettyjä
ontelolta ja kaapivat pois hopeapinnan, jotta lyijystä maksetaan
lyijyn hinta. Minä rakastin ankaran järjen miehiä, ihanteettomia,
ihmiskunnan älyllisiä tullimiehiä. Etenkin ranskalaisia: Montaigneen
viisasta epäileväisyyttä, Diderot'n säihkyvää ja suitsuvaa laatua,
Täinen läpikuultoista ja henkevää kaavamaisuutta, vieläpä Voltairen
tulista skeptillisyyttä, Brewsterin moraalista polyteismiä ja Remy de
Gourmontin naturalistista kyynillisyyttä.
Tämä oli minun maailmani, todellinen kotimaani ja veljieni seura.
Tämän jumalaisen sisäisen kaupunkini taustana olivat Leonardon
vuorijonot, muistomerkit olivat Michelangelon sankareita, voittajinakin
murheellisia, ja tauluissa väräjöivät Rembrandtin valot ja varjot.
Siellä kaikui tavan takaa Bachin sonaattien juhlallisia kadensseja,
Beethovenin sinfoniain kiihkeimpiä tahteja ja Wagnerin kuorojen
sankarimotiiveja. Ainoastaan näiden ajatusten, kuvien ja sävelten
keskuudessa tunsin olevani maailmassa, joka oli arvoiseni.
XX
ELÄVÄT VÄHÄPÄTÖISET
Suuriin kohdistuvaa rakkauttani voimallisempi oli kumminkin elävien
vähäpätöisyyksien halveksiminen. Minä halveksin niitä kaikkia: niitä,
jotka tunsin, ja niitä, joita en ollut milloinkaan edes vilahdukselta
nähnyt, niitä, jotka minua häväisivät ja niitä, jotka osoittivat
minulle äänekästä suosiota, niitä, jotka tulivat minua vastaan ja
niitä, jotka minua karttelivat.
Minä en pitänyt ketään vertaisenani — kolmea tai neljää viha- ja
seikkailutoveria lukuunottamatta. Kukaan ei näyttänyt minusta kyllin
arvokkaalta toimimaan tuomarinani tai edes seisomaan vieressäni. Uskoin
tosiaankin olevani ainoa ennakkoluuloista ja silmänkaihtimista vapaa
olento, ainoa olento, jonka päässä ei vallinnut erehdys, typeryys ja
eläimellisyys, ainoa, joka kykeni paljastamaan petoksia ja kukistamaan
vallananastajia, karkoittamaan vanhojen jumalien ja nykyaikaisten
houkkioiden koko Walhallan, riisumaan jokaisesta asiasta, jokaisesta
aatteesta tottumuksen ja sovinnaisuuden parittajaverhot, vapauttamaan
ihmiskunnan sitä kahlehtivasta häpeällisestä hengenorjuudesta. Minä
tahdoin vapauttaa (ja niinmuodoin mielestäni auttaa) juuri niitä,
joita halveksin, ja halveksin heitä nimenomaan siitä syystä, etteivät
he olleet vapaat, ja juuri sen vuoksi, että olivat halveksittavia,
tahdoin heidät vapauttaa. Tahdoin kohottaa heidät omaan tasooni enkä
suinkaan painua heidän olokannallensa. Saadakseni heidät ihmisiksi
opetin heidät tietämään, että olivat eläimiä; rakkauttani osoittaakseni
heitä rankaisin. Jos laskeuduin heidän luoksensa, tein niin vain
heitä kurittaakseni, omaksi huvikseni. Tahdoin saada heidät itseni
arvoisiksi, sen ihanteeni arvoiseksi, joka edusti ihan vapaata, ihan
henkiseksi muuttunutta ja kaikkeen uskoon epäuskoisesti suhtautuvaa
ihmiskuntaa. Karun kasvattajan tavoin menetellen en yrittänyt viehättää
heitä soitannolla ja muulla sulolla, vaan koetin heitä herättää,
ravistella, kiihdyttää. Näinä aikoina olisin voinut kirjoittaa elämäni
otsalauselmaksi Petrarcan säkeen:
Olen tullut vain toisia herättämään.
