valhe toiselta taholta. Kaikissa periaatteissa piilee sisäinen
ristiriita, jokainen metafysiikka on ainoastaan parin kolmen yleisen
kaavan merkitsemistä eri kielillä, ja nuo kaavat johtavat aina johonkin
mystilliseen ykseyteen — johonkin yhteen, jota ei käy käsittäminen,
joka ei ole mitään eikä mitään merkitse. Filosofisia järjestelmiä
rakennetaan ennakkoluulojemme, tunteittemme, elämäntarpeittemme,
kaikkein alhaisimpienkin, oikeuttamista varten: jos käännämme
filosofian elämän kielelle, näemme syntyvän sellaista, mikä muistuttaa
Carlylen luonnostelemaa sikojen metafysiikkaa. Ainoa todellisuus on
nykytuokio, aistimus: eläköön siis jokainen nykyistä hetkeänsä ja
antakoon pirun viedä kaikki kaavat ja uskonkappaleet. On vihdoinkin
vapauduttava tuosta vanhojen sairauksien rupeutumasta: vapauttakoon
jokainen itsensä ja uskokoon omaan itseensä ja hetkeen, joka häipyy,
mutta on kaunis juuri häipyväisyytensä vuoksi.
Ja koska ei ole ollut eläessäni tapanani jättää seikkailua
puolieräiseksi, tein nytkin viipymättä tuosta kaiken periaatteen
ja kaiken säännön kieltämisestä johtuvat päätelmät. Tutustuin
siihen aikaan Max Stirnerin teokseen, ja minusta tuntui, että olin
vihdoinkin löytänyt sen ainoan mestarin, jota kaipasin. Minä siirryin
tietoteoreettisesta solipsismista moraaliseen. Ei ollut olemassa
muuta jumalaa kuin oma itseni. Minä haaveksin eräänlaista egologiaa,
hävitin itsestäni kaikki sukulaistunteet, kaikki isänmaanrakkauden
siteet, tempauduin irti totunnaisen porvarillisen soveliaan käytöksen
ohjaksista. Olin anarkisti ja nimitin itseäni anarkistiksi; ainoana
arvoisenani elämäntehtävänä pidin itseni täydellistä vapauttamista —
ja sitten toisten. Minun vapauteni näet edellytti toistenkin vapautta.
Minä perustin kolmen ystävän keralla individualistisen kerhon,
kirjoitin Vapaiden henkien manifestin ja huumasin itseäni heidän
seurassaan viinillä, hašišilla ja mitä hurjimmilla mielettömyyksillä.
Mikään ei ollut minulle enää pyhää: ne kumoukselliset pyrkimykset
ja ihmisystävälliset uudistusohjelmat, jotka olivat aikaisemmin
tuntuneet minusta hieman jyrkiltä, muuttuivat nyt silmissäni
asiaanperehtymättömien ja kokemattomien uskovaisten typeriksi
lapsellisuuksiksi. Minä pyrin saavuttamaan aivan toista. Minun
päämääräni oli kaikkien ihmisten _sisäinen_, ideaalinen ja radikaalinen
vapauttaminen. Asiain niin vaatiessa sopi tulevaisuuden tien
raivaamiseksi räjähdyttää muutamia tynnöreitä oikeata dynamiittiäkin.
Niiden harvojen keralla, joihin olin liittynyt, suunnittelin
kaappausta, jonka avulla saisimme kaupungin valtoihimme, valmistauduin
yleiseen kapinaan, himoitsin päästä kaikkiin maailman maihin ja saada
kamppailla kaikkien kansojen seassa, hengitellä kuvotukseen saakka
itämaiden haihtumia ja häipyä Pohjolan usviin.
