oli vilpitön. Minä sain lisää rohkeutta havaitessani toisissa
samaa lohduttomuutta ja samaa kironalaisuutta. Minusta tuntui kuin
en olisi enää ollut yksin, kuin olisin löytänyt jälleen veljeni,
synnynnäiset kumppanini, lohduttavaiset vainajat. Minusta tuntui,
ettei kielteisyyteni voinut olla erehdys, ettei se ollut pelkkää
epämääräisten haaveiden tärvelemän poikasen vaivaista kiistelyä.
En kumminkaan rakentanut ainoastaan lainalauselmien keräelmää:
tarkoitukseni oli itse kirjoittaa kirja, todellinen elämää
käsittelevä teos, teos, jonka piti kerta kaikkiaan saada jokainen
ihminen suhtautumaan itseensä, toisiinsa ja koko olemistoon niin
ylenkatseellisesti kuin ne ansaitsivat. Siihen aikaan osui tielleni
ensimmäisen kerran suuri filosofi. Minä lueskelin ja mietiskelin,
tutkin Schopenhaueria, vähin erin, sieltä täältä ja useaan kertaan,
kumminkin riittävästi havaitakseni, ettei maanmuodostusta ja
kehitysoppia esittävien kirjasten keveä viisaus merkinnyt tutkivan älyn
äärimmäistä saavutusta. Minä yritin luonnostella pessimismin historiaa
ja kuljin pitkin päivämarssein halki filosofian historian, jossa
kielteisten ja synkkäin aatteiden ohella toisenlaisetkin herättivät
minussa mielenkiintoa ja uteliaisuutta.
Minussa ei elänyt enää yksin oppinut; teoreetikko kasvoi ja kukoisti.
Suunnitellessani pessimististä järjestelmääni, jonka pohja-aatteena
oli se laki, että kaikkein kaivatuimmat päämäärät ovat välttämättä
saavuttamattomissa, sain samalla kokea älyllistä iloa, josta
minulla tuskin oli ollut tietoa. Minä en suinkaan unohtanut aatteen
äärimmäisiä sovellutuksia ja kokonaisvaatimuksia. Minua ei miellyttänyt
Schopenhauerin vihamielinen suhtautuminen itsemurhaan. Minä puolestani
suunnittelin suuren teokseni viimeistä osaa varten stoalaista yleisen
itsemurhan ehdotelmaa. Se ei suinkaan tapahtunut vain hälinän vuoksi:
minulla ei ollut muuta keinoa. Yksilöllinen itsemurha ei kelvannut, se
oli naurettava ja joutava, piti tehdä joukkoitsemurha, tietoisesti ja
yksimielisesti harkittu, itsemurha, jonka tapahduttua maa jäisi yksin
ja autiona ajatuksettomasti taivaalle kiertelemään. Minä kuvittelin
kykeneväni perustamaan seuran, jonka jäsenluku kasvaisi vähitellen yhä
suuremmaksi kumoamattoman teokseni levitessä yhä laajempiin piireihin.
Kun tämä epätoivoisten liitto vihdoin käsittäisi koko ihmiskunnan,
olisi aika määrätä suuri päivä — yleisen kuoleman päivä! Olin ajatellut
välineitäkin ja minusta näytti siltä, että myrkky oli ehdottomasti
asetettava ensimmäiselle sijalle.
Tyhmyyksiä, lapsellisuuksia! Mutta tämä päähäniskeytymä, jonka mukaan
minun piti toimia tuon viimeisen suuren elämäntuhon apostolina, oli
muutamien aikojen kuluessa ainoa syy, joka kehoitti minua jäämään
elävien joukkoon. Minä suostuin elämään ainoastaan siinä naurettavassa
toivossa, että saisin kaikki ihmiset kuolemaan kerallani.
IX
TOISET
Mutta minä en ollut enää yksinäni. Jo kasvuvuosien lopulla olin
astunut ulos siitä epäluuloisesta lapsuuden-yksinäisyydestä, jonka
nojalla sieluni vältti sen ennenaikaisen pilaantumisen, jonka uhreiksi
poikakumppanini olivat joutuneet. Minullakin oli sydän. Minä tunsin,
että minulla oli jotakin sanottavaa, ja tahdoin puhua, tahdoin keventää
mieltäni. Siihen saakka olin suunnannut tukahdutetun rakkauteni koko
runsauden itseeni. Minua oli liikuttanut ainoastaan oma kohtaloni,
ainoastaan oma tarkoitukseton ja toivoton elämäni. Olin kutsunut
kuolemaa luokseni kehnoin ja mahtipontisin italian- ja ranskankielisin
säkein ja olin itkenyt läheistä ja kunniatonta kuolemaani. Öisin,
kun ajattelin viheliäistä kohtaloani, kun ajattelin olevani ihminen,
jolta oli suljettu jokainen tie ja kielletty kaikki ilo, vuodatin
kyyneliä. Päivisin oli väsyneissä silmissäni ja alinomaisessa mustassa
vaatetuksessani omaan manallemenooni kohdistuvan surun ennakkotuntu.
