kaikki: runoilijat ja ajattelijat, maalaajat ja uneksijat. Meidän
pyhien kotoisten, toskanalaisten ja italialaisten nimiemme joukosta
ei löytynyt toista, joka olisi soveltunut tarkoitukseen paremmin kuin
_Leonardo_.
Leonardo oli mies, joka oli paremmin kuin muut parhaimmat kuvannut
arvoituksellisia sieluja ja kallioita ja kukkia ja taivaita, hän
oli paremmin kuin mitkään viisaat kärsivällisesti etsiskellyt
totuutta koneista ja kuolleiden ruumiista, hän oli kirjoittanut
elämästä ja kauneudesta syvemmin sanoin ja mielevämmin kuvin kuin
ammattikirjailijat, hän oli mahdottoman rakastajana uneksinut
maan-ihmisen jumalallisista kyvyistä ja taivaiden valloittamisesta.
Meidän kaikkien mielessä olivat elävänä hänen mietteliäät, laajat
vanhuksenkasvonsa, joista näytti uhoavan ylen suuri tieto, joiden
huulet olivat terävästi painetut yhteen runsaan, hienon ja
kunnianarvoisan parran peittoon; hänen ajatuksensa (jotka oli juuri
siihen aikaan toimitettu köyhimpienkin saataviin) askarruttivat usein
mieltämme. Hänen nimensä siis pyhitti meidän poistumisemme hiljaisuuden
alueilta. Lehden piti saada nimi _Leonardo_ eikä mitään muuta.
Minussa syttyi uusi uskonlieska tänä taistelun aattona, tämän
hillittömän nuorison keskuudessa, joka oli valmis lähtemään mihin
seikkailuun tahansa. Tässä yöllisessä esityksessäni minä tehostin
täyttä ja tietoista pakanuuttamme vuosisataisen laumahenkisen
nazarealaisuuden, sen epämääräisyyden ja pelkurimaisuuden
vastakohtana, tehostin hurjaa individualismiamme (tai, kuten sanoimme,
personalismiamme) sitä solidaristista ja sosialistista mielettömyyttä
vastaan, joka kalvoi silloisen nuorison mieliä herättäen sellaista
kuvitelmaa, että ihminen oli kumouksellinen salliessaan typerän ja
kelvottoman joukkion vetää värittömyytensä rämeeseen, kehnontuneen
ja nöyryytetyn Italian viheliäiseen politiikkaan, oman erikoisen
persoonansa kirkkaine väreineen, ja tehostin vielä sitä leppymätöntä,
toissilmäistä idealismia, jonka nojalla meille filosofeille ei ollut
olemassa ulkomaailmaa, todellisuus ilmeni pelkkänä unen varjona,
kaikkeus oli tajuntamme luoma hajanainen katkelma, kaikki vanhat
totuudet olivat laumaa varten keksittyjä valheita, ristiriita oli ainoa
varma asia, alasrepiminen ainoa ilo ja mielettömyys ainoa valkeus,
ja tämän toisiansa kolhivien pyrkimysten, vaistojen ja reaktioiden
sekasorron yli minä asetin ylimmiksi kukkasiksi ja yhdistäväksi lipuksi
ennakkoluulottomaan älyyn, runouden jumalalliseen voimaan ja taiteen
ikuiseen ihmeeseen kohdistuvan uskon.
Silloin tällöin kohottaessani likinäköisiä silmiäni papereistani näin
edessäni, tummien varjojen ja punervien valovälkkeiden vaiheilla
kumppanieni tarkkaavaiset kasvot, sotajoukkoni järjestymättömät
rivit, ja olin lukevinani eräiden silmistä kiihkeää ja vavahtelevaa
myöntöä, kuulin sen kohisevan korviini kahden-, kolmenkymmenen sydämen
kiihtyneestä sykkeestä, ja lämmin myötätunnon aalto läikähti minuun
päin, tempasi minut kerrassaan mukaansa ja liikutti minua siinä
määrin, että viimeiset lauseet, jotka olin kirjoittanut sointuvimpia
ja hohtoisimpia sanojani käyttäen talvisen keskiyön koleassa
yksinäisyydessä, urkenivat huuliltani ikäänkuin eriskummallisen,
arvaamattoman heltymisen keskeyttäminä ja tukahduttamina. Tunsinko
kenties, että todellinen elämäni — elämäni apostolina ja seikkailijana
— alkoi siinä hiljaisessa huoneessa, noiden tulevaisuuden miesten
edessä, tuona hetkenä, joka oli ylen juhlallinen meille kaikille?