Ja koska en kumminkaan kyennyt mitään tekemään, tyydyin napisten ja
kiihtyneenä, ahnaana ja arkana purkamaan ylenkatseeni raivoisiin
aforismeihin ja lyyrillisiin ja pureviin hyökkäyksiin, Nietzschen
tyyliin, suunnittelin »Kaiken järjen kritiikkiä», jossa aioin ilmaista
filosofiaan ja sen arvoisaan parittajaan Kantiin kohdistuvan vihani,
lisäksi teosta, jonka nimeksi oli tuleva »Filosofian iltahämy»,
ja tunsin apostolista tarvetta vapauttaa toiset niinkuin otaksuin
vapauttaneeni itseni: paljaan ja uskaliaan teorian nojalla.
Kuinka olin sen toteuttava? Perustamalla sanomalehden.
Sanomalehden, jossa olisi tiedettä juuri senverran kuin tarvittiin
vanhan kumoamiseksi ja mahdollisimman suuri määrä sitä karua,
anti-idealistista ja muukalaista, joka oli minussa ja lähimmissä
ystävissäni.
XV
KUOHUNTAA
Joka kerta, kun uusi sukupolvi astuu elämän näyttämölle, tuntuu siltä,
kuin maailmansinfonian täytyisi alkaa soida uuteen tahtiin. Unelmia,
toiveita, hyökkäyssuunnitelmia, keksijän hurmiota, valloituksia,
taisteluhaasteita, ylimielisyyttä ja — uusi sanomalehti.
Jokainen kirjoitelma kajahtaa julistukselta, jokainen
kiistakirjoituksen rivi on suunniteltu voittosanoman tapaan,
jokainen otsake on ohjelma, jokainen kritiikki merkitsee Bastiljin
valloittamista, jokainen kirja on evankeliumi, jokainen keskustelu
saa catilinalaisten kokouksen tai sansculottien seuran luonteen,
ja kirjeetkin ovat kiihkeitä ja vauhdikkaita kuin apostoliset
muistutuskirjelmät.
Kaksikymmenvuotiaalle on jokainen vanhempi henkilö vihamielinen,
jokainen aate on epäiltävä, jokaisen suurmiehen täytyy alistua
uudelleen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mennyt historia näyttää
pitkältä pimeältä yöltä, jota vain salamat silloin tällöin valaisevat,
harmaalta ja kiduttavalta odotukselta, ikuisen pitkältä aamuhämärältä,
jonka päivä vihdoin koittaa meidän kerallamme. Kahdenkymmenen ikäiselle
hohtelee päivänlaskukin kauan odotetun sarastuksen vaalein ja vienoin
vivahduksin, vainajia saattelevat tuohukset ovat tulevaisuuden juhlien
iloisia tulia, ja tekopyhien kirkonkellojen haikeat äänet ovat
hänelle raikuvia malminiskuja, jotka ilmoittavat sielujen syntymistä
ja kastamista. Se on elämän ainoa kerskaileva kausi, jolloin ihmistä
vaivaa miehekäs vika, halu tarttua jokaista härkää sarviin, ja jolloin
hän astelee voimaurhon nopein ja täsmällisin askelin, lakki kallellaan
ja kirsikkapuinen ryhmysauva jäntevässä kädessä.
Jokainen nauha on silloin sotalippu, jokainen kaukainenkin hyminä
on kansannousun kumeaa pauhinaa, jokainen räjähdyslaukaus merkki
taistelun alkamiseen ja jokainen rankkasade uuden tuhotulvan alku.
Me kuuntelemme jännittyneinä tuulen huminaa luullen maailman tuossa
paikassa murskautuvan, ajurin hevosen kavioiden kopse saa meidät
syöksymään ikkunaan, ikäänkuin olisi saapumassa Antikristuksen musta
ratsu, ja laskevan auringon punahohde saa meidät aavistelemaan, että
siellä jossakin, kaukaisimpien vuorten takana, on tulen valtakunta,
missä elämä kenties on jättien liikehtimistä ja taivaan värinä ei ole
kristillinen sini, vaan tulipalon ja helvetin punahohde.
Syvimmän humaltumisen hetkinä täyttää ihmisen silloin se onnellinen
varma usko, että hän kuuluu maan ensimmäisiin ihmisiin — ajallisesti
ensimmäisiin — todellisiin Aatameihin, hän tietää kuuluvansa niihin,
joiden asiana on antaa olioille nimet, rakentaa kaupunkeja, perustaa
valtakuntia, julistaa uskonoppia ja valloittaa väkisin, mies miestä
vasten, tämän maailman täydellinen herruus. Yksinäisinä, viattomina,
koskemattomina ja puhtaina me silloin tunnemme itsemme oikeutetuiksi
kumoamaan kaikki historialliset muistot ja kyllin voimakkaiksi kutomaan
todellisuuden uudestaan uusin loimin ja uusin kudekuvioin.
Maailma näyttää huonosti kokoonpannulta ja elämä sopusointua ja
suuruutta puuttuvalta, ajatus vaikuttaa valtavalta aikomukselta,
joka on jäänyt keskeneräiseksi, käsivarrelta, joka on vasta iskuun
kohoamassa, tummalta ja epäselvältä luonnokselta, jota kukaan ei ole
kehitellyt valmiiksi freskoksi.
On ylen paljon tekemistä ja korjaamista! Me olemme valmiit — tässä
me olemme! Pois nutut ja lakit! Hyvästi, te leveäreunaiset kirjat
merkkeinenne, te, jotka herätitte meissä polttavan janon, mutta ette
neuvoneet meille lähteitä!
Tässä me tulemme, me reippaat pojat, joilla on hyvä halu tehdä
työtä. Paitahihaisilla, hiukset tuulen tuivertamina, kuokka kädessä
ja karhiini olkahihnassa, muuraajia ja sotureita, niinkuin Esran
heprealaiset. Millainen melu! Mikä pölyn paljous! Mikä valtava määrä
kalkkisoraa kaikkialla! Muurit kukistuvat paukkuen kuin pommit, meitä
ympäröivä pöly on sankka kuin muinaisissa taisteluissa, ja laulut,
jotka kohoavat ilmoille ja vastaavat toisilleen hajoitusmelun keskeltä,
ovat sotalauluja ja vallankumoushymnejä.
Tunnustaa täytyy, että meitä elähdyttävä henki on sotainen. Me emme
tahdo missään nimessä pukea yllemme sotilastakkia, mutta sota on meitä
elähdyttävä happi, jokainen rynnäkkö on juhla, ja me haluaisimme
jokaisen sanan olevan läheltä ammutun luodin ja jokaisen aatteen
linnoituksen pettämättömän pommin. Mutta säännöllinen sotaväki ei
miellytä meitä. Me kannatamme vapaaehtoisia, asestettuja sissijoukkoja,
maantierosvoja, torien vapaita partiolaisia, vaeltavia ritareita,
jotka etsivät miekan seikkailuja yhtä innokkaasti kuin Casanova
lemmenkohtauksia. Meidän suojeluspyhimyksemme on Don Quijote, ja vain
häneen kohdistuvan kiintymyksemme nojalla me siedämme Sancho Panzaa,
sensijaan leppymättömästi ahdistaen Sansone Carrascoa, kaikkien niiden
piintyneiden poroporvarien isää ja perikuvaa, jotka ovat hulluuden ja
kaiken sitä muistuttavan auttamattomia vihollisia.
Mekin olemme ritareita — viitan ja miekan jalosukuisia kantajia,
nopsat iskemään säilämme ylhäisten isien surkastuneeseen sydämeen ja
kiertämään viittamme vilusta värisevien ja säikähtyneiden Dulcineain
suojaksi. Sulka hatussa ja käsi miekankahvassa — riidanhaastajien katse
ja rosvoritarin eleet. Piruako te tässä teette, te muut! Astelkaa
virkummin, ellette tahdo joutua jalkoihin tallatuiksi — surmatkaa
itsenne, ellette halua joutua halkaistaviksi. Me kuljemme eteenpäin
— meidän täytyy kulkea eteenpäin! Kaikki lepää meidän hartioillamme,
kaikki riippuu meistä!
Ja matkalla on kaikki luvallista: korvapuusti, säilänpisto ja muu
samanlainen — pelkkänä harjoituksena. Mekin uskomme, että tuulimyllyt
ovat jättiläisiä, emmekä ollenkaan sitä uskoamme häpee. Ovatko ne
kenties vähemmän vaaralliset? Koettakaahan hieman hyökätä niitä
vastaan, te toiset, niin saatte nähdä, etteivät niiden puusiivet ole
Briareoksen käsivarsia pehmeämmät.
Kaikki tyhjästä: joko kaikki tahi ei mitään! Onko vielä maailmoja
löydettävinä, totuuksia paljastettavina, onko vielä olemassa torneja ja
muureja meidän torviemme äänen kukistettavaksi?
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista, itsensä Jumalan taivaan
pilvistä ja maan valtiaat istuimiltansa, ja meiltä eivät ole turvassa
hautausmaiden kukkasten ja hautalyhtyjen alla lepäävät vainajatkaan
eivätkä kivijalustoillaan seisovat vaateliaat pronssikuuluisuudet.
Me tahdomme vapautua kaikesta ja kaikista. Tahdomme tulla niin
_alastomiksi_ sielultamme kuin Aatami viattomuuden tilassa
ruumiiltansa. Tahdomme heittää pois kaikki uskonnon kauhtanat,
filosofian kaavut, ennakkoluulojen paidat, ihanteiden sidottavat
kaulanauhat, logiikan jalkineet ja moraalin alushousut.
On hierottava iho puhtaaksi, pestävä sielu, desinfioitava aivot,
heittäydyttävä virtaavaan veteen ja tultava jälleen lapseksi,
sellaisiksi viattomiksi ja luonnollisiksi olennoiksi, jollaisina
urkenimme äitimme kohdusta. Me emme enää siedä, että kuolleet käskevät
eläviä, että kirjat ovat elämän innoittajina, että Järki ja Uskonto
edelleenkin palvottuina vaativat meitä istumaan koulupenkissä,
selkä suorana ja suu avoinna ottamaan pala palalta vastaan leipää,
jota toiset suut ovat jo pureskelleet. Järjen tulee olla _meidän_
järkemme, ja historia alkaa tästä päivästä. Tämä on meidän ajanlaskumme
ensimmäinen vuosi. _Incipit vita nova_.
Uusi maa ja uudet taivaat. Näyttämölaitteet nimenomaan tätä tarkoitusta
varten. Palatseja, jotka on rakennettu yhden ainoan yön kuluessa.
Pitkiä julkisivuja, valoa tulvillansa, tuhansin ikkunoin, ja jokaisessa
ikkunassa lippu. Ja tiellä korkeat huudot: täytyy kohota ylemmäksi,
asua vuorilla, nähdä kaupungit jalkojensa alla, jotta voi ylenkatsoa
ihmisiä loitolta.
Ylenkatsoa ihmisiä, vieläpä vihata ja surmatakin heitä. Mutta
pohjimmalta: rakastaa heitä! Kaikki, mitä teemme, tapahtuu heidän
tähtensä. Sen, mitä puhumme, tulee heitä häikäistä ja säikyttää;
mutta meidän tekomme ovat kaikkia varten, kaikkien vapahdukseksi ja
riemuksi. Me taistelemme tehdäksemme heidät paremmiksi, me ulvomme,
jotteivät he unohda itseänsä, pelottamme heitä, jotta he ajattelisivat
omaa kohtaloansa. Meillä ei ole viime kädessä muuta kunnianhimoa
kuin saada toimia heidän opettajinansa, oppainansa, profeettoinansa,
ja me tyytyisimme kuolemaan kuin Mooses, näkyvissämme Luvatun maan
viinirinteiden runsaus. Ja kaikista näistä myrskyistä, kapinoista ja
ylimielisyyksistä koituu neljä, kahdeksan, kuusitoista sivua painettua
paperia: — tavallinen sanomalehti!
TEMPESTOSO
Tulta minä olen tullut maailmaan tuomaan.
_Luukas_.
XV
YÖLLINEN ESITYS
Sanomalehti, sen henkilön ajatuksen korkein esine, joka tahtoo syöksyä
valveuttamaan ja valistamaan tuhansia ja miljoonia ihmisiä, se kauan
uneksittu ja lupaeltu sanomalehti, joka tahtoo valloittaa maailman
rynnäköllä ja hyökätä ryövärien tavalla velton uneliaan nykyajan
kimppuun, se lukemattomia kertoja ehdoteltu ja suunniteltu sanomalehti,
jonka piti koota yhteen tuntemattomien kärsimättömyys, antaa ääni ja
hahmo kouralliselle taka-alalla olevia henkilöitä, ilmaista päivän
valtiaille, niille, jotka eivät olleet enää nuoria, kolmen- ja
neljänkymmenen vuoden ikäisille henkilöille, että nuoriso, todellinen
nuoriso, kahdenkymmenen vuoden ikäiset verekset voimat, olivat nyt nekin
tulleet täysi-ikäisiksi ja että nyt oli vihdoin puheenvuoro uudella
sukupolvella — tuo välttämättömän tarpeellinen sanomalehti, jonka
piti olla kuin vasta vapaaksi päässeen vangin ensimmäinen jäsentensä
ojentelu, ikäänkuin ensimmäinen laulu, kaikuva sellaisilta huulilta,
jotka olivat siihen saakka saaneet vain hymistä, tuo sanomalehti, jonka
piti, joka tahtoi ja voikin olla kaikkien apeamielisten ensimmäinen
kostotyö, kaiken vihamme rukoeltu purkautuma, kaikkien äkkiyllätystemme
ase, kaikkien taisteluhaasteillemme wagnerilainen pasuuna, unelmiemme
päiväkirja, räjähdyspatruuna, jonka piti aloittaa jo liian kauan
odotettu hävitystyö, kaikkein uhkarohkeimpien ajatusten suihkulähde,
jonka vesi oli välkkyvä kaikin sateenkaaren värein — tuo kuuluisa
sanomalehti syntyi vihdoin.
Siihen vaadittiin hieman uskallusta. Rahoja meillä ei ollut, ei
myöskään täsmällistä käsitystä siitä, mitä tulisimme puolustamaan
tai minkä kimppuun hyökkäämään; meitä oli vähän, ja me olimme kaikki
luonnostamme ja pyrinnöiltämme kovin erilaiset; emme tietäneet, mistä
kohdasta aloittaisimme. Mutta sanomalehti syntyi sittenkin.
Me emme voineet odottaa enempää! Meidän päivämme oli tullut. Olihan
asiasta jo puhuttukin! Ensimmäisessä kerhossa oli kulutettu kokonaisia
aamupuhteita kuvittelemalla sellaista kiihkeätä ja valkohehkuista
sanomalehteä. Sille suunniteltiin nimeksi _Lieska_, ja sen oli määrä
ottaa vastaan ainoastaan mestariteoksia. Kaikki keskinkertaiset
käsikirjoitukset ja tylsäjärkiset kirjat piti joka viikko koottaman
iloiseksi rovioksi jollekin kaupungin torille. Meidän piti sanoa suorat
sanamme vasten kasvoja kaikille, kuuluisimmillekin — ja erikoisesti
juuri kuuluisimmille — ja julkaisijaksi olimme valinneet erään karhean
kantajan, vaiteliaan jättiläisen, jonka piti ristimä- ja sukunimensä
asemesta painattaa sanomalehteen vakuudeksi oma muotokuvansa.
Myöhemmin, eräässä toisessa ystäväpiirissä, suunniteltiin
korkeasti-filosofista aikakauskirjaa, jonka piti astua taistelemaan
transcendentaalisten kamppailujen kentälle. _Sukeutuminen_ piti
olla sen nimenä, ja otsakkeen alle piti merkitä tämä Herakleitoksen
jumalainen lausuma: »Kaikki virtaa.» Kun vapautta hillittömästi
himoitsevat mielemme sitten joutuivat yhä valtavampaan kuohuntaan,
aljettiin puhua eräästä toisesta julkaisusta, joka olisi ollut ennen
kaikkea hyökkäysase ja taistelu elämästä ja kuolemasta myyttejä,
teorioja, uskonkappaleita ja henkilöitä vastaan. Sen nimi oli oleva
_Kuvainsärkijä_. Ja joka kerta me puhdistimme asevarastoamme,
teroittelimme myrkytettyjä nuolia ja hioimme hammasta, mutta joka kerta
havaitsimme sitten, syystä tai toisesta — ennen kaikkea aina rahan
puutteen vuoksi — että täytyi vetäytyä takaisin varjoon, luoliimme,
joissa vallitsi epätoivo.
Mutta tällä kertaa asia tosiaankin onnistui, ja mikään ei olisi voinut
saada meitä peräytymään. Muutamia satoja liiroja kyllä saataisiin
kokoon tavalla tai toisella, ja mitä aatteisiin tuli...
Aatteita oli liiaksikin. Tarvittiin vain joku, joka tarttuisi peräsimen
varteen ja suuntaisi aluksemme järkähtämättä kohti päämäärää. Toiset,
jotka aina antautuvat toimeliaan johdettaviksi, lähtisivät varmaan
meitä seuraamaan pelottomasti niinkuin ainakin ne, jotka eivät
tiedä, minne haluavat päästä. Niin kävikin. Ja minä olin se mies,
joka mainitsi tunnussanan, aatteen, ohjelman tuon pienen joukon
suuntaamiseksi.
Se tapahtui martaitten kuussa, mutta me tahdoimme aloittaa uudelta
vuodelta. Meillä ei ollut alkuaikoina mitään kokoontumispaikkaa, ja
kahvi oli meille liian kallista. Me kohtasimme toisemme kuitenkin joka
ilta auringonlaskun jälkeen eräällä torilla, josta sitten lähdimme
kaupungin melun ja valon keskitse valloitusretkellemme periaatteita ja
ihmisiä vastaan.
Satoi melkein joka ilta; katukäytävät olivat märät, likaiset ja
lätäkköiset, mutta kukaan ei siitä mitään huolinut. Me kuljimme
tietämme väentungoksessa, rattaiden ja jalankävijöiden meitä
toisistamme erottaessa, kerääntyen jälleen ja pysähtyen katulyhdyn
punertavaan, värähtelevään valoon, kun väittely kävi äänekkäämmäksi tai
jokin aate äkkiä sukelsi jonkun mieleen, emmekä välittäneet vedestä,
jossa kahlasimme, loasta, joka pärskyi vaatteisiimme, ohikulkijoista,
jotka kiiruhtaessaan meitä tyrkkivät, enempää kuin vihmasateestakaan,
joka siivilöityi sumun seasta mustille hatuille ja kupeville
sateenvarjoille, kiihdyimme ilman aikojamme, innostuimme jostakin
otsakkeesta, lausumasta, vasta sommiteltavan artikkelin aiheesta,
uhkaavalla tavalla ilmoitetusta murhaavasta kritiikistä, piirroksen tai
tilaajanhankinnan epämääräisestä lupauksesta.
Me humalsimme itseämme joka ilta pari kolme tuntia tällä sanaa ja
painopaperia koskevalla unelmalla. Koko ympäristössämme ei näyttänyt
olevan mitään tärkeämpää, ja me tarkastelimme ja arvostelimme kaikkea
suunnitellun sanomalehtemme näkökannalta. Meistä tuntui kuin koko
kaupungin, koko kansakunnan, koko maailmankin elämä olisi kiertänyt
meitä kuumeisen kiivaasti, oman odotuksemme mukaisesti, ja että
meidän joukostamme, meidän äänekkäästä kerhostamme, tuntemattomien
intomielten parvesta, oli yhtäkkiä leimahtava ilmi se valo ja liekki,
joka valaisisi ja polttaisi kaikki. Kuinka voivatkaan ihmiset pysyä
levollisina, kun valmisteltiin uusien aatteiden ja uusien sielujen
ilmituloa ja vanhojen harhaluulojen ja vanhojen ihmisten tuhoamista?
Oli tosiaankin eräitä, jotka asettuivat rintamaamme, vaikka eivät
meitä tunteneetkaan. Avointa salaliittoamme koskeva tieto levisi
nuorison keskuuteen, ja monia saapui luoksemme, joko uteliaisuuden
tai samanlaisen riehakkuuden ajamina kuin me. Me olimme alkaneet
keskustella sanomalehdestämme kolmen tai neljän miehen seurassa,
mutta jo muutaman päivän kuluttua oli meihin liittynyt uusia ystäviä.
Melkein joka ilta ilmaantui uusia kasvoja, tyyppejä, joita ei ollut
kukaan nähnyt eikä tuntenut, ja niin täytyi puristaa uusia käsiä ja
vakuuttaa ja innostuttaa uusia proselyyttejä. Saapui rappeutuneita
ylioppilaita mustiin puettuina, hekuman tai ylen ankarain opintojen
luomat tummat renkaat silmien alla, rutiköyhiä ja suuriäänisiä
taideniekkoja, arkoja nuorukaisia, joiden leuassa ei ollut haiventakaan
ja jotka hämmästyneinä ja mietteliäinä kuuntelivat vanhempien suuria
sanoja ja uskaliaita esityksiä; saapuipa vielä kypsempiäkin vaalea-
ja ruskeapartaisia nuoria miehiä, jotka liian pitkän hedelmättömän
odotusajan jälkeen tunsivat tämän kiihkeän nuoruuden puuskan vetävän
itseään puoleensa. Jokaisen uuden tulokkaan kanssa täytyi jutella
erikseen, puolittain salaa, tutkia, koetella ja ottaa heistä selkoa;
sitten koitui erinäisten kanssa lähempi tuttavuus, ja yleinen
tuttavallinen sinuttelu teki eilisestä tuntemattomasta tämänpäiväisen
valitun ystävän.
Kaikki nämä voimat oli koottava, liitettävä ja sulatettava yhteen
yhteistä voimanponnistusta varten kiidättääkseen heidät vihdoin
yksimieliseen ja voittoisaan hyökkäykseen vihollista vastaan, joka
oli vihollisemme tietämättään, tahtomattaan. Koko joukossa oli
yksin minulla jonkinlainen valta-aate, perussuunnitelma ja lisäksi
jonkinlaista teoreettista järjestelykykyä. Kaikki tunnustivat minut
jo suunnitellun yrityksen välttämättömäksi johtajaksi. Kun oli siten
kierrelty keskustellen ja kokousta pitäen enemmän kuin kuukauden aika
noina loppuvan vuoden kuumeisina päivinä, ajattelin sepittää suuren
puheen tai manifestin ja lukea sen kaikille, jotka olivat meihin
liittyneet, jotta he selvästi sanoisivat, tahtoivatko seurata meitä
loppuun asti vai ei. Kuten jo mainitsin, meillä ei ollut vielä omaa
huoneistoa, joten täytyi turvautua ateljeeseen, jonka omistaja, meihin
liittynyt, äskettäin Roomasta palannut maalaaja, kerrassaan säteili
hiljaista intomieltä. Mutta ateljee ei oikeastaan kuulunutkaan hänelle:
se oli erään maalaaja-akademian, joka oli sen hänelle »hyväntahtoisesti
luovuttanut» varmaan ollenkaan aavistamatta, millainen ystävien paljous
miehellä oli. »Sitä parempi!» arvelimme me. »Julistetaan sota kaikkia
akademioita vastaan akademian seinien sisäpuolella!»
Oli kumminkin päästävä sinne salaa, harmaan palatsin vartijoiden
mitään aavistamatta. Kokous oli muistaakseni määrätty alkavaksi
kymmenen tai yhdentoista aikaan illalla. Täytyi kulkea eräästä
sivuportista, joka sijaitsi syrjäisen kadun varrella. Portilla oli
vartijana eräs meikäläinen. Saavuttuaan perille kostean pimeyden
suojassa, päällystakkiin tai viittaan verhoutuneena, jokainen
tulija johdettiin varpaisillaan kulkien kiertoportaita ja pitkiä,
kierteleviä, seinälaudoituksella varustettuja käytäviä siihen
suurenmoiseen ullakkosuojaan, jossa juhlallinen perustamistoimitus
oli tapahtuva. Kolme tai neljä kynttilää, jotka oli pistetty seinästä
ulkoneviin koukkuihin tai tyhjien vernissapullojen suihin, loivat
salamyhkäistä valoa suureen huoneeseen, jonka jakoi valtava vuoliainen
vinossa suunnassa häipyen sen nurkkaan. Aloitetut taulut, pitkät
koristemaalaukset, joissa nähtiin punapukuisia naisia ja enkeleitä
hopeatorvinensa, sankarityyliin sommiteltuja alastomia hahmoja ja
hevosia esittävät piirustukset ja väsähtäneiden prerafaeliittisten
kaunotarten muotokuvat ympäröivät meitä tuijotellen meihin
lyijyvalkoisin katsein. Jokainen asettui niin mukavaan asentoon
kuin suinkin voi — nojatuoleihin, joiden täytteestä oli vain puolet
jäljellä, tyhjille taululaatikoille, paperien peitossa oleville
pöydille ja permannolle — ja neljännestunnin kuluttua huone oli täynnä
tupakansavua ja hillittyä juttelua.
Mutta kun sitten vedin taskustani esitykseni käsikirjoituksen,
vaikenivat kaikki ja minä aloin lukea. En mitenkään voisi nyt toistaa,
mitä puhuin tuona kuvitellun salaliiton ja iloisen odotuksen yönä.
Esitykseeni sisältyi varmaan melkoinen määrä kirjallista rihkamaa,
paljon intomieltä, ehkäpä hieman mahtipontisuuttakin, rajattomia
lupauksia, kamalia uhkauksia ja pyrkimys sitoa yhteen kimppuun kaikki
aatteet, aikomukset, kunnianhimoiset suunnitelmat ja voimat, joita eli
minua kuuntelevissa ja minuun ja itseensä luottavissa nuorukaisissa.
Meidän piirissämme oli maalaajia, jotka seurustelivat runoilijain
kanssa ja harrastivat runoutta, oli puhtaita kirjailijoita, jotka
samalla olivat tulvillaan kritiikkiä ja historiallisia tietoja, oli
kiihkeitä filosofeja, jotka himoitsivat väittelyä ja ylen mielellään
kohosivat ajatusten korkeuksiin tai painuivat niiden syvyyksiin,
oli pakanallisia koristemaalaajia ja kykenemättömiä mystikkoja, oli
uteliaita tyhjäntoimittajia ja ohjaksettansa järjestelmän-rakentajia,
ja näitä kaikkia varten oli keksittävä sana, vaalilause, päämäärä ja
toivo, joka liittäisi heidät yhteen, järkyttäisi heitä ja vihdoin
tempaisi heidät auttamattomasti toimimaan yhteisessä tehtävässä.