tie, oli kaksi suurta ja juhlallista, melkein tasapitkää sypressiä. Ne
seisoivat siinä vieri vieressä, vailla kumppaneita. Kerran johduimme
vertaamaan itseämme noihin sypresseihin, sanoimme, että samoinkuin
niiden juuret kiertyivät toisiinsa maankamaran alla ja oksat ilmoilla,
samoin tahdoimme mekin elää yhdessä nyt ja aina. Ja sanoimmepa
vielä, että sypressien kohtalo oli oleva meidänkin kohtalomme: jos
jommankumman kaataisi kirves tai salama, niin toisen meistä kävisi
samoin... Muistatko? Mutta molemmat sypressit seisovat paikallaan
vielä nytkin; rajusää ei ole niitä vielä pirstonut eikä kirves
kumonnut, ja yhä vielä lentävät sinne iltaisin varpuset tiukuttamaan
rakkautensa iloa. Ja me olemme yhä olemassa ja elämässä mekin, yhä
lähellä toisiamme, mutta mielessämme ei enää myllerrä hulluja suuruuden
haaveita, ja jos nyt satun kohtaamaan kaksi mustapukuista veikkoa,
taivutan päätäni ja tunnen — en tiedä miksi — sydäntäni kouristavan.
Etkö käsitä, kuinka tärkeä, kuinka kaunis asia silloinen ystävyytemme
oli? En tiedä, olenko yhä vielä muistissasi niin eloisana ja läheisenä
kuin sinä minun muistissani. En tiedä, missä määrin olet tietoinen
siitä, että se, mikä on parasta elämässämme, sai alkunsa silloin,
eikä varhemmin, että sielumme silloin muotoutui iäksensä ja mittasi
siipivälinsä laajuuden.
Me olemme lähellä ja kuitenkin kaukana toisistamme, ystäväni, minä en
tiedä mitään sinusta etkä sinä tiedä enää mitään minusta.
Mutta kun näen sinut jälleen istumassa kirjaston valtavan ja
mustetahrain peittämän pulpetin ääressä, aamu- tai iltapäivällä,
aina yhtä uutterassa työssä, pää kumartuneena avattujen kirjojen ja
odottavien paperiarkkien yli, kun kuulen jälleen äänesi, joka kysyy
minulta jotakin tai vastaa minulle (samalla kun varovasti silmäilemme
ympärillemme, jottei salissa edestakaisin asteleva ankara herra
havaitsisi kiellettyä jutteluamme), ymmärrän kaikki, ja sinä olet
jälleen minun, yksin minun, niinkuin noina kärsimättömän odotuksemme
kauas jääneinä päivinä.
Tai kun lähdimme kahvilaan, myöhään illalla, ja vetäydyimme suuren
raudasta ja lasista rakennetun oluttuvan perimmäiseen nurkkaan
pienimmän pöydän ääreen? Muistatko, kuinka kuljimme vaieten ja
halveksien, jäykästi kietoutuneina mustiin viittoihimme, ohi kelpo
perhekansan piirittämien pöytien, ohi yksinäisten poroporvarien,
jotka olivat pakahtua ikäviinsä kiinteästi tuijotellessaan tyhjiin
laseihinsa, ohi ivallisesti naureskelevien nuorukaisten, jotka olivat
hienopukuisia ja mitättömiä kuin viinurit? Millaisin tyydytyksen
tuntein sijoituimmekaan soppeemme ryypiskelemään kehnoa lämmintä
kahvia, palauttelemaan mieliimme päivän saavutuksia ja keskustelemaan
menneisyydestä ja tulevaisuudesta, lähimmän naapurimme sieluttomista
piirteistä ja maailman kohtaloista, maan vaivoista ja vastuksista
ja taivaaseen suuntautuvista toiveista! Kuinka monta kirjaa
murskasikaan ankara arvostelumme, kuinka paljon aatteita keksimmekään,
kuinka paljon kunnian loistoa himmensimmekään, kuinka monta
järjestelmää rikoimmekaan, kuinka lukuisiin teoksiin kirjoitimmekaan
sisällysluettelon ja alkulauseen, kuinka paljon paradokseja
sinkosimmekaan ilmoille ja kuinka paljon nuolia teroitimmekaan! Se
oli toista kuin absintti ja samppanja! Meidän humaltumisemme tapahtui
ilman viiniä, se oli nuoruuden jumalaista hurmiota, hekumaa ilman
naisia, juhlintaa ilman musiikkia ja tanssia. Se oli alinomaista
riemuisaa itseytemme, sisimmän ja omimman itseytemme ilmituomista, se
oli mietelyyrikkomielemme ja syvyyksiä luotaavan älymme keksimistä ja
alinomaista uudestimuovaamista.
Me löysimme yhdessä toisemme ja löysimme yhdessä ajattelun. Minä
ilmaisin sinulle oman sielusi, ja sinä avasit sieluni minulle. Yhdessä
me uskoimme kaikki ja epäsimme kaikki: me rakensimme ja revimme.
Vieretysten, käsi kädessä, me etsimme totuutta, ahmimme kirjojen
viisautta ja tutkistelimme kaikkein riidattomimpia elämänarvoja. Samana
tuokiona vapauduimme isiemme uskosta, heimon harhapalvonnasta ja
pelokkuuden esteistä. Me nukuimme samassa vuoteessa, aterioimme samassa
pöydässä ja piirtelimme merkkejä samoihin kirjoihin. Ja kumminkaan ei
ystävyydessämme ollut mitään hempeätä, mitään naisellista, pateettista
eikä — rehellisesti tunnustaen — mitään sydämellistä. Se oli kahden
kärsivän älyn ystävyyttä eikä kahden läheisen sydämen hellien tunteiden
sopusointua.
Me emme milloinkaan suudelleet toisiamme, emme itkeneet kertaakaan
yhdessä eikä kumpikaan ilmaissut toiselle kiihkeiden tunteittensa
kalleimpia salaisuuksia. Sinun rakastuttuasi kuulin asian toisilta, ja
tiedon avioliitostasi toi minulle _Corriere della Sera_. Emmepä olleet
suotta lukeneet niin kiihkein mielin _Punaista ja mustaa_ ja _Suden
kuolemaa!_
Niin, sinä sen varmaan tunnustat. Meidän ystävyytemme ei ollut
tavallista lajia. Se oli pelkkää aivojen ystävyyttä, ihan älynomaista
ja filosofista, mutta siihen sisältyi sentään sydänliittojen lämpöä
ja myrskyjä. En tiedä aivan varmaan, eikö sydämellä kumminkin ollut
siinä osaansa. Minä en ole pelkkä aivo-olento. Etkö tunne, millainen
kaipaus piilee näissä tutkisteluissa, näissä palaamattoman onnen
muisteloissa? Ja minkätähden tuo lukemisen, retkeilyn ja keskustelujen
täyttämä menneisyys — tuo työn ja vaitiolon yksinkertainen ja tyyni
menneisyys — liikuttaa minua enemmän kuin jonkin rakkauden muisto?
Minkätähden tunnen vielä nytkin sinuun kohdistuvaa hellyyttä, joka ei
ole milloinkaan ilmennyt, jota en ole kertaakaan osoittanut teoissani
enkä maininnut kirjeissäni? Ei, minä en tosiaankaan tiedä varmaan, eikö
sydämelläkin ole ollut siinä osaa.
Sinä yksin kenties voisit sen minulle sanoa, mutta minä en sitä
milloinkaan sinulta kysy. En tahdo sitä sinulta kuulla: olkoon se uusi
(ja viimeinen!) niistä salaisuuksista, jotka ovat säilyttäneet vieläkin
puhtaampana meidän miehekästä ystävyyttämme.
XI
YKSEYDEN KEKSIMINEN
Tähän asti oli ajatus toiminut tyytymättömyyden, apeamielisyyden ja
vilpittömän elämäänkyllästymisen todistajana. Se oli ollut pelkkä
kainalosauva, rakennusteline, tukipylväs. Minä kutsuin korkein äänin
filosofiaa ilmaisemaan ja puolustamaan erästä mielensuuntaani,
kutsuin sitä liittolaiseksi, apulaiseksi ja orjaksi, jota kiitin niin
kauan kuin se piti minun puoltani ja lainasi suojakseni oman kuvansa
— kunnianarvoisan, kuten silloin uskoin — jotteivät viholliseni
havaitsisi lapsellisten ja kuviteltujen murheitteni lyyrillistä
alastomuutta. Mutta siihen seikkaan, että valitsin tumman ja rumentavan
filosofinvaatetuksen ja hylkäsin shakespeareläisen koristellun
runoilijaviitan, sisältyi ensinnäkin se vihjaus, että taivuin
vaistomaisesti abstraktiseen ajatteluun, lisäksi se havainto — voin
sen nyt sanoa — että tuolla vaatetuksella oli arvo sinänsä, vieläpä
suurempikin kuin toisilla, ja vihdoin opastus oivaltamaan, että senkin
peitossa voi piillä voimakas ja elävä olemus.
Minä vapauduin tosiaankin tuskastani ajatuksen avulla. Menetelmä
sai minut unohtamaan tulokset, ja väline rikkoi tarkoitusperän.
Piintyneenä ajatuksenani, kuten sanottu, oli mitä varmimmin,
vastaansanomattomimmin, lopullisimmin todistaa, että elämä on paha —
todistaa se niin, ettei kukaan kykenisi väittämään vastaan, niin, että
kaikkien täytyisi sanoa: niin on asia eikä voi olla toisin!
Minusta näytti silloin, että sellaisen varmuuden voi antaa ainoastaan
filosofia, ja niinmuodoin suuntauduin sellaiseen filosofiaan, joka
juurtuu tieteisiin ja juontuu niistä. Tämä filosofia on kaikille tuttu:
sitä nimitetään meidän aikanamme positivismiksi. Tarkoituksenani oli
niinmuodoin positivistisesti todistaa pessimismi oikeaksi.
Minä syöksyin kahdeksantoistavuotiaan kiihkein innoin tutkimaan
antropologisia, psykologisia, biologisia ja sosiologisia teoksia, jotka
jo silloin rehoittivat pikaista alenemista ennustavassa puolenpäivän
korkeudessa. Minä kasasin tosiasioita, jäljensin numeroita,
sovelsin teorioja, yritin yleistyksiä, sommittelin kädenkäänteessä
orjamaisesti jäljitteleviä hypoteesejä ja järjestelmiä. Vähitellen
tuohon mielistyin, unohdin maailman traagillisuuden, leopardimaisen
kaiken turhuuden, Schopenhauerin alistumisen, vieläpä oman rajattoman
tyytymättömyytenikin. Minua ilahdutti tutkiminen tutkimisen itsensä
vuoksi, aate, joka synnyttää itseänsä suuremman aatteen, abstraktion
ihmeellisesti avartava voima. Menetelmät ja käsitteet voittivat
minut: en enää nähnyt tuskaani maailman heijastelematta, vaan tunsin
maailman ajattelevan itsessäni. Siitä saakka elämäni oli ajattelua ja
vain ajattelua. Aate oli minusta ainoa todellisuus, filosofia ainoa
täydellinen ilmaus.
Minä upposin tosiasioihin, mutta tosiasiat eivät minulle riittäneet.
Kuinka paljon niitä tutkin ja yhdistelinkin, ne eivät kumminkaan
tyhjentäneet äärettömyyttä. Tämä yksityiskohtaisen tiedon runsaus,
joka oli ollut ainoana rikkautenani huikentelevan oppineisuuteni
aikana, näytti minusta nyt epätoivoiselta köyhyydeltä. Mieleni,
joka himoitsi avaruutta ja täydellisyyttä, etsiskeli universaalisia
käsitteitä, joiden yksin otaksuin voivan lopullisesti tyydyttää
henkisen nälkäni. Teoriat miellyttivät minua enemmän kuin todistukset,
aatteet enemmän kuin kokemukset, ja kaksi tosiasiaa näytti minusta
riittävän järjestelmän perustukseksi. Edetessäni syleilemään yhä
avarampaa todellisuutta yhä harvemmin käsittein päädyin luonnollisesti
ja välttämättömästi monismiin. En kumminkaan siihen idealistiseen
monismiin, jonka opin myöhemmin tuntemaan, vaan monismiin sellaisena,
jollaiseksi sen täytyi muodostua silloisena tutkimusesineenäni olevien
karkean mekanististen oppien nojalla. Minä uskoin — _uskoin_ — yhteen
ainoaan substanssiin, joka oli kaikkeuden osien perustuksena ja
joka rajattomuudestaan huolimatta muistutti vanhaa aine-käsitettä
enemmän kuin mitään muuta.