Mutta minä en tahtonut herättää heitä hyvyydellä ja hyväilyillä:
tahdoin heitä ravistaa, tarttua rinnuksiin ja työntää vasten seinää,
jotta tämän kovakouraisen herättämisen aiheuttama viha ja häpeä
saisi liikkeelle heidän tarmonsa, läikähdyttäisi heidän miehekästä
ylenkatsettansa. Minä käsittelin ihmisiä niinkuin kesyttäjät puolittain
typertyneitä, uneliaita sirkuseläimiä. Minä pistin niitä, poltin ja
piiskasin: pistin niitä säälimättömimmillä ivalauseillani, poltin
ankaroilla ja loukkaavilla sanoilla ja armahtamattoman avomielisillä
syytöksillä, piiskasin heitä osoittamalla kuinka pelkurimaisia
he olivat elämässään, kuinka viheliäisiä pyrkimyksissään, kuinka
alkeellisia ajatuksiltaan, kuinka kaikin puolin tietämättömiä ja
täysin kykenemättömiä käsittämään perusteellisesti ja harkitsemaan
säännöllisesti.
Kukaan ei voinut välttää nopeita hyökkäyksiäni. Ellei ollut kiistaa
olemassa, minä sen aiheutin saadakseni aikaan dilemmoja ja jakaakseni
säälimättömiä iskuja; jos riita oli jo käynnissä, ohjailin ja vääntelin
sitä, kunnes jäin yksin tanterelle sinkoamaan syllogismeja ja
haukkumasanoja kaikkia muita vastaan; jos ilmaantui joku arka raukka,
pakotin hänet puhumaan saadakseni hänet satimeen ja naurunalaiseksi;
jos taas kohtasin jonkun julkean suupaltin, oli sanomaton iloni hillitä
hänen häikäilemättömyytensä ja pakottaa hänet vaikenemaan.
Jos oli joku ilkeä totuus lausuttava vasten kasvoja, olin ensimmäinen
ja ainoa sanomaan sen suoraan ja kaunistelematta; jos havaitsin jonkin
vian, puutteen tai heikkouden, otin sen viipymättä syytöksen ja
hyökkäyksen lähtökohdaksi; joka kerta, kun oli selviydyttävä jostakin
ikävystyttävästä, ilkeästä, saivartelevasta tai typerästä olennosta,
ystävät vetosivat minuun, ja harvoinpa sattui, ettei asianomainen
mennyt menojaan ainiaaksi, hämillään ja häväistynä. Jos vain tiesin
jossakin henkilössä tarkoin salatun tumman pilkun, suuntasin
keskustelun juuri siihen syyttäen häntä arkailematta julkisesti,
ja jos sain vähänkin vihiä jonkin mielen arimmasta ja kipeimmästä
kohdasta, lausuin sen heti julki ja kosketin sitä viipymättä. Minä
osasin mainiosti johdella kaikkein viattomimmasta, kevyimmin esitetystä
lausumasta mitä arvaamattomimmat päätelmät, piilevät väitteet ja
arvostukset, joihin sitten kävin kiinni ahdistaen onnetonta, kunnes
hän rukoili armoa tai pakeni. En tarvinnut paljon tietoa ihmisestä
voidakseni sommitella hänen psykologiansa, ja kun se oli valmiina,
asetin sen hänen eteensä, jotta hän voisi nähdä itsensä siinä ikäänkuin
kuvastimessa ja punastuisi häpeästä.
Minulle kelpasivat kaikki aseet tässä alinomaisessa sissisodassa
kaikkia vastaan: oppineet lainalauseet ja uusi aate, tuntemattoman
auktoriteetin nimi, _argumenttiin ad hominen_, dialektinen erittely
ja sanallinen analyysi, lennosta tavoitettu ristiriita, pilapuhe,
leikinlasku, henkevä iva, pilkka, säälivä silmänisku, irvihampaanhymy,
irvistely, leveä nauru ja häväiseminen! Käyttelin niitä kaikkia
saadakseni nuo kelvottomat houkkiot tuntemaan koko sielullisen ja
opillisen etevämmyyteni, ja tämän päämäärän saavuttamiseksi oli minulle
jokainen keino ja yritys hyvä ja pyhä. Ja elleivät uhrini tulleet minun
luokseni, lähdin ahdistamaan niitä ulos pesistään ja pyrin tuntemaan
yhä enemmän ihmisiä, jotta minulla olisi mahdollisimman suuri valikoima
vaivaisia sieluja.
Siten tulin lyhyessä ajassa pelottavan ja häikäilemättömän ihmisen
maineeseen ja olin siitä mielissäni; minua pidettiin mielipuolena
kouhona ja ujostelemattomuuden apostolina, väistettävänä konnana
ja rehellisyytensä vuoksi kärsivänä marttyyrinä. Monet, kaikkein
kehnoimmat, välttelivät minua kuin ruttotautista, toiset, arvokkaammat,
etsivät minua, taistelivat minua vastaan ja valloittivat askel
askelelta ystävyyteni. Menettelyni näet ei ollut ainoastaan sissi-
ja sotilasvaistojeni välttämätöntä purkautumaa ja rajattoman
ylimielisyyteni luonnollista ilmausta, vaan sitäpaitsi menetelmä,
jonka nojalla koettelin ihmisiä, seula, jonka avulla valitsin
voimakkaimmat ja parhaat. Se, joka pani sanani pahakseen, poistui
luotani, ja sitä minä juuri halusinkin. Toiset alkoivat minua vihata,
ja sekin oli mieleeni, koska olen aina tuntenut kaipaavani enemmän
vihollisia kuin ystäviä. Muutamat kunnioittivat minua sitäkin enemmän;
väkivaltaisuuteni vain veti heitä puoleensa, ja he sietivät mielellään
moitteita ja loukkauksia, koska tunsivat, että olin useimmiten oikeassa
ja että niin karkeassa muodossa lausuttu totuus voi auttaa paljoa
enemmän toisia sieluja kuin omia tarkoituksiani. Muutamia ystäviä
hankin itselleni nimenomaan heitä kurittamalla ja käyttämällä ankaroita
sanoja. Heitä oli vähän, mutta he olivat terävänäköisemmät kuin toiset:
he havaitsivat ylenkatseeni alla piilevän rakkauden ja oivalsivat,
että hyökkääjän pelottavien varusteiden takana piili tuntehikas
runoniekka, joka kykeni ystävyyteen melkoista paremmin kuin kaikkein
moitteettomimmat kiltit nuorukaiset.
Sitäkin enemmän, kun suhtautumiseni kanssaihmisiini ei aina ollut
murhaavaa ja myrkyllistä. Minulle tuotti, esimerkin mainitakseni,
suurta huvia omientuntojen rauhattomaksi tekeminen esittämällä
odottamatta vakavia, ratkaisevia elämänkysymyksiä — jonkin niistä
kysymyksistä, joita kukaan ei milloinkaan esitä ja joita pidetään
mielettöminä ja hyödyttöminäkin, mutta jotka siitä huolimatta tekevät
kysymyksenalaisiksi kaikkein tavallisimmat periaatteet, kaikki arvot,
vieläpä koko elämän. Minä tahdoin pakottaa toiset harkitsemaan,
ajattelemaan, tutkimaan perinpohjin itseänsä, omaa sieluansa,
tulevaisuuttansa ja ihanteitansa, tahdoin ajaa jokaisen takaisin omaan
itseensä, niihin syvyyksiin, joihin ei kukaan vapaaehtoisesti laskeudu,
tahdoin asettaa jokaisen oman itsensä eteen, katselemaan itseänsä
kasvoista kasvoihin, jotta havaitsisi erehdyksensä, lähtisi kulkemaan
toista tietä, kiiruhtaisi eikä unohtaisi — jos oli vielä aikaa. Monet
ovat saaneet kiittää minua omantunnon herätyksestä, ratkaisevasta
mielenmasennuksesta, joka on tehnyt heidät jälleen ihmisiksi ja saanut
heidät kulkemaan tietänsä uusin voimin ja uskalluksin. Ikuisten ja
laiskojen nukkujien joukossa, joita nimitetään ihmisiksi, tarvitaan
tosiaankin joku, jolla on rohkeutta huutaa vahtisotilaan »Ken
siellä?», toitahduttaa ensimmäinen aamusoitto ja pyyhkäistä rievulla
punamaalin peittämiä naamoja, jotta jokainen saa nähdä oman rumuutensa
ja raihnautensa. Se, jolla ei ole uskallusta katsoa itseään suoraan
kasvoihin, voi jälleen teeskennellä, olla olevinaan moitteeton mies,
vaikka onkin lurjus, ja näytellä neron osaa, vaikka onkin houkkio.
Minua se ei liikuta: olen suorittanut velvollisuuteni!
Vihatkaa siis minua ja kirotkaa ja väistäkää minua. Ihmisiä ei muuteta
toisiksi iholaastarien ja homeopatian avulla. Siihen tarvitaan
perinpohjaisia ja ankaroita toimenpiteitä. On leikattava, missä
leikattavaa on, on poltettava, missä on mätäpesäke, on kiidätettävä
pois tottumuksen pehmoisesta pesästä jokainen, joka ei tunne myrskyn
raikasta raivoa ja lumen terveellistä viileyttä muuten kuin kotonsa
ikkunaruutujen läpi nähtyinä. Ja jos raikas ilma salpaa hengitystänne
ja teidät tukehduttaa, sitä pahempi teille ja sitä parempi
haudankaivajille.
Minä en kadu, että olen ollut liian suorasukainen ja liian
hyökkäyshaluinen. En osaa auttaa muuten kuin kiusaamalla, en voi
rakastaa halveksimatta.
XI
MINÄ JA RAKKAUS
Kahdenkymmenen vuoden ikä on saavutettu, nuoruus uhkuu jo täyttä
voimaansa, todellisempi elämä, elämä elävien ihmisten seurassa, on
alkanut, se ei enää tyydy omiin rajoihinsa, vaan näyttää tahtovan
tulvia ja levitä toistenkin, kaikkien toisten alueille — ja rakkaudesta
ei ole mainittu mitään. Kuinka se on mahdollista?
Juuri sinä ikäkautenahan romanttisten idyllien klassillinen kevät
saa versomaan ja kukoistamaan vastahakoisimmatkin sydämet, silloin
on kaikkien aistien pakanallinen kesä, hillittömän hekuman väkevä
heinäkuu, jolloin jokainen katse on nautinnon kaipausta, kaikki
kädet hapuilevat hyväiltäväkseen soreata vartaloa ja suudelmat ovat
kuumeisen polttavat huulilla, jotka eivät osaa, eivät tahdo eivätkä
voikaan irtautua toisistaan. Se on rakkauden valta-aika ihmisiän
lyhyessä vuodessa. Se on se aika, jolloin nainen — pikku serkku
pitkine palmikkoineen ja lyhyine hameineen tai puuteroidut — ah — jo
viidenneijättä vuoden ikäiset kasvot — astuu miehen elämään ja jättää
hänen lihaansa tai sydämeensä kaikkein lähtemättömimmät muistot. Siitä
pitäen mies ei enää ole yksin eikä ihan omansa: nainen, neitsyt tai
portto, ottaa hänet haltuunsa ja aloittaa muuntamistyön.
Nyt olisi siis vihdoin aika ryhtyä tunnustamaan arkoja kiintymyksiä,
tunnekylläisiä sydämen kokemuksia ja rajuja intohimoja. Minkätähden
siis ei ole puheena rakkaus?
Ei, signora — (otaksun, että sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan
signorain aivoissa) — ei.
Jättäkää kaikki toivo. Rakkaudesta ei puhuta tässä eikä
tuonnempanakaan. Jos olet alkanut lukea tätä miehen elämäkertaa
epähienosti toivoellen kohtaavasi siinä jonkun naisen, voit yhtä hyvin
heittää kirjan heti kädestäsi huolimatta sitä ollenkaan enää ajatella.
Minä en kirjoita rakkaudesta enkä esittele naisia minkäänlaisia.
Jos tämä on romaani, niin se on romaani vailla rakkautta.
Jos tämä on romaani, niin se on kertomus vailla naisia. Olkoon ikävä,
rampa, epätodennäköinen, miten hyvänsä tahtonette sitä nimittää,
tuntehikas signora, mutta se on sellainen, sen tulee olla sellainen
ja minä tahdon sen sellaiseksi minä, joka olen elämäni, sieluni ja
tekojeni valtias.
Rakkaus ei ole suinkaan ollut elämääni vaikuttamatta, rakas signora:
eipä suinkaan. Minä puhun rakkaudesta sanan kaikissa merkityksissä;
platonisesta ja apinamaisesta, henkisestä ja ruumiillisesta,
tunteenomaisesta ja aistillisesta.
Elämässäni on ollut naisia: ei tietenkään paljon, koska en ole ollut
enkä ole voinut olla mikään Tenorio, mutta heitä on ollut ja he ovat
olleet todellisia aito naisia, lihaa ja verta, sellaisia naisia, joita
ihailemme suurissa romaaneissa ja kaipaamme elämässä.
On ollut nuoria naisia, intomielisiä ja ylen tulisia, on ollut
terveitä, kirjallisuuden vähimmässäkään määrässä pilaamattomia
tyttöjä, on ollut, ah onnetonta, älykkäitä neitejä, sivistyneitä,
intohimoisia ja ennakkoluulottomia, on ollut — ja minä en häpeä
tunnustaa — kyynillisiä ja apeamielisiä prostituoituja, jotka
harjoittivat ammattiansa kunniallisemmin kuin monet muut... Ja
muutamat heistä olivat kauniita, toiset vain siroja, miellyttäviä
ja mielenkiintoisia. Ja minä olen rakastanut heitä kaikkia, toista
toisensa jälkeen, sielullani ja ruumiillani tai vain sielullani tai
vain ruumiillani, ja olen ollut heidän seurassaan viaton ja uskalias,
hellä ja hyinen, ylevä ja halpamainen, niinkuin kaikki miehet kaikkien
naisten seurassa. Minäkin olen esittänyt uskaliaita tunnustuksiani
värisevin äänin, puristaen pieniä kätösiä ja yrittäen ennen aikojani
suudella niitä huulia, joiden toivoin hiljaa lausuvan myöntösanan;
minäkin olen viipynyt ikkunoiden alla auringon nuorena noustessa ja
illan riutuvissa hämärissä, odottaen käden antamaa merkkiä, uutimen
häilähdystä, valon tai liinan ilmaantumista; minäkin olen kirjoittanut
satoja lyyrillisesti ja epätoivoisesti huudahtelevia ja jumaloivia
kirjeitä, joiden sinettisanana on ollut rakastavien alinomainen ja
turha vakuutus: _iäti_; minä olen painanut poven vasten poveani, olen
suudellut useitakin suita ja saanut hyväilyilläni silmiä sulkeutumaan,
ja jokainen syrjäinen katu tuo mieleeni nimen, kukan, sanan — nimen,
jota en enää mainitse, kukan, joka lepää kuivana ja murenneena jossakin
unohtuneessa kirjassa; sanan, jonka tahtoisin unohtaa...
Niin, rakas signora. Minä olen ollut rakastunut minäkin, ja
muutamat naiset ovat — luullakseni — olleet minuun rakastuneet.
Ja minä olen aiheuttanut heille iloa ja kärsimystä niinkuin
toisetkin miehet, ja olen tuntenut kiihkeää, kuumeista kaipausta,
tuskallista epätietoisuutta, kiduttavaa epäilystä, odotuksen apeutta,
mustasukkaisuuden kidutuksia ja kiinteän syleilyn jumalaista
tajuttomuutta, kun näyttää siltä, kuin molemmat sielut tahtoisivat
tempautua irti toisiinsa puristuneista ruumiista muuttuakseen yhdeksi
ainoaksi.
Etten tahdo puhua rakkaudesta, se ei tapahdu senvuoksi, etten ole
oppinut tuntemaan kaikkia sen eri asteita ja lajeja. Minulla on sielu
minullakin, rakastettava Signorina, minulla on verta pulppuava sydän,
minä en ole aina ollut yhtä tylsätunteinen, en ole ollut syntymästäni
kykenemätön enkä ole menettänyt koskaan miehuuttani.
Tuskin poikaikään ehdittyäni tunsin viattomien lemmentunteiden
levottomuuden, myöhemmin menetin puhtauteni säännönmukaisesti
samoinkuin kaikki muutkin, elin sitten vapaiden lemmenliittojen ja
kiellettyjen nautintojen ja täysin luvallisten kihlausten vaiheet ja
päädyin vihdoin (minäkin!) pyhän avioliiton laillistettujen riemujen
helmaan. Ja te voisitte hyvinkin kysyä minulta: »Mitä sinulta vielä
puuttuu?...»
Kunpa tietäisitte, signorani, mitä minulta on puuttunut! Minulta on
puuttunut ainoastaan yhtä: ihannenaista, naista, joka tosiaankin valtaa
sielun ja muuttaa sen toiseksi.
Sanalla sanoen: minulta on puuttunut nainen, joka voisi saada sijan
erään hengen henkisessä historiassa, älynelämää käsittelevässä
älyllisessä romaanissa. »Ikinaisellinen vetää meitä ylöspäin.» Voipa
niin olla: minua ei nyt haluta käydä kiistelemään Wolfgang Goethen
kanssa. Mutta minun täytyy puolestani tunnustaa, ettei ikinaisellinen
ole kuljettanut minua ylös- eikä alaspäin, ei korkealle eikä matalalle
— ei milloinkaan.
Nainen ei ole minulle ilmestynyt Beatricenä, joka tarttuu käteesi ja
herättää sinut aineellisista unistasi johdattaakseen sinut taivaallisia
ihmeitä näkemään, ei myöskään Kirkenä, joka muuttaa hyvyyden ja tiedon
palvelukseen syntyneet miehet röhkiviksi sioiksi runsasta varjoa ja
runsaasti tammenterhoja tarjoaviin rehoittaviin puutarhoihin.
Naiset eivät ole minua pilanneet, mutta eivät myöskään puhdistaneet.
He ovat olleet syrjässä, ovat olleet tervetulleita tai rasittavia
vieraita levon hetkinä, virkistysvälineitä ikävyyden aikoina,
himoittuja nautinto- tai kidutuskeinoja, rakkaita ja rakastavia
vaivaisen olemassaoloni seuralaisia, hekuman tai raivon välituokioita
tyytymättömän työmiehen karussa elämässä, liioittelevia ja
väärämielisiä työni arvostelijoita, mutta, jos minun tulee olla karkean
rehellinen, eivät opastajiani, lahjoittajia tai innoittajia.
He ovat riistäneet, ovat vaatineet minulta — ja minä olen heille antanut
hieman elämääni, nuoruuttani, aikaani, harhakuvitelmiani, ajatuksiani,
— mutta en ole saanut heiltä milloinkaan mitään. Sieluni sisäistä
historiaa ei heidän läsnäolonsa ole rikastuttanut eikä muuttanut.
Minä en valita, päinvastoin. Olen antanut, koska oli antamista, ja
paljon — enin osa — on jäänyt itselleni. Heiltä en ole pyytänyt mitään
henkeäni varten — eivätkä he ole voineet minulle mitään antaa. Minä
tiedän erinomaisen hyvin, että nainen on olemukseltaan ja välttämättä
loiseläjä, kiskuri, varas. Olen hyväksynyt hänet sellaisenaan, olen
käsittänyt hänet hänen todellisen olemuksensa valossa, olen antautunut
ryöstettäväksi ja maksanut säännöllisesti veroni.
Ilojemme ja kärsimystemme tili on tasainen: jos olen nauttinut, olen
myöskin nautintoa tuottanut, jos olen aiheuttanut kärsimystä, olen
saanut itsekin kärsiä. Enempää en pyydä, ja mikä on annettu, on annettu
mielellään. Mutta mikäli tiedän, näen ja muistan, naiset eivät ole
milloinkaan antaneet minulle mitään, ei hitustakaan, ei yhtäkään
ajatusta, ei voiman hiukkaa, vielä vähemmän sysäystä kohti niitä
jumalaisia korkeuksia, joihin rauhaton henkeni on aina pyrkinyt.
Kenties ei naisilta pidäkään mitään sellaista odottaa? Kenties ei:
taivun itsekin siihen mielipiteeseen. Mutta niin ollen minulla on täysi
oikeus jättää heidät mainitsematta tässä, kun kirjoitan ainoastaan
ihmisen sielusta enkä koko ihmisestä.
Tai lieneekö virhe minun, joka en ole osannut löytää enkä ymmärtää
Beatriceä, joka saattoi kohottaa minut taivaisiin? Se on mahdollista,
erinomaisen mahdollista, ja jos on niin laita, niin asiaan kohdistuva
katumukseni on kaikkien syntieni katumista syvempi, sillä täytyyhän
hänen olla ihmeitten ihme, sen olennon, joka kirkastaa ja koroittaa jo
sinänsä, alkujansa korkeata miestä.
Mutta olipa miten tahansa, joko niin, etten ole häntä kohdannut tahi
niin, etten ole häntä ymmärtänyt, missään tapauksessa hän ei ole
liidellyt luokseni, ja minä en voi hänestä puhua.
Nyt siis olen — rakas kärsimätön signora — muutamin sanoin selittänyt
seikkaa koskevan vaiteliaisuuteni, joka teitä kovin rasittaa. Käsitän
hyvin, että vaikenemiseni vaikuttimet ovat loukkaavammat kuin itse
vaikeneminen; mutta miten voisinkaan asiaa auttaa?
Jos osaisin teeskennellä ja valhetella, olisin voinut väistää koko
seikkaa tai olisin voinut sinut tyydyttää liittämällä tähän sisäisten
tapahtumien koruttomaan kertomukseen sinne tänne lemmenmuisteloita.
Mutta on ihan hyödytöntä yrittää: en kumminkaan onnistu. Minä en voi
kirjontaa sellaista, mitä en tunne, enkä myöntää sijaa sellaiselle,
mitä ei ole ollut milloinkaan olemassa.
En kumminkaan halua auttamattomasti riitaantua kanssasi — ja kaikkien
niiden naisten kanssa, jotka kenties haluavat minua kuunnella.
Senvuoksi tahdon antaa näytteen — pienen pienokaisen näytteen — siitä,
millaisiksi voisivat muodostua tunteenomaiset muistelmani. Kysymyksessä
on varsin etäinen muistelo: _ensimmäinen_ lemmenmuisto, joka on jäänyt
mieleeni elämäni varrelta.
Elokuun ilta, kauan, kauan sitten! Me astelimme yhdessä
kukkulanrinnettä alaspäin erään sukumme keskuudessa tavallisen
huviretken jälkeen. Minun oli onnistunut jäädä toisten jälkeen _hänen_
kerallaan, joka oli tytöistä pienin, huomaamattomin, alakuloisin ja
eniten minunlaiseni.
Kuun valkea valo lankesi tien valkoiseen tomuun, valkoisiin
rakennuksiin, valkoisenharmaisiin öljypuihin äsken valkaistujen muurien
takana ja loi siihen hetkeen hieman teatraalista, unenluontoista sävyä.
Minä yritin kulkea varjossa, ja joka kerta, kun täytyi astua jälleen
valoon, kauan epäröivä käteni etsi hänen kättänsä ja päästi sen kohta
irti, ja mieleen kohosi tunto, että olin tehnyt jotakin sanomattoman
siveetöntä.
Sydämeni sykki ikäisekseen ylen kiivaasti, ja minä kuuntelin melkein
liikutettuna vainioihin hukkuneiden sirkkojen itsepintaista ja
pateettista siritystä. Olin näkevinäni pienet mustat päät ojennettuine
tuntosarvineen maareikien suulla, yökasteen jo viilentämässä nurmessa,
ja minusta tuntui kuin tuo sävel olisi ollut suotta toistuvaa rakkauden
ja onnen anelua.