En oikein tiedä, mitä kuulijani ajattelivat raikuvasta ja
liikuttuneesta esityksestäni. Tosiasia on, että melkein kaikki kohta
senjälkeen kirjoittivat nimensä suureen paperiarkkiin, jonka joku
ennakolta varautunut sihteeri oli pöydälle asettanut. Nuorukaiset
puristivat kättäni toinen toisensa jälkeen, ja lehti päätettiin
lopullisesti perustaa. Jokaisen piti uhrata hieman rahoja ja paljon
työtä.
XVI
PALAZZO DAVANZATI
Jokainen meistä joutui maksamaan sotaveroa: kymmenen liiraa
kuukaudessa. Ja kaikki maksoivat. Yritettiinpä eräänlaista hierarkkista
järjestystäkin: me näet valitsimme sihteerin, jonka tuli pitää
huolta unelmamme muovaamisesta todellisuuden muotoihin. Me kävimme
joukolla kirjapainoissa, joiden johtajat ja faktorit silmäilivät meitä
epäluuloisesti, koska huomasivat kokemattomuutemme ja aavistivat
köyhyytemme. Ja vihdoin meidän onnistui hankkia itsellemme ihan oma
huone — oma toimitushuone!
Kuinka kaunis olikaan niinä aikoina Palazzo Davanzati jalosta
kivestä veistettyine korkeine julkisivuineen vastapäätä
rumaa kauppahallirauniota! Keskellä seinää ulkoni komeileva
seitsemännentoista vuosisadan vaakunakilpi vailla kruunua ja ruskeat,
kuperat pinnat tummenneina, ja ylinnä kiersi kaunis avoin loggia,
ilmava, vapaa, firenzeläinen, meille kuuluva, joka lupasi sitä alhaalta
silmäileville ohikulkijoille laajan näköalan yli marmoritornien,
auringonpaisteisten kukkuloiden ja seesteisten taivaiden. Se oli
tosiaankin rahakkaan ja sivilisoidun kauppaherran avara asumus,
yhtä vankka kuin hänen Ranskan ja Levantin pankkeihin sijoittamansa
omaisuus, yhtä synkkä kuin hänen toistaiseksi heltymätön sissisisunsa,
luja ja laaja niinkuin hänen elämänsä hienostuneena humanistina ja
uutterana porvarina. Syynä oli kenties pelkkä nimen varassa tapahtuva
mielleyhtymä, mutta palatsi johdatti aina mieleeni Davanzatin
Tacitus-käännöksen tyylin, sen kohtuullisen, kiinteän ja koruttoman,
mutta silti mehukkaan, elävän ja ytimekkään sanonnan, joka kelpaa
mainittavaksi Machiavellini kielen rinnalla.
Mutta jos olisitte nähneet palatsin sisäpuolen noina aikoina, olisitte
nähneet kaikkialla likaa ja pimeyttä, puolittain luhistuneita portaita,
rapistuneita seinämuureja, puolittain umpeen muurattuja parvekkeita
ja suuren pihamaan täynnä vinoja kulmauksia, haiskahtavia nurkkia ja
hylättyjä laatikoita. Nyt se on puhdistettu, pesty ja uudistettu, ja
siitä on tehty museo luetteloineen ja kultanauhuksisilla lakeilla
varustettuine vartijamiehineen, ja sen näkeminen maksaa liiran,
sillä sen sisäpuolella on kaikki kaunista, sievää ja siistiä:
huonekaluja, joita on hankittu antikvaarisista liikkeistä, suuria
tammisia istuimia, hyvien maalaajien tauluja ja juutalaisilta takaisin
ostettuja seinäverhoja. Kaikki on puhdasta, siroa ja viehättävää ja
nimenomaan muukalaisia, keikareita ja oppineita herroja varten, jotka
haluavat saada käsityksen kunnianhimoisen rihkamakauppiaan korjaamasta
viidennentoista vuosisadan firenzeläisestä talosta. Mutta se ei ole
enää meidän Palazzo Davanzatimme, minun likainen ja kehnontunut Palazzo
Davanzatini, joka oli täynnä elävää elämää ja jossa asui ihmisiä eikä
kudelmia, pieniä pystykuvia ja rahoja, kuten nyt. Ja varsinkaan se ei
ole enää se Palazzo Davanzati, joka muistettavan ensimmäisen kerran soi
suojaa meidän luomuksellemme, oli todistamassa myrskyisiä kiistojamme,
kaksintaistelujemme asehelinää, ilolauluja ja mieletöntä naurua, kun
ensimmäisen kerran kävimme ryntäämään maailman kimppuun.
Olimme vuokranneet siellä huoneen eräältä leppoisalta ja pyylevältä
kunnon mieheltä, joka elatuksekseen valmisti sirkkojen häkkejä ja
parturien uutimia. Huoneemme oli pienenlainen ja hyvin kalustettu? Me
siirsimme sieltä heti pois sängyn, yöpöydän ja lipaston ja jätimme
vain pari pöytää, rikkinäisen ja reikäisen sohvan ja muutamia rampoja
tuoleja. Mutta me tarvitsimme vain muutamia päiviä järjestääksemme
tämän aution porvarillisen asumuksen oman makumme mukaisesti. Isäntämme
näytti häpeevän likaisia seiniä, sillä hän toi meille suuren kimpun
laakerinoksia, jotka kiinnitettiin seiniin tai ripustettiin kattoon.
Me toimme sinne veistoksia ja maalauksia esittäviä valokuvia ja
piirroksia, ja pian havaittiin tummien lehtien lomitse Tizianin
alastomia naisia, Leonardon arvokkaita vanhuksia ja ilkeäin faunien ja
turhamaisten apollojen karkeloivia hahmoja. Seinällä riippui naulassa
kaksi florettia, ja oven yläpuolelle — meillä näet oli oma, yksinomaan
meidän käytettävänämme oleva ovi — oli kiinnitetty levy, johon oli
suuren, punaisen, joka suuntaan käärmeinä kiemurtelevia säteitä
heittävän auringon alle piirretty jumalaisen suojelijamme nimi korein
mustin kirjaimin. Ja siellä, siinä kehnossa, melkein autiossa huoneessa
oli juhla joka ilta. Kaikki tulivat sinne pariksi kolmeksi tunniksi
tapaamaan toisiansa, kiistelemään, juttelemaan ja innostumaan. Kaikki
kelpasi kokouksen tekosyyksi. Luoksemme saapui yhä uusia nuorukaisia,
kiihkeitä ja arkoja. Ystäväni Giuliano ei ollut silloin Italiassa:
minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle kertoen hehkuvin sanoin suuren
suunnitelmamme aloittamisesta, toiveistani ja ensimmäisistä otteluista,
ja hän syöksyi heti keskelle taistelun tuoksinaa joutuen kohta eräälle
johtavalle paikalle.
Käsikirjoituksia alkoi saapua (olipa niissä korjaamista, pyyhkimistä
ja hylkäämistä!), kärsivällisesti leikattiin ensimmäiset piirroslevyt
(kellervään ja kovaan puksipuuhun, jossa kaiverrin, kiukkuisimminkin
piirtäessään, tavan takaa luiskahti pois tummalta uraltansa),
lähetettiin kaikkiin ilmansuuntiin painettuja, lehtemme ilmestymistä
koskevia tiedonantoja (ensimmäinen sotasanoma, jossa jo kaikui iskujen
ja sotatorvien pauhu!). Millainen juhlahetki olikaan se, jolloin
ensimmäiset _korjausarkit_ saapuivat painosta! Ne olivat kosteat
ja kehnolle paperille vedetyt, painomuste oli vielä ihan märkä, ne
olivat täynnä virheitä ja naurettavia väärinkäsityksiä, mutta meidän
silmissämme ne sittenkin olivat kunnian ja maineen taivaallisia
sanansaattajia: olivathan ne ensimmäiset askelemme sillä tiellä,
jonka piti johtaa meidän mykkä joukkomme kohti ihmisiä ja kohti
kuolemattomuutta.
Me tahdoimme luoda lehden, joka oli kerrassaan toisista eroava joka
suhteessa, myöskin ulkoasultansa, ei missään tapauksessa nykyaikainen.
Tavanomaisen valkoisen ja sileän paperin asemesta käytettiin
karkeata, tummaa paperia; mekaanisesti valmistettujen sinkkilevyjen
ja persoonattomien verkkoviivojen asemesta itse valmistamiamme
puupiirroksia, nimikirjoitusten asemesta kuvioita ja symboleita;
runollisia ja sointuvia nimiä tuntemattomien ja epäsointuisten
sukunimiemme sijaan. Ja me työskentelimme kaikin yksimielisesti, jotta
lehtemme ilmestyisi kauniina, rikkaana, omalaatuisena ja yllättävänä
joka kohdaltaan. Ei ollut enää mitään työnjakoa: nähtiin runoilijoita
kirjoittamassa filosofisia tutkimuksia, filosofeja, jotka alkoivat
puuta kaivertaa, oppineita, jotka esittivät lyyrillisessä muodossa
metafyysillisiä oppejansa, maalaajia, jotka yrittivät luoda kritiikkiä
ja teoriaa.
Vallitsi iloinen hämminki ja häilyntä, hermostunut kiihko, ikäänkuin
meidän kaikkien ja jokaisen yksityisen elämä olisi ollut alkamassa
uudestaan, ikäänkuin ihmiskunta olisi parhaillaan herännyt
vuosisataisesta unesta tai päässyt jumalallisesta kurituksesta ja
ikäänkuin maailmankaikkeus olisi odottanut uudestimuovautumistansa.
_Sturm and Drang_-tuntojen tuuli häilytti hiuksiamme, kun istuimme
siinä korjausarkkien tai piirrosten yli kumartuneina tai seisoen,
kasvot punaisina, kiivaasti väittelimme taiteen valtavuudesta,
Michelangelon nerosta tai aineen olemassaolosta. Ja kun sitten
astuimme ulos pimeälle pihalle, syntyi kahakoita ja pidettiin
taisteluharjoituksia, jotka olivat välttämättömät purkaessamme sitä
voiman yltäkylläisyyttä, jonka niiden aikojen kiihtynyt mieliala
loi meihin kaikkiin. Kaikki aseet kelpasivat: floretit, kepit ja
nyrkit. Suoritettiin kamalia hyökkäyksiä, jotka toisinaan päättyivät
verenvuodatukseen, ja lähdettiin kotiin kädet piestyinä ja kasvot
naarmuisina, onnellisina ja nautinnon värisyttäminä, ikäänkuin
ruumiskin olisi saanut luvan päästä osalliseksi hengen juhliin.
Vihdoin odotuksemme loppui. Keskusteltuamme, huudettuamme ja
uurastettuamme kokonaista kaksi kuukautta, ensimmäinen numero
vihdoinkin meni painoon, ja myöhään eräänä iltana, hieman jälkeen
kuuden, ensimmäiset _Leonardon_, numerokasat nousivat palatsin pimeitä
portaita meidän luo, jotka odotimme rauhattomina ja vaieten tuota
kunniakasta hetkeä. Se tapahtui tammikuun neljäntenä 1903.
XVII
HYÖKKÄYS
Lehtemme ilmestyi tosiaankin aikomassamme hahmossa: toisista
kerrassaan eroavaisena. Ja sen elämä muodostui samanlaiseksi kuin sen
toimittajien: epäsäännölliseksi ja harhailevaksi.
Aluksi siinä oli kahdeksan suurta sivua palttinapaperia ja
puupiirroksiset vinjetit. Se ilmestyi joka kymmenes päivä ja käsitteli
kaikkea (politiikkaakin), mutta enemmän taidetta kuin filosofiaa,
ja sen filosofia oli laadultaan niin lyyrillistä, haaveellista ja
eriskummallista, ettei se enää kunnolla muistuttanut omaa itseänsä.
Muutamien kuukausien kuluttua taiteilijat ja kirjailijat lakkasivat
sekä kannatusmaksujansa suorittamasta että töitään antamasta.
Lehtemme kohtasi myötä- ja vastatuntoja (uteliaisuutta, innostusta,
suvaitsevaisuutta) ja sitä luettiin paljon, varsinkin nuorten
keskuudessa, mutta levittäjät puijasivat meitä ja tilaajia ei ollut
sataakaan. Niinpä kävi, että kesän tullen olimme jäljellä vain me,
kaksi filosofia: minä ja Giuliano. Ja me emme vääjänneet. Sanomalehti
muuttui aikakauskirjaksi, sen koko supistui, aljettiin käyttää
millaista kellervää paperia tahansa, numeroita ilmestyi harvoin,
mutta sivuluvultaan suurempia, taide joutui taka-alalle, kirjallisuus
ja politiikka karkotettiin tiehensä ja filosofia tuli vihdoin
yksinvaltiattareksi.
Tietenkin meidän erikoinen filosofiamme, joka nousi kiihkeästi ja
ivallisesti vastustamaan kaikkea perinnäistä filosofiaa, kaikkea
käsikirjojen, professorien ja yliopistojen filosofiaa. Me tahdoimme
kääntää nurin koko filosofian aatteen, luoda ajatukseen runouden
kuvallisuutta ja lennokkuutta ja valaa runouteen ja kirjailijoihin
(jotka olivat mielestämme vihattavia) hiivaa, käyteainetta, ajatuksen
ydinmehua. Filosofian piti jälleen alkaa elää ihmisten keralla, ihan
toisin kuin aikaisemmin. Se oli tähän saakka ollut ratsionalistinen,
ja me vastustimme kaikin voimin intellektualismia; se oli ollut aina
kontemplatiivinen, mutta nyt sen piti muuttua luovaksi ja ottaa osaa
maailman uudestirakentamiseen.
Oli siis mitä pikimmin lakaistava pois se laiskureille, sokeille ja
pelkureille soveltuva filosofia, joka oli siihen saakka rehoittanut.
Niinä vuosina oli Italiassa vallitsevana filosofisena suuntana
positivismi, ja me kävimme heti kiivaasti positivistien kimppuun.
Menneiden vuosien barbaariset vapauttajavaistot alkoivat jälleen meissä
elää ja voimistua: me aloimme raapia, repiä ja rikkoa oikealla ja
vasemmalla, toisinaan pyhän ja ehdottoman oikeamielisyyden mukaisesti,
toisinaan taas liian äkkinäisesti, mutta aina hyvässä uskossa ja
suuren rakkauden yllyttäminä. Kahakat ja taistelut olivat parasta
joka numerossa. Me järjestimme säännöllisiä sotaretkiä mitättömyyksiä
ja kuuluisuuksia vastaan, suunnittelimme oikeita verilöylyjä ja
skolastisten varustusten rynnäköllä valloittamista.
Tämän puhdistustyön ja poliisitoimen ohella meidän tuli ajatella
jälleenrakentamisen periaatteita: metafyysillisiä kaavoja, esitettäviä
ja selitettäviä teorioja, myytillisiä ja pindarisia maailmankäsityksiä
ja ennen kaikkea ohjelmia, ohjelmia ja vieläkin ohjelmia. Ajatuksia ja
pyrkimyksiä oli niin viljalti, ettei ollut aikaa kaikkea kehitellä,
avartaa ja kypsyttää, ja meidän sielulliset suunnanvaihdoksemme olivat
niin nopeat, että olimme tuskin ehtineet kirjoittaa jonkin järjestelmän
tai tutkimuksen ensimmäiset rivit, kun mielessämme jo iti ja kuohuili
runsas määrä uusia suunnitelmia.
Me emme kumminkaan yksinomaan repineet ja hajottaneet; emme suinkaan.
Me yksin Italiassa puhuimme monista meikäläisistä ja vierasmaalaisista
henkilöistä, unohdetuista tai vasta ilmaantuneista, joiden
lausumia nyt kaikki toistelevat, mutta joiden nimeäkään ei kukaan
silloin tuntenut, ja puhuimme heistä kunnioittaen, kiintymyksen ja
innostuksen tuntein. Me olimme ensimmäisinä tai melkein ensimmäisinä
levittäneet tietoa uusista aatteista, huonosti tunnetuista tai vasta
muotoutumassa olevista, koulukunnista, joista kukaan meillä ei
välittänyt ja joita kukaan ei ajatellut. Me valveutimme uudelleen
vanhoihin mystikkoihin kohdistuvan hartaan kiintymyksen, herätimme
monissa nuorissa henkilöissä aavistamatonta taipumusta matemaattisiin
tieteisiin, me esitimme ja pohdimme ongelmia, jotka tuntuivat olevan
ylen etäällä kansallisen kulttuurimme piiristä. Ja ikäänkuin tämän
ennenkuulumattoman ihanteellisen kiihkon eriskummallisen uutuuden
täydennykseksi taide toimi koko asian luonnollisena säestelijänä:
kaiverretut alkukirjaimet, tekstiin kuulumattomat kuvat, värilliset
vinjetit (siinä oli juoksevia hevosia, miekankahvoja, jyviä uhkuvia
tähkäpäitä, jättiläisiä linkoineen ja ritareita, peitset laskettuina)
olivat kuin kukkasade yli vakavan juhlan tai ilon toitotus
vapaaehtoisten tuimasti marssiessa.
Alkuaikoina olimme yksin, ja meidän täytyi lahjoittaa pois melkein
kaikki numeromme. Mutta vähitellen liittyi meihin yhä enemmän
nuorisoa innostuen yritykseemme etäisilläkin paikkakunnilla. Tuli
vanhempiakin, vakavia miehiä, jotka havaitsivat vilpittömän ja syvän
pyrkimyksen bakkanaalisesti hekumoivan idealistisen lyriikkamme ja
parrattomien conquistadorien hurjuuden takaa. Meille lahjoitettiin
rahaa, kirjoja ja artikkeleita. Niinpä kävikin, että taiteellisesti
koristelluilla avaroilla sivuillamme kohtasivat toisensa teräväjärkiset
lombardialaiset matemaatikot ja napolilaiset runoniekat, mainehikkaat
filosofit ja uutterat, erakkomieliset asianajajat, vanhat, ylen
täsmälliset ja ankarat tiedemiehet ja aivan nuoret ylioppilaat,
jotka näkivät nimensä ensimmäisen kerran painettuna. Tilaajia ja
ystäviä kertyi yhä enemmän, kaukana asuvat ulkomaalaiset lukivat
aikakauskirjaamme ja rohkaisivat meitä, italialaiset ja ulkomaalaiset
aikakauslehdet kirjoittivat meistä, joko vastustaen tai ihaillen.
Tuo oli _Leonardomme_ todellinen kulta-aika, jota kesti kaksi vuotta
tai hieman kauemmin. Me olimme kasvaneet sellaiseksi mahdiksi, joka oli
otettava lukuun, kaikkien huomio oli kiintynyt meihin, monet odottivat
kärsimättöminä vihkojamme, jotka olivat tulvillaan aatteita ja kaikuvia
korvapuusteja, muutamissa hämmästys muuttui innostukseksi ja ylenkatse
avoimeksi vihaksi; naisetkin — enimmälti kiihkotunteiset nuoret tytöt —
osoittivat meille, meitä henkilökohtaisesti tuntematta, niin lämmintä
myötätuntoa, että sen voi sanoa muistuttavan rakkautta.
Aikakauskirjamme oli filosofisten virtausten keskuksena ja välineenä,
se oli kaikenlaisten aloitteiden, kokoelmain ja jälkipainosten
lähtökohtana ja esiintyi yksinkertaisimmillekin tavallisten
sanomalehtien lukijoille elimellisenä ja tarkoin rajoitettuna
kokonaisuutena. Me kaksi, jotka olimme sen perustaneet ja luoneet, emme
olleet enää yksin ja tuntemattomia. Nyt alkoi ensimmäisten suurten ja
pienten, taidetta ja filosofiaa käsittelevien kirjojemme julkaiseminen.
Niiden tarkoituksena oli avartaa ja vakiinnuttaa toimintaamme; meitä
kehotettiin kirjoittamaan toisiinkin aikakauskirjoihin ja kutsuttiin
pitämään puheita ja esitelmiä eri paikkakunnille.
Meidän nimemme, jotka aina mainittiin yhdessä kuin veljesten, olivat
jo hyvin tutut nuorison keskuudessa, ja monet vetosivat meihin
pitäen meitä ylösnousseen hengen vapaan uskonnon henkisinä johtajina
ja apostoleina. Me elimme alinomaisessa kiihtymyksen, keksimisen
ja kaikenlaisen toimekkuuden tilassa: joka päivä oli löydettävä
uusia sieluja, luettava uusia kirjoja, oli korjattava loppumattomia
korjausarkkeja, pidettävä yllä polemiikkia, kirjoitettava vastauksia
tuntemattomille liittolaisille ja lujitettava vereksiä ystävyysliittoja.
Nyt meidän elämämme oli todellista elämää, täynnä yllätyksiä ja
väijytyksiä, luovaa, muovaavaa työtä, nousua ylöspäin. Mutta juuri tämä
elämämme kiihkeys ja sen suoma onni se meidät mursi. Kahden vuoden
kuluttua minusta luopui Giuliano, taistelutoverini ja ainoa todellinen
ystäväni, joka siirtyi toisiin liittoihin ja toisiin seutuihin. Minä
jatkoin kumminkin yksinäni, toisia henkilöitä tuli seuraani, ja
aikakauskirjassamme alkoi liikkua toisia virtauksia.
Mutta uudet kumppanini, viimeiset, eivät olleet yhtä innokkaat ja
epäitsekkäät kuin ensimmäiset. Minun omaa mieltäni ahdistivat toiset,
vaarallisemmat haaveet häiriten harkintaani. Minä astelin magian
sumuisen meren rantaa: uskoin löytäväni muinaisesta taikauskosta
ja uudistetuista esoterismeistä jumaluuteen johtavien tikapuiden
ensimmäiset askelpuut. Idealismi muuttui mystisismiksi, mystisismi
okkultismiksi, ja okkultismi olisi voinut muuttua suorastaan
teosofiaksi, ellen olisi ajoissa pysähtynyt.
Tarmo ehtyi vähitellen, hyöky laimeni, ja ulkoapäin tuleva myötätunto
kävi yhä heikommaksi. Aikaisemmasta rikkaasta ja henkevästä
vaihtelevaisuudesta me alenimme kohti pelkästään mielenkiintoisen
sekamelskan tasoa. Ulkoasukin muuttui. Aikakauskirja pieneni ja muuttui
yhä enemmän aikakauskirjaksi; taitehikkaat koristeet, karisivat
pois, ja kirjallisuus ilmaantui jälleen. Henkeni, joka oli häipynyt
rajattoman kunnianhimoisiin haaveisiin, joiden rinnalla muutamat
painetut sivut näyttivät sanomattoman naurettavilta ja joutavilta,
loittoni yhä enemmän työstäni. Sisäiset riitaisuudet ja ulkonaiset
etääntymiset kiiruhtivat lopun lähenemistä. Viisi vuotta minä olin
purkanut mieltäni, kironnut ja haaveksinut — toisten nähden, toisia
varten. Tuo ei minua enää tyydyttänyt: vaiva oli ylen suuri, ja samalla
alkoivat tavoiteltavat päämäärät näyttää minusta liian mitättömiltä.
Sielukin kaipaa monien kukintojen ja satojen jälkeen tilaisuutta
lepäämiseen ja toipumiseen. Minä tunsin uuden kerääntymisen ja uuden
yksinäisyyden tarvetta.
Viisi vuotta kestäneiden ponnistusten, sotien, löytöretkien ja
mielettömien yritysten jälkeen minä _surmasin_ vapaaehtoisesti oman
luomukseni, koko olemukseni rakkaimman lapsen. Oli täysi kesä, elokuu:
viimeinen numero ilmestyi varustettuna julmalla nuolikimpulla ja
tavallisessa veripunaisessa asussaan, mutta oli murheellinen, lohduton
ja painava kuin murhatun rakastajan paarit.
XVIII
PAKO TODELLISUUDESTA