Minulle tämä monismi, tämä kaikkeuden syvään ja oleelliseen ykseyteen
kohdistuva usko ei ollut pelkkä sana, lauseparsi, kaava. Minä koin ja
elin sen omassa itsessäni niinkuin koetaan intohimo ja rakkaus. Kaikki
eri oliot olivat minulle tosiaankin yksi ainoa; kaiken vaihtuvaisuutta
välttävä perussubstanssi ei ollut minun keksintöäni, vaan oli itse
todellisuus. Ja minä elin alinomaisessa hekumassa: uskoin tietäväni,
että kaikki ne oliot, jotka minua ympäröiville sokeille elukoille
ilmenivät ihan erillisinä ja ylen erilaisina, olivat minulle yksi ainoa
olio, yksi ainoa prinsiippi, yksi ainoa aines, joka oli aistiemme
mukavuutta varten muovattu ja väritetty tuhansin eri tavoin.
Uskoni oli niin voimallinen, että minusta tuli apostoli. Minä aloin
jo silloin jättää taakseni koulutoverien piirin ja liittyä johonkin
vanhempaan, älyllisiä harrastuksia viljelevään henkilöön (joka oli
tai tuntui olevan minua edemmäksi ehtinyt) sekä toisiin, jotka eivät
olleet oppineisuudeltansa veroisiani, mutta kävivät uteliaasti käsiksi
erilaisiin aatteisiin ja joiden avulla rohkenin hankkia ensimmäiset
kokemukseni opettajana. Muistissani säilyy aina eräs soiva ja säteilevä
kesäkuinen tuokio. Olin erään aloittelevan novellinkirjoittajan luona,
joka tahtoi kääntää minut uskovaiseksi. Äkkiä alkoi kuulua kellojen
keskipäiväsoitto, ja tuntui siltä, kuin ne olisivat luoneet aurinkoa
tulvillaan olevaan ilmaan erikoista heläjävää lämpöä.
»Kuulehan», sanoin minä hänelle pidellen kädessäni kynää, »ajattele,
että tämä kynä ja nuo sävelet ovat yhtä. Tämä on kiinteätä, joksikin
aikaa puuhun ja teräkseen vangittua voimaa, ja tuo toinen on voimaa,
joka parhaillaan vapautuu ja leviää avartuvina aaltoina taivaan sineen.
Missä onkaan syvempi ja suurenmoisempi totuus kuin tämä?»
Sinä tuokiona minä kuulin, näin ja koko sielussani kosketin jumalaista
ykseyttä ja havaitsin tosiaankin, kuinka erilaisuuden eripurainen
sekasorto kääntyi kohti ainoata alkulähdettä, ainoata alkuhyökyä,
virratakseen tulevaisuudessa takaisin panteistisen nirvanan
kaikkinielevään kurimukseen.
XII
MAAILMA OLEN MINÄ
Mutta minä en pysähtynyt monismiinkaan. Olin silloin, samoinkuin olen
nyt, vaeltaja ja epävakainen. Niinpä ei ajatukseni löydäkään lepoa.
Viimeisen sivun valmistuminen on vain uuden osan alku, ja jokainen
saavutettu huippu uusien kimmahduslauta.
Saavutettuani ykseydentunnon huomasin eteeni kohoavan alinomaisen
kysymyksen: Mitä se on, tuo ykseys? Mikä nimi on annettava sille
näkymättömälle ja kaikkialla läsnäolevalle substanssille, joka kaikki
luo ja kaikeksi muuttuu? Onko se aine? Vai eetteri? Vai energia? Vai
henki?
Minä elin mielessäni suurin piirtein filosofian draaman. Alkeellisia
naturalistisia väittämiä kumoamaan kohosivat ratsionalistiset
vastaväitteet. Veden tai tulen, pikkuosasten tai pyörreliikkeiden
maailma muuttui vähitellen järjen maailmaksi, ideain monimuotoiseksi
havainnollistumaksi, jumalallisen sanan kiteytymäksi, kuvien
vaihtuvaksi virraksi, ilmestyneen hengen valtakunnaksi. Minut sai
vakuutetuksi idealistinen ratkaisu. _Esse est percipi_. Aistimus
on välitön todellisuus. Aistimus on meidän toimintaamme, se kuuluu
sielullisten toimintojemme piiriin. Sen rajojen toiselta puolelta
meille ei tule mitään tietoa. Todellisuuden ainoa tutkija ja todistaja
on tajunnan _tilojen ja tapahtumien_ alinomainen nousu ja lasku.
Maailma on meidän mielikuvamme. Minun filosofini ei ollut enää
Schopenhauer, vaan Berkeley.
Onko mielikuvan takana jotakin? Onko tajunta kirkas ikkuna, jonka läpi
näemme todellisuuden sellaisenaan, vaiko kenties järjestelmä huuruisia
ja maalattuja ruutuja, joiden läpi siivilöityy mieleemme vain totuuden
vääristyneitä kuvia ja epämääräisiä varjoja? Ja onko tajunnan takana
tosiaankin jotakin, vai onko siellä tyhjyys, niinkuin elämän tuolla
puolen? Onko se kenties vain oman itsensä kuvastin, kuori vailla
runkoa, tyhjyyden hauras verho?
Nuo kysymykset, joita terve ihminen ei milloinkaan esitä ja jotka
ammattifilosofi vaientaa syvämietteisiltä tuntuvin sanarikkain
kääntein, aiheuttivat minussa ankaraa levottomuutta, pakottivat minut
lakkaamattomaan älylliseen leikkiin, epätoivoiseen todistelujen,
sofismien ja pakoteiden haeskeluun ja saivat minut niin kiihkeän
rauhattomaksi ja uupumattomaksi kuin olisi ollut henkeni kysymyksessä.
Nyt, vuosien kuluttua, ymmärrän hyvin, kuinka lapsellisesti
probleemat asetin ja kuinka kömpelösti ne ratkaisin, mutta silloin
olivat kysymyksessä vakavat asiat, sisäiset tapahtumat, jotka olivat
paljoa merkittävämmät kuin ensimmäinen rakkaus tai odottamaton rahan
ansaitseminen. Ajatus oli itse elämä, ja teorian valitseminen merkitsi
ihmiselämän suuntautumista.
Joka ilta, neljästä seitsemään ja kahdeksasta kahteentoista, minä
väittelin — väittelin ystävien ja vihollisten kanssa, äänekkäästi,
vakavasti ja kiihkeästi. Me kävelimme kellervän joen rannalla tai
korkeilla lehtokujilla, ihmisten joukossa, puiden varjossa, pehmeän ja
hämyisen ihastuvan taivaan, sadetta tihkuvien pilvien tai tähtivälkettä
väräjöivän korkean kumon alla, keskellä väentungosta, sumua ja
rattaiden rämyä, kosteilla katukivillä tai hohtelevan valkoisella
hiekalla, mitään näkemättä, mitään kuulematta, vähääkään välittämättä
ulkomaailmasta, jonka olemassaolo kiellettiin ja puolen tunnin
kuluttua jälleen vahvistettiin. Tietoteoria, aistimus ja mielikuva,
objektiivinen ja subjektiivinen, idealismi ja realismi, Kant ja Stuart
Mill, aistit ja järki, Platon ja Locke — koko gnoseologinen asevarasto
heilui ja säihkyi käsissämme. Sitten palattiin kotiin käheinä ja
hämmentyneinä, ilman mitään varmuutta, mitään varmaa tukikohtaa, ja
mielessä kalvava epäilys, että koko tuo määritelmien, dilemmain ja
päätelmäin sekasortoinen joukko oli vain naurettavan väärinkäsityksen,
yksinkertaisen ja nöyryyttävän sanoja koskevan kiistan aikaansaama
tulos.
Mutta idealismi piti puoliansa. Se näytti mielestäni ainoalta
loogilliselta opilta — ja loogillisuutensa nojalla se ei sallinut
minun pysähtyä yleensä otaksuttuun ulkoisen ja sisäisen väliseen
tasapainosuhteeseen. Maailma on minun mielikuvani, epäilemättä, mutta
minä en tunne kenenkään muun ihmisen mielikuvia. Toisten ihmisten
mielikuvat ovat minulle yhtä oudot kuin elottomien olioiden sisin
olemus. Toisten olentojen tajuinen elämä on olemassa ainoastaan oman
tajuisuuteni nojalla muodostettuna otaksumana. Maailma on niinmuodoin
_minun_ mielikuvani — maailma on minun tajuntani — maailma olen minä!
Mikä ihmeellinen keksintö, millainen arvaamaton kirkastuminen! Mikään
muu aate ei ole minua siinä määrin järkyttänyt ja muuntanut. En
välittänyt sen eriskummallisesta epätodennäköisyydestä, en ajatellut,
että se saattoi olla dialektista kaksimielisyyttä, pelkkä sanaleikki
eikä mitään muuta. Sen mielettömyys vain kiihdytti uskoani. Eikö kukaan
sitä usko eikä voi uskoa? Sitä parempi! Niinpä uskon minä. Syvin totuus
keksitään aina myöhään, kaikkien muiden keksintöjen jälkeen.
Minä uskoin siihen aivojeni koko voimalla, käsitin sen vakavasti,
kirjaimellisesti, kehitellen sen kaikkein etäisimpiin ja
mielettömimpiin johtopäätelmiin. Minun elämäni sukeutui haaveelliseksi
ja jumalalliseksi, vaikka mikään ympärilläni ei muuttunut.
Koko maailma oli ainoastaan osa minun itseyttäni: minusta, minun
aisteistani, minun tajunnastani riippui sen olemassaolo. Minun
liikkeistäni riippuen oliot syntyivät ja katosivat. Jos käännyin
jälleen, ne syntyivät uudelleen, jos poistuin, niin ne raukesivat
taasen olemattomiin. Kun suljin silmäni, niin kaikki värit katosivat,
kun suljin korvani, niin mikään ääni, mikään häly tai sävel, ei
häirinnyt avaruuden äänettömyyttä. Ja äärimmäisenä seuraamuksena oli
tämä: minun kuollessani tuhoutuu koko maailma. Viimeisenä epäilyksenäni
oli: kuolenko tosiaankin samoinkuin kaikki muut? Oliko ajateltavissa,
että ajatukseni lakkaisi ajattelemasta?
Entä ihmiset! Ohiliukuvia varjoja aistieni pintakudelmassa, tahtoni
ilmiloitsimia haamuja, sisäisen näyttämöni vaateliaita pelinukkia:
siinäpä aimo huvi! Kuinka paljon mitättömämmiltä ja naurettavammilta ne
näyttivätkään minusta nyt kuin ennen kaikessa puuhakkuudessaan! Minä
kuljin heidän keskellänsä ja ajattelin: nuo luulevat elävänsä, luulevat
olevansa omintakeisesti olemassa, uskovatsa kerrassaan — uskovaiset
raukat — olevansa kuolemattomat! He siis eivät tiedä olevansa pelkkiä
nopeastiliukuvia pikku kuvia minun silmäterässäni, minun tajuntani
haihtuvia vaikutelmia tai aavistamia, hauraita pisarpahasia siinä
kuvien virrassa, jonka lähde ja alkujuoksu sijaitsee yksin minussa.
Minun tarvitsee vain astua askel, ja siinä ne jälleen lepäävät
tyhjyyden helmaan heittyneinä, vaikka liikkuvatkin niin tyytyväisinä
kuin heitä olisi odottamassa täyteläinen ja loppumaton elämä.
Heitä nyt katsellessani nauroin enkä enää heitä vihannut, hävisipä
minusta tyyten heidän väärämielisen ylenkatseensa aiheuttama kaunakin.
Minä en ollut enää uhri: tunsin olevani herra ja valtias — ainoa elävä
olento varjojen maailmassa.
Minä uskon noina päivinä kokeneeni jotakin sellaista, mitä Jumala
varmaan aina tuntisi, jos hän tosiaankin olisi olemassa. Minä toimin
alinomaisena luojana ja tuhoojana, ja maailma oli minun käsissäni,
ikäänkuin olisin voinut vaivatta muovata sen ihan toiseksi tai
antaa sen palata itseeni. Tämä ajatus sai minut toisinaan sellaisen
metafyysillisen humaltumisen valtaan, että olin tuntevinani, kuinka
lakkasin olemasta se pienoinen minuus, jonka taakkaa kannoin, ja muutin
muotoa kasvaen suunnattoman suureksi, niinkuin Jumala, joka yhtäkkiä
urkenee ihmisen mitättömästä hahmosta.
XIII
MIKÄÄN EI OLE TOTTA — KAIKKI ON SALLITTUA
Täydellinen ja johdonmukainen solipsismi oli nuoruuteni ensimmäisten
aikojen mielettömin, joskaan ei pitkäaikaisin henkinen humala. Se kesti
vain vähän aikaa, niinkuin humala ainakin.
Herääminen oli murheellinen. Olin tottunut pitämään itseäni kaikkeuden
akselina, ainoana ykseytenä, joka kykeni luomaan muotoa ja kestävyyttä
siihen tyhjyyteen, joka himoitsi päästä olevaiseksi, ja nyt havaitsin
yhtäkkiä joutuneeni sanaleikin, loogillisen satimen, metafyysillisen
ivan esineeksi. Sellainen määrä innostusta, niin paljon hekumaa,
niin paljon hurmiota, ja aiheena pelkkä kehätodisteluun nojautuva
harhapäätelmä! Sanoessamme, että maailma on mielikuva, tahdomme
yksinkertaisesti sanoa, että mielikuvat ovat maailma ja että maailma
on olemassa — se usko, että toiset itseydet ovat olemassa, merkitsee
ainoastaan sitä, että on olemassa aistimuskomplekseja, joita johtaa
samanlainen tahto kuin meidän ja joita nimitetään ihmisiksi, ja kaikki
tuo on pelkkää _määrittelyä_, joka ei millään tavoin mitään muuta.
Sanasto jää entiselleen, ja ihmisiin meidän täytyy pakostakin suhtautua
samoin kuin ennen. Olioiden tahtooni kohdistamaan vastustukseen
liittyvät tahtoani vastustavat toisten henkilöiden tahdot, jotka eivät
suinkaan minua tottele, ja tämä osoittaa, etten suinkaan ole Jumala,
vaan houkkio.
Myöhemmin tuo vakaumus sai minut yrittämään saavuttaa toista tietä
jumaluutta: lisäämällä tahtoni kantavuutta. Mutta aluksi minun ylen
nöyryyttävä ja masentava heräämiseni vaikutti päinvastoin: heitti
minut vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Minä lakkasin uskomasta mihinkään
ajatukseen, järkeen tai filosofiaan. Ajatus muuttui minulle pelkäksi
runolliseksi paradoksiksi, järki näytti minusta ulottuvaisuutta
puuttuvien viivojen geometriseltä ja symmetriseltä sommitelmalta,
ja filosofia ei ollut mitään muuta kuin erinäisten henkilöiden
myötä- ja vastatuntojen ja älyllisten ja siveellisten tarpeiden —
eikä suinkaan ruumiillistuneen maailmansielun — ilmausta. Logiikka,
joka oli omavaltaisen vääjäämättömästi ja pysähtymättä johtanut
minut aina tähän kohtaan asti, muuttui nyt minulle viisastelevaksi,
ovelaksi ja hajoittavaksi sofistiikaksi, jota käyttelin voimallisesti
jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa, olivatpa kysymyksessä millaiset
ajatukset tahansa. Minusta tuli eräänlainen kahvilan Gorgias, joka
menettämäänsä varmuutta ja masennettua ylpeyttään kostaakseen huvikseen
hajoitteli ja ehdytti toisten uskoa ja kumosi heidän yrityksensä
rakentaa teorioja ja väittämiä käyttäen hyväkseen sekä heidän
heikkouttaan ja tietämättömyyttään että myöskin omaa vilpillisyyttään
ja pahantahtoisuuttaan. Minua huvitti ajaa epäilyksiä dogmaatikkojen
päihin, saada intomieliset vaikenemaan, ivailla yltiöpäitä ja
nöyryyttää jaarittelijoita. Se oli katkeraa, pahaa, hedelmätöntä huvia
— mutta minä nautin siitä. Se oli minun ainoa kostoni. Nyt en lähtenyt
tapaamaan toisia saadakseni heitä jostakin vakuutetuiksi, kuten ennen,
vaan saadakseni heidät hylkäämään vakaumuksensa ja siis tehdäkseni
heidät jälleen itsenilaisiksi.
Ylen harvat kykenivät minua vastustamaan. Kiihkeä puheeni,
kekseliäisyyteni, dialektisen temppuiluni helppous, perehtyminen
erilaisiin filosofisiin oppeihin, bibliografisen tietorikkauteni julkea
käyttely auttoi minua useimmiten voitolle. Minä vallitsin menetelmää,
osasin järjestää taktillisia väijytyksiä, pettämättömiä sudenkuoppia ja
antaa ratkaisevia iskuja.