Minä kaipasin rakkautta. Tahdoin tuntea käden kädessäni, tahdoin jonkun
minua kuuntelevan ja tahdoin itse kuunnella, tahdoin löytää olennon,
jolle voin ilmaista salaa, sellaisin unohtumattomin antaumuksen
tuntein, jotka tuntee ainoastaan ensimmäisten ystävyysliittojen aika,
kaikki ne tunteet, kaipaukset ja ajatukset, joita ei käy ilmaiseminen
isälle eikä äidille. Tahdoin löytää jonkun vertaiseni, joka tekisi
työtä kerallani, jonkun edemmäksi ehtineen, jolta voisin oppia ja joka
minua opastaisi, jonkun jäljessäni kulkevan, jota saisin auttaa ja
opettaa.
Minä tutkin kasvoja ja sydämiä ja löysin enimmälti ainoastaan
surkuttelua tai ylenkatsetta tai — mikä pahempi! — sitä vastenmielistä
ja liian helposti voitettavaa toverillisuutta, jonka tarjoajat,
huonotapaiset nuorukaiset, heti tarttuvat käsipuoleesi ja alkavat
jutella bordelleista ja polkupyöristä. Koulutovereistani en suoraan
sanoen halunnut mitään tietää. Olipa se joukkoa! Huvinhaluisia
poroporvareita lyhyissä housuissaan, kelmeitä ja salasyntisiä
lukutoukkia, typeriä meluajia — ja lisäksi inhottava, tekopyhä ja
siloinen »luokan priimus»! Ei, ei. Minä kaipasin tuntehikkaita sydämiä
ja varsinkin herkkäliikkeisiä ja vastaanottavia aivoja. Itseni laista
väkeä: niitä, jotka eivät koulussa pidä melua itsestään, mutta lukevat,
ajattelevat ja miettivät, harrastavat harvinaisia asioita ja hautovat
merkillisiä haaveita. Koulussa oli yksi ainoa sellainen henkilö, mutta
ei oppilaiden joukossa; hän oli opettaja. Opettaja pakon vuoksi ja
luonnostaan runoilija. Nuorena ja ylevämielisenä hän osasi sanoistani
ja katseistani löytää sielun, joka oli mykkä kaikille muille.
Hänen saapumisensa elämääni oli kuin ensimmäisen tähden tuikahdus
hitaasti lankeavassa illan hämärässä. Hän rohkaisi minua runollisissa
yrityksissäni, osasi antaa arvoa suunnitelmattomille kirjallisille
tutkimuksilleni ja kohteli minua vertaisenaan, vaikka olikin paljon
edemmäksi ehtinyt. Hän oli ensimmäinen henkilö, joka osasi nähdä
ihmisen tuossa hylätyssä pojassa.
Mutta vaikka hänen isällinen ystävyytensä olikin erittäin harras, se
ei kumminkaan minulle riittänyt: minä etsin nuorukaisia, kaltaisiani,
ja etsin niin innokkaasti, että muutaman vuoden kuluessa olin mukana
useissa kerhoissa ja nurkkakunnissa, jotka ainakin alkuaikoina
tuntuivat minusta älyn juhlilta ja tyyssijoilta.
Aluksi liityin kahteen ylioppilaaseen, jotka olivat minua vanhemmat
ja oppineemmat (osasivat latinaa ja kreikkaa!) ja joiden keralla
perustamani kirjallinen veljeskunta sai nimen _Kolmiyhteys_.
Sommiteltiin oikea ohjesääntökin ja määriteltiin virat: kullakin meistä
oli veljeskunnassa jokin erikoinen asema.
Sääntömme määräsivät, että kunkin meistä piti vuorollansa puolustaa
jotakin väittämää ja kirjoittaa jonkinlainen esitys, joka molempain
toisten oli otettava lukeakseen ja keskustelussa käsitelläkseen,
vieläpä niin, että heidän piti välttämättä olla toista mieltä kuin
teesin esittäjä. Kun minun vuoroni tuli, kirjoitin nopeasti vihkoon
toista sataa sivua käsittävän hurjan saivartelevan kritiikin, jonka
esineenä oli _Kihlautuneet_. Minä näet vihasin tuota teosta aina
siitä asti, kun oli täytynyt koulussa kokonainen vuosi loogillisesti
ja kieliopillisesti eritellä Renzo Tramaglinon ja Lucia Mondellan
joutavanpäiväisiä onnettomuuksia. Tuo intohimoton maalaisnainen, tuo
typerä ja viheliäinen pappi, tuo iuostariveli, jolla oli kauhtanansa
alla aina valmiina saarna tai siunaus, tuo nimeltämainitsematon,
joka ensin tekee itsensä tietäen tahtoen kamalasti syylliseksi,
mutta antautuu sitten tekohurskaan plebeijinaisen nyyhkytysten
käännytettäväksi ja pyhän miehen kavalan puheen nöyryytettäväksi —
kaikki tuo minua joko ikävystytti tai raivostutti. Minä en tuntenut
enkä tunnustanut kaikkea sitä puhdasta ja suurta taidetta, jota
sisältyy tämän liian kuuluisan teoksen monille sivuille; siitä huokuva
kristillisen hurskauden henki, orjamainen alistuminen Herran Jumalan
tahtoon ja syntisten esimerkillinen rankaiseminen, jota säestelee
yksinkertaisten ja vaivaisten salainen voitonriemu, sytytti minun
saatanallisen ja carduccimaisen mieleni valtavaan kapinan lieskaan.
Minä luin kiistakirjoitukseni ulkona luonnon helmassa, kauniin kirkkaan
helmikuisen taivaan alla, ja se vaikutti mitä epäedullisimmin molempiin
kumppaneihini — joista myöhemmin sukeutui etevät ja kunnianarvoiset
valtion palvelijat. Mitä ihmettä! Kolminaisuuden pienin ja nuorin
jäsen rohkeni ivata, pilkata ja halventaa erästä italialaisen neron
mestariteosta! Rohkeus, pelkäämättömyys ja ennakkoluulojen puute ovat
kiitettävät, — mutta pitihän sentään pysyä jonkinlaisissa rajoissa!
Väittely muodostui tavallista purevammaksi ja kiivaammaksi. Minä näin
molemmat arvostelijani myöhemmin varsin usein ja juttelinkin heidän
kanssaan, mutta _kolminaisuudestamme_ ei enää hiiskahdettu, ei silloin
eikä myöhemmin.
Onneksi kohtasin pian senjälkeen miehen, — hän oli melkoisesti minua
vanhempi — joka oli äskenmainittujen nimenomainen vastakohta. Hän
oli runoilija (kirjoitti säkeitä, runomittaisia ja suorasanaisia),
musiikkimies (kaiutteli huilua), intomielinen, sydämellinen ja
ylenpalttinen olento, juuri sellainen jota kaipasin ja etsin. Hän
tunsi mielikirjailijani (Poen, Walt Whitmanin...), tutustutti minut
Baudelaireen ja antoi luettavakseni ihmeellisiä uusia kirjoja:
Flaubertin, Dostojevskin, Anatole Francen...
Hän eli kaksoiselämää: päivisin jonkinlaisena virkamiehenä ja iltaisin
ja sunnuntaisin kiihkeänä ja hillittömänä haaveksijana. Hän kirjoitti
suunnattoman paljon, ja oli saanut eräitä teoksiansa julkisuuteenkin
sanomalehtien välityksellä. Hän tutustutti minut ystäviinsä, jotka
olivat taiteilijoita tai taiteilijoiksi pyrkiviä. Heidän joukossaan
oli herkän hentoinen runoilija, mieli täynnä kuvia ja näkemyksiä,
kaiken maailman mielenapeuden ahdistama, Heinen ja samalla d’Annunzion
ihailija, kaikkien kirjallisuuksien kiihkeä lukija ja pohjaltaan
synnynnäinen kirjailija. Hän oli pitkä ja hoikka kuin liljanvarsi,
kalpea kuin mystikkonoviisi, siveä ja hauras kuin nuori neito; mutta
hänessä oli keuhkotauti ja hän kuoli pian.
Heidän seurassaan tutustuin vielä erääseen salamyhkäiseen ja synkeään
maalaajaan, joka oli Boecklinin kiihkeä ihailija, erääseen puolihulluun
viuluniekkaan, joka improvisoi (pianolla) rajuja riemumarsseja, ja
erääseen aloittelevaan säveltäjään, joka etsi alinomaa librettoja,
opetustunteja ja toisten vaimoja.
Myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät nuo henkilöt voineet minulle
paljon antaa ja ettei heiltä sopinut odottaa mitään suurtöitä.
Heidän seuraansa tultuani pääsin kumminkin ensi kerran koskettamaan
taiteen lämmintä ja elävää maailmaa elettyäni siihen saakka kirjojen
jäisessä maailmassa. Tässä pikkukaupungin bohême-jäljennöksessä olivat
edustettuina kaikki henkiset pyrinnöt. Minä näin heissä ihmisiä, jotka
suorittivat luovaa työtä ja saattoivat jonakin kauniina päivänä kohota
kunnian kukkuloille — sensijaan, että olin siihen saakka tuijotellut
juhlallisten ja haudattujen suurten vainajien jäykkäpiirteisiä kuvia.
Näistä tuntemattomista, kiihkeästi eteenpäin pyrkivistä nuorukaisista
tulisi koitumaan uusia neroja, ikuisuuden valloittajia, uusien
kauneuksien onnellisia lahjoittajia. Ja minä tahdoin kuulua heidän
joukkoonsa, tuntea olevani osanottaja ja veli näissä maanalaisissa
kauneuden ja onnen etsinnöissä.
Me kohtasimme toisemme kaikkina pyhäisinä päivinä vanhimman kerhoveikon
kotona: juotiin kahvia, tupakoitiin (ensimmäiset savukkeet!),
keskusteltiin kiihkeän vilpittömästi jostakin uudesta kirjasta,
ilmaantuneesta uudesta kirjailijasta, jostakin kirjoitelmasta tai
muusta teoksesta; kiisteltiin, riideltiin, huudettiin. Runoilijat
lukivat, yleisen innostuksen keskