merkitseekään tuo menneisyyden värikkyys ja lämpimyys, mitä
merkitsevät nuo ulkonaiset tosiasiat ja tapahtumat? Ne ovat runoutta,
kirjallisuutta, turhuutta. Tärkeä on tässä vain erään sielun historia,
minun sieluni historia eikä jonkin palatsin tai sanomalehden
tarina. Minun ei pitäisi langeta sellaisiin heikkouksiin, ja ellen
häpee siinä määrin, että hävittäisin niiden viimeisenkin jäljen,
niin se tapahtuu siitä syystä, että nekin ovat oireita, todistavat
olemuksessani piilevää pateettisuutta ja sentimentaalisuutta, jota
en kykene tukahduttamaan kaikkein dialektisimpienkaan kohtausteni
kestäessä. Onko mahdollista, etten kykene milloinkaan näkemään ideaa
ilman ruumista ja ilman varjoa enkä kykene käsittämään järjestelmää
muuten kuin aistien, tunteen ja jokapäiväisen käytännöllisen elämän
suoman kokemuksen muodoissa? Minä oivallan yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa, etteivät kuoret, kaarnat, vaatteet ja naamiot ole muuta
kuin kuorta, kaarnaa, vaatteita ja naamioita. Ne eivät ole mitään
enempää, mitään oleellisempaa, syvempää. Kuori putoo, vaatteet
riisutaan, naamiot haalistuvat, ja jäljelle jää käsite, todellisuuden
sisäinen ja häviämätön luuranko. Sen vaatetus on epäoleellista,
muuttuvaista, lyhytaikaista. Toisten vuoksi käytellyt ilmaukset, noiden
henkisten lähetystöjen kulkuneuvot — sanat, puhutut ja kirjoitetut
sanat, lehdet paineltuine sanoineen, lehdet kuvineen, lehdet, jotka
ilmestyvät määräajoin, lehdet, jotka sidotaan pieniksi kirjasiksi,
kirjoiksi, laajoiksi teoksiksi — kaikki ne ovat pelkkiä yrityksiä,
hapuiluja, vilahduksia, kuiskauksia: kieliä, jotka ovat muotoutumassa,
alkuasteillaan, kieliä, joita harvat ymmärtävät ja joita ei kukaan
tahdo tutkia. Jokainen meistä, joka elää todellakin _omaa_ elämäänsä,
— tarkoitan omaa persoonallista elämää, aistillista, älyllistä
ja metafyysillistä — on Aatami, jonka tulee vielä kerran nimetä
kaikki oliot, luoda itselleen sanavarasto ja perustaa kieli. Isien
sanat saavat hänen huulillaan toisen tuoksun, toisen soinninsävyn
ja sävelkorkeuden, toisen merkityksen. Hän puhuu valosta, ja hänen
mieleensä nousee pimeyden kuva, ja joka kerta, kun hän lausuu jonkin
yksinkertaisen ja tavallisen sanan, kaikkein yksinkertaisimman,
tavallisimman ja jokapäiväisimmän, — esimerkiksi sanan _ihminen_ —
hänellä on mielessään _oma_ ihmisensä, joka totisesti ei ole tuo
kadunkulmauksessa seisova ihminen, ei myöskään Platonin eikä Jumalan
ihminen, vaan hänen oma ihmisensä eikä mikään muu: hänen ihanteensa,
hänen tyyppinsä, hänen unelmansa, ihmisen myytti ja perikuva!
Ja jokaisen täytyy käsittää oma itsensä jälkeenpäin, kun se jo kuuluu
menneisyyteen ja iäksi kuolleisiin toisten kuolleiden joukossa,
kaikkien niiden minuuksiemme keralla, joita joka päivä surmaamme
unohduksen hitaasti tappavalla myrkyllä, ja kun sitten tahdomme
jälleen puhua hänestä, jota ei ole enää olemassa, meidän tulee
aloittaa omaksumalla hänen sanastonsa, kielioppinsa ja sielullinen
syntaksinsa; ja silloin ei auta kaivella niitä riepuja, jotka ovat
muinoin olleet hänen juhlapukunansa, tai tavailla niitä lausumia,
jotka hän aikoinaan saneli merkitäkseen muistiin (toisin sanoen:
tehdäkseen jähmeiksi, liikkumattomiksi: surmatakseen) intuitioitansa ja
pakenevasta ikuisesta saavuttamiansa häipyviä voittoja. Ruumis, aine
ei riitä: me etsimme henkeä, syvyyttä. Ja ellei siitä käy luominen
maalausta, — tyydymme geometriaan. En tahdo sentimentaalisena solistina
puhua omasta itsestäni. Haluatteko anatomista tutkimusta? Tehkää
mitä tahdotte: nylkekää, leikelkää ja kiskokaa liha irti luusta. Se
on minun ruumiini, minun lihani — mutta missä on elähdyttävä henki,
muovaava aate? Näistä pölyisistä muistelmistako, tästä laatikkojen
pohjalle jääneestä rihkamasta, näistä paperilehdistäkö, joita jo
peittää kymmenvuotinen home? Älkää huoliko etsiä: minä en ole siellä.
Minä yksin tiedän sanoa, mikä oli ajatusteni sisimpänä ytimenä tuona
kirjoittelun, pannajulistusten, hyökkäysten, vastahyökkäysten ja
meluisan apostolitoimen myrskyisenä aikana. _Sturm und Drang_ on mennyt
(se on pelkkää historiaa, tarinaa, maalausta), mutta tuon sekasorron
ja myrskyn lähde on siinä itseydessäni, joka säilyy, katoamattomassa,
absoluuttisessa itseydessä, joka koskettaa ikuisuutta ja jonka _täytyy_
olla siinä osallisena.
Ajatukseni sisimpänä ytimenä oli tuona aikana _pakeneminen
todellisuudesta_ — kieltäytyminen todellisuuden hyväksymisestä,
todellisuuden torjuminen. Radikaalinen pessimismi ei ollut enää
maailmankatsomukseni äärimmäisenä ja ainoana loppupisteenä, ja minä
olin jo aikoja sitten luopunut aikeestani ehdottaa kauhistuville
ihmisille yleistä, vapaaehtoista myrkkykuolemaa. Kosmillinen tuskani
oli kumminkin teoriana peräännyttyään muuttunut pysyväiseksi
mielentilaksi, häviämättömäksi pohjasakaksi vereeni ja sieluuni.
Minä en enää sitä itselleni määritellyt, mutta se väritti jokaisen
käsitteeni. »Ei synny mielessäni ajatusta, johon ei kuoleman taltta
ole iskenyt merkkiänsä», kirjoitti vanha Michelangelo, ja minussa ei
syntynyt yhtäkään olioihin kohdistuvaa mielikuvaa, jossa ei ollut
ylenkatseen katkeraa sivumakua. Sanotaan, että toivehikas seesteisyys
kuuluu nuorisolle. Se ei ole totta — ei ainakaan kaikissa tapauksissa.
Sillä jokaisella nuorukaisella, joka lähestyy elämää sen itselleen
valloittaakseen ja joka ei ole sielultaan auttamattomasti eläimellinen,
on mielessään suurenmoisia odotuksia ja suunnitelmia ja niin syvä
pian koittavaan ihanuuteen ja jumalallisen voiman saavuttamiseen
kohdistuva vakaumus, että todellisuus sellaisenaan, elämä tavallisessa
muodossaan, välttämättä ilmenee hänelle alinomaisena pettymysten
korvapuustisarjana. Hän on odottanut pääsevänsä paratiisiin ja
havaitsee joutuneensa helvetin löyhkäisimpään kehään; hän on luullut
tapaavansa veljiä, jotka ojentavat hänelle kätensä, ja löytääkin lauman
ahnaita eläimiä, jotka hiovat hampaitansa ja hyökkäävät kimppuun; hän
on kuvitellut elämän tarjoutuvan moitteettomana kivenä, hienojyväisenä
marmorina, johon hän voi tahtonsa kovalla taltalla iskeä kuvansa, ja
saa sensijaan käteensä liejuista ja lokaista taikinaa, jota ei käy
muovaaminen ja joka ei säily missään muodossa.
Liiallista ihanteellisuutta, sanovat viisaat, jotka ovat totuttaneet
nenänsä tunkioon. Epäilemättä: monien nuorten kuoleman aiheuttajana
on tuo »liian paljon» eikä se pieni lyijymäärä, joka lävistää heidän
rintansa. Mutta minä vakuutan, ettei tosiaankaan ole mitään varmempaa
kitukasvuisen sielun merkkiä kuin se, että ihminen on tyytyväinen
kaikkeen. Seesteisyys voidaan saavuttaa vasta nuoruuden mentyä, kun
ihminen lakkaa kiertelemästä olioita ja pyrkimästä niiden ytimeen
hakien lohtua rajattomaan turhuuteen maistamalla palaamattoman tuokion
makeutta.
Minussa eli niinmuodoin tuona aikana todellisuuteen kohdistuva
voimallinen vastenmielisyys. Minä en hyväksynyt olemistoa sellaisenaan.
Suhtautumiseni oli ylenkatseellinen ja ylpeä kuin maalliseen helvettiin
heitetyn titaanin. Minä pyrin kieltämään todellisuutta ja todellisuuden
jäljennöksiä, ylenkatsomaan todellisuuselämän lakeja ja luomaan omin
neuvoin, omalla tavallani, toisenlaisen ja täydellisemmän todellisuuden.
Mitäpä muuta olikaan tuo ihmisiin ja dogmeihin kohdistuva anarkistinen
raivokkuuteni ja julkea töykeyteni kuin mennyttä, määrättyä,
mainehikasta, kuriin totutettua ja säännönmukaista kohtaava
vastavaikutus? Mitäpä muuta olikaan hulluus ja mielettömään suuntautuva
kiihkeä taipumukseni kuin kaiken typerän, tavallisen, terveen
ihmisymmärryksen aiheuttamaa inhontunnetta? Ja etiikan sääntöjen, hyvän
kasvatuksen, suurten joukkojen epäjumalien, viisaanvarovien menetelmien
ja porvarillisten hyveiden halveksiminen, mitäpä se olikaan muuta kuin
muuttumattoman, kirotun tosiasian, kaikkien huomioonottojen, kaikkien
siteiden ja kaikkien uskonoppien aiheuttamaa uupumusta?
Minä taistelin positivismia vastaan, koska positivistit esiintyvät vain
todellisuuden kuuliaisina toteajina; — minua innostutti idealismi, ja
minä kehittelin sen äärimmäisiin johtumiinsa, koska tuo hengen ehdoton
tehostaminen ja mahdollisuus epäillä oman ruumiinsakin olemassaoloa
houkutteli minua eriskummallisuudellaan. Nykyisyyttä vihaten minä
sulkeuduin kammiooni muutamien harvojen nerokkaiden vainajien keralla;
olevaista vihaten antauduin haaveisiin, ihmisiä vihaten etsin maaseudun
yksinäisyyttä ja kasvien vaiteliasta seuraa. Mieluisin tunnussanani oli
siihen aikaan _vapautuminen_. Vapautuminen läheisestä ja etäisestä,
nykyisestä ja tulevaisesta, tästä samoinkuin tuostakin: vapautuminen
kaikesta...
Minä tahdoin riisua itseni ja muut: palata täydelliseen alastomuuteen,
radikaalisen ja universaalisen ateistin kaameaan vapauteen, ja kun
minusta sitten näytti siltä, kuin olisin ihan alaston, kuin tämän
maailman murheet ja mietteet eivät enää kuuluisi minulle, tahdoin käydä
rakentamaan omaa maailmaani. Välineitä minulla oli kaksi: henkinen
tarmo ja haaveellisen ilmiloitsiminen — tahto ja runous.
Kuuluisa pragmatismi, mikäli se oli tutkimusohje, etenemistä sääntelevä
varovaisuustoimenpide ja menetelmän hienonnus, ei minua suuresti
liikuttanut. Minä tähtäsin kauemmaksi. Minussa alkoi jo silloin
itää se haave, että voisin tulla ihmeitten tekijäksi: tarve, halu
puhdistaa ja terästää henki siinä määrin, että se kykenisi välineittä
ja välittömästi vaikuttamaan olioihin ja siten kohoamaan ihmeen ja
kaikkivoipaisuuden korkeuksiin. Viljelemällä »uskomisen tahtoa» minä
pyrin »toiminnan tahtoon» — toiminnan mahdollisuuteen. Mitäpä, jos
tahto kykenisi avartamaan valtakehänsä oman ruumiin rajoja kauemmaksi
ympäröiviin olioihin — jos se voisi käytellä kaikkeutta ruumiinansa,
jonka jokainen osa tottelisi sitä niinkuin nyt nämä muutamat
lihaskimput! Minä olin ottavinani lähtökohdakseni jonkin loogillisen
säännön (pragmatismin), mutta salaisin mieleni isosi ja janosi
ainoastaan jumaluutta.
Samanlainen vaisto johti minut taiteeseen. Minä en voinut sietää
kirjallisuutta: minua inhotti kaikki se valheellisuus, hienous,
teeskentely, asettelu ja koristelu, mikä siihen käsitteeseen sisältyi.
Ja vaikka olinkin hartaasti kiintynyt eräisiin jo manalle menneisiin
runoilijoihin, tunsin kumminkin voittamatonta vastenmielisyyttä niitä
henkilöitä kohtaan, jotka toisten huviksi ja omaksi hyödykseen parsivat
kokoon runoja, kertomuksia ja romaaneja.
Filosofia näytti minusta paljoa jalommalta ja ylhäisemmältä kuin
taide. Mutta juuri filosofia johti minut taiteeseen. Saadakseni
ilmaistuksi eräitä ajatuksiani kiihkeämmin ja tehokkaammin aloin
käytellä kohtuullisesti kuvia, yrittelin myytillistä esitysmuotoa,
siirryin myytistä legendaan, aloin sommitella keskusteluja ja näkyjä
ja sovittaa niihin runouden ja perintätiedon tarjoamia tyyppejä,
jotka pian alkoivat elää omaa elämäänsä, puhua, mitä itse halusivat,
ja kietoutua seikkailuihin omin päin. Minä johduin, itsekään oikein
tietämättä miten, lyyrillisistä purkauksista todelliseen, varsinaiseen
kertomukseen, ja aate, joka oli ollut kaikki kaikessa, muuttui erääksi
mielikuvituksen käyttelemäksi ainekseksi. Kävi ilmi, että synkät
mielihauteeni, pettymysteni aiheuttama katkeruus ja apostolimieleni
hillittömyys tulivat paremmin ja voimallisemmin ilmaistuiksi näissä
epämääräisissä runollisissa teoksissa. Niin syntyi vaiheilleni
tahtomattani kokonainen haaveellinen maailma todellisen maailman
vastapainoksi, tyyssija, jonne voin vetäytyä itkemään ja muistelemaan
ja jossa olin kaikkien lakien siteistä vapaa herra ja kuningas. Sinä
aikana opin tuntemaan meidän päiviemme kalpean Demonin, silloin
kuuntelin sairaan aatelismiehen ja Thulen kuningattaren tunnustuksia,
silloin kuulin kiusatun Hamletin huokaukset ja Giovanni Buttadeon
ja Giovanni Tenorien luottavat lausunnot. Vaikka astuivatkin esiin
epätodellisen varjosta, he näyttivät minusta elävämmiltä kuin ne elävät
olennot, joiden askelet kaikuivat viereltäni, ja vain heidän seurassaan
minun suotiin ymmärtää ja saada osakseni ymmärtämystä, rakastaa ja
saada rakkautta. Se oli himmeä ja suljettu maailma, jossa varjo
vallitsi valoa ja arkipäiväisyys uhosi traagillisuutta, maailma, jonka
asujaimina oli kalpeita, harhakuvitelmista vapautuneita nuorukaisia,
olentoja, joita riivasivat ja kiduttivat päähänpiintymät ja äkilliset,
odottamattomat kauhun näyt, maailma, jossa teot olivat harvinaiset,
mutta ajatukset kiersivät vihureina, ja jossa todennäköisen ja
kuvitellun, elämän ja kuoleman raja häipyi epämääräiseksi. Se oli
erikoinen maailma, _minun_ maailmani, tosin himmeä ja kaamea, mutta ei
kumminkaan _tämä_ maailma, kaikkien ihmisten maailma.
Siten valmistautuessani muovaamaan ja muuttamaan todellisuutta
jalostetun tahtoni suorittamien ihmeitten nojalla, minä loin itselleni
vähitellen tyyssijan väliaikaiseen todellisuuteen, jonka asujaimina
olivat unien kuuliaiset haamut. Runouden tikapuut johtavat jumaluuteen,
ja taiteellinen työ merkitsee luovan työn alkua. Tänään runoilija ja
profeetta — huomenna kenties Jumala!
XIX
KUOLLEET VELJET
Minä en hyväksynyt todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat
paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliséen maailmaan
kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt
riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo
sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät
ilmaise, eivät valaise kaikkea. Minä en tahtonut _tätä_ todellisuutta,
mutta syynä oli se, että vaadin itselleni _toista_ (puhtaampaa,
täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani
mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi
ilmi niinkuin kuvapatsas, jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoresta
lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin
kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta,
koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä
kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni,
kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta.
Tuon sanottuani en ole vieläkään sanonut kaikkea: mielessäni on
kuin omantunnon syytös, jota en osaa vaimentaa. Minä kiellän
menneisyyden — mutta eivätkö menneisyyteen kuulu ne suuret henget,
ne haudatut, mutta silti elävät ja läsnäolevat veljeni, jotka ovat
minua lohduttaneet yksinäisyyden ja maanpaon vuosina, jotka ovat
opastaneet minut vapautumisen tielle ja ovat antaneet minulle ne
ajatukset, kuvat ja sanat, jotka parhaiten edustavat todellista
minuuttani, ne henkilöt, jotka ovat tehneet minut, olinpa pieni tai
suuri, sellaiseksi kuin olin ja sellaiseksi kuin olen? Eivätkö he
ole olleet seuranani unettomina öinä, eivätkö he ole lohduttaneet
minua levon hetkinä, innostaneet minua taistelussa, eivätkö he ole
olleet parempien päivieni rohkaisevia varjoja? Yksin heitä minun on
kiittäminen siitä, että inhoan keskinkertaisuutta ja kiihkeästi kaipaan
täydellisyyttä, sankarillisesta tyytymättömyydestä ja ensimmäisestä
korkenemisvirikkeestä. He antoivat minulle tikapuut pakoa varten,
keihäät kapinaa ja rautakanget hajoitustyötä varten, vieläpä sen
ajatuksen, että on olemassa taivaallisempi olemista ja onni vailla
rasitusta ja saastaa. Kuinka voisinkaan kieltää heidät kieltämättä
itseäni ja elämäni parhainta osaa?
Minä hyväksyinkin heidät tosiaan, ja vielä enemmänkin: etsin heitä ja
rakastin heitä syvemmin kuin poika voi rakastaa rakastavaa isäänsä ja
olin kiintynyt heihin hellemmin sitein kuin veli voi kiintyä vanhempaan
veljeen. Nämä kuolleet ja seutuni kukkulat, nämä kuolleet ja vainajani,
nämä kuolleet ja minun etsivä henkeni — oliko siinä ristiriitaa? Eipä
suinkaan. Juuri tämä menneisyyteni osa (nämä kuolleet ihmiset, minun
mestarini ja liittolaiseni) opettivat minut ylenkatsomaan kaikkea
ja soivat minulle voimaa ja oivallusta päästäkseni siitä pois. Minä
hyväksyin nimenomaan sen osan, joka teki jäljelle jäävän minulle
mahdottomaksi. Minä rakastin heitä, koska he yllyttivät minua vihaan;
minä liityin heihin senvuoksi, että he auttoivat minua pakenemaan.
Mutta miksi tässä itseäni puolustelen? Kun asiaa oikein ajattelen, ovat
kaikki puolustelut ainoastaan omaehtoisen myötätunnon ja alkuperäisen
kiintymyksen jälkeenpäin tapahtuvaa ovelaa selittelyä. Minä viihdyin
heidän ja vain heidän seurassaan, näin maailman heidän näkijä-silmin,
ajattelin heidän ajatuksiensa vaikutuksen alaisena; he olivat minulle
yhtä välttämättömät kuin leipä, ilma ja vesi, kuin kaikki nuo kauniit,
puhtaat ja parhaat asiat, jotka eivät maksa mitään ja joita vailla
emme voi elää. Minä rakastin heitä, sanalla sanoen, enemmän kuin voi
rakastaa naista, sillä nainen suo meille ainoastaan kasvot ja sielun,
mutta he soivat minulle kymmenen sielua, tuhat sielua: sielun iloa ja
sielun murhetta varten, sielun voittamista ja sielun pyhitystä varten.
Minä rakastin heitä sanomattomasti, mielettömästi, hillittömästi.
Enkö ole jo sanonut, että olen aina tavoitellut suuruutta? Että olen
aina tahtonut — miten pieni, vaivainen ja mieletön lienenkin ollut
— olla suuri, tehdä itsestäni suuren? Ainoastaan heidän, ainoastaan
nerojen seurassa voin löytää ja tuntea koko sen kaipauksen, joka kantoi
minua kohti korkeuksia, tasankojen eläimellisen joukkion yläpuolelle.
He antoivat minulle sen ravinnon, joka yksin minulle sopii, he
oikeuttivat kaikki vaistoni, ajoivat minua eteenpäin, kun aloin uupua,
he hymyilivät minulle muotokuvien kuollein silmin, kun puristin
mustaa kynääni laihojen sormieni väliin yrittäen hajanaisin käsialoin
selvitellä jotakin aatetta tai esittää jotakin unikuvaa.
Minä tunsin heidät niin läheisiksi, että pidin heitä kerrassaan
ominani; he olivat niin elävinä mielessäni, etten ajatellut heitä
vainajiksi, ja jos joskus muistinkin, että heidän ruumiinsa olivat jo
maaksi maatuneet ja että heidän äänensä olivat ainiaaksi vaienneet,
minut valtasi suru siitä, että olin menettänyt heidät ennen aikojansa,
siitä, etten ollut tullut aikaisemmin maailmaan enkä oppinut tuntemaan
heitä. Milloinkaan muulloin en ole niin kiihkeästi vihannut kuolemaa.
En ole rakastanut ketään elävää, puhuvaa ihmistä niinkuin noita
kuuluisia vainajia, jotka lepäävät marmorin ja vuosisatojen peitossa.
Ja toisinaan minusta on tuntunut, että he olivat ihan lähelläni,
huoneessani, tai että kohtasin heidät rakkaimmilla poluillani
solisevien jokien tai rappeutuneiden muurien vaiheilla, ja silloin olen
yrittänyt puhua heille ja tunnustaa koko sen tunteiden kiihkon, joka
eli minussa, yksinäisessä rakastajassa. Mutta he silmäilivät minua
vaieten ja häipyivät pois, jos aioin heitä lähestyä.
Ne kirjat, joista ensimmäisen kerran opin tuntemaan heidän rakkautensa,
heidän ajatuksensa ja vihansa, ovat vieläkin eloisina muistissani
väreineen ja muotoineen ja kirjaimineen, vieläpä tahroineen ja
taitettuine kulmineenkin, niin eloisina, etten voi niitä milloinkaan
unohtaa. Ja tämä ei suinkaan ole pelkkää hempeätunteista leikittelyä
menneen rakkauden muistoilla! Ne ovat todellisia pyhäinjäännöksiä,
muistoja elämäni kauneimmilta ajoilta: halpoja, paksuja nidoksia,
huonosti painettuja ja täynnä virheitä, stereotyyppipainoksia, joiden
hinta oli pari soldoa nidokselta, pieniä antikvaarisia kirjoja,
joissa oli ylen runsaasti muste- ja lyijykynäviivoja, käpertyneitä
ja kuluneita nidoksia ja tanakoita nahkaniteisiä teoksia, joita
säilytettiin erikoisen huolellisesti pyhinä esineinä.
Muistanpa myös, missä ympäristössä ja minä hetkinä sammutin niistä
janoani ja tunsin ne läheisimmiksi ja omimmiksi niiden ilmetessä
minulle kirkkaimmassa ja räikeimmässä valossa. Dante liittyy
muistissani kesäisiin aamuhetkiin, jotka vietin pienellä kivipenkillä
korkeudessa kuunnellen sameavetisessä altaassa solisevaa uneliasta
suihkulähdettä. Shakespeareä olen lukenut ensimmäisen kerran myöhäisinä
talvi-iltoina, kylmässä ja koleassa huoneessa, kynttilän valossa;
Baudelairen olen käsittänyt Cascinen syksyisimmillä ja autioimmilla
lehtokujilla Arno-joen koristaessa aaltojensa hopeata purppuralla
auringonlaskun juhlaa varten; Shelley palauttaa mieleeni pienen polun
keväisessä akasia- ja saarnilehdossa, missä olen korkein äänin laulanut
Prometeuksen rinnasta kirvonneet tuskallisimmat kiroukset; Taine vie
minut takaisin kirjaston valtavaan saliin, jonka suurten pölyttyneiden
ikkunoiden kylmässä valossa väikähti toisinaan valkoisten kyyhkysten
lento; Stirnerin Ainoata olen mietiskellyt jossakin muurikomerossa,
tiilikivipenkillä, jalkojeni alla pehmeä nurmimatto ja suitsutuksen
tuoksu vaiheillani, jonkin kirkon vierellä, kukkulan laella, tuuhean
lehmuksen ilmavassa varjossa, ja Zarathustran säkeitä olen lausuellut
kiviseinän takana, jonka olin itse rakentanut suojakseni, lähelle
paimenmajaa, tuulisen Pratomagnon nurmisille ja yksinäisille ylänteille.
Mutta eivät ainoastaan nuo olleet kumppaneittani kammiossa valvoessani,
miettien käyskellessäni ja ihanasti levätessäni yrttien keskellä,
taivaankannen alla. En unohda yhtäkään teistä, kahdeksantoista-,
kahdenkymmenen- ja viidenkolmattavuotiaan sydämeni ystävistä, ja te
kuljette ohitseni toinen toisensa jälkeen tuoden mieleeni jonkin
päivänmäärän, jonkin maiseman, jonkin säkeen tai ajatuksen muiston.
Kaikille teille minulla on velka maksettavana, velka, jota yritän nyt
suorittaa pienin erin, kokien siirtää toisiin edes kipinän sitä henkeä,
jonka olette herättäneet ja ylläpitäneet minussa.
Ennen kaikkea olen velassa teille, te runoilijat, jotka Saatanan
tavoin veitte minut vuorten huipuille ja kuiskasitte korvaani: Katso,
kaikki tuo rikkaus, raikkaus ja kauneus voi olla sinun, kunhan näet
sen ja käsität! Sinua, taatto Dante, kiitän paratiisin kaipauksesta
ja jalon vihan rajusta ja plebeijisestä riehunnasta, sinua, veli
Leopardi, auttamattoman murheen hekumasta ja ihmisten naurettavan
kehnouden kirkkaasta, armottomasta näkemisestä, sinua, Shelley,
sydänten sydän, jonka minun mereni ahmaisi kuin jumalan, kiitän luonnon
pateettisesta sieluttamisesta, kultahohteisen maailman hienosta
runsaudesta ja kukistettuihin titaaneihin kohdistuvasta myötätunnosta,
sinua, veljellinen Baudelaire, luonnottomasta ja unohtumattomasta
taipumuksesta kirouksiin ja lihan elämän viheliäisiin kuiluihin,
vailla ulospääsyä ja vailla taivasta, ja jokapäiväisen halpamaisuuden
hurmioiseen kirkastamiseen, sinua, Heine, surun raikuvasta naurusta,
surun, joka ei tahdo näyttää kasvojansa, ja erilaisten mytologisten
pelinukkien hilpeästä puhkomisesta, sinua, varhaisen nuoruuteni
Walt Whitman, meren suurten joukkojen ja ihmiselämän avarasta
hengityksestä ja liikutetun ylevämielisestä kaikkien olentojen
ja kaikkien kansojen syleilemisestä, sinua, Maremman Carducci,
lepoon paneutumattoman jalopeuran voimallisista hyökkäyksistä ja
pohjoisten rajutuulten, leppymättömän kumoushengen, sotahuutojen ja
Italian suuruuden kaipuusta. Ja voinko sanoa, mitä kaikkea olenkaan
velkaa Shakespearelle, mitä kaikkea Goethelle? Olivatko he pelkkiä
runoilijoita, draamojen, murhenäytelmien ja mysteerien sepittäjiä?
Eivätkö he opastaneet minua tuntemattomiin maailmoihin, rajattomille
näkymöille, ruumiillistuneiden aatteiden, keskustelevien sankarien
ja onnellisten saarten ihmeitten keskelle; enkö oppinut heiltä, että
elämä on unennäköä ja unennäkö todellisuutta, ja etteivät vakavimmat,
kaameimmat ja kirkastavimmat ajatukset ole filosofien teoksista
löydettävissä? Enkö keskustellut useita kertoja kalpean Hamletin kanssa
ja etsinyt todellista elämää tohtori Faustin keralla? Eivätkö he
olleet, toinen yhtä hyvin kuin toinenkin, olemukseni eläviä ja läheisiä
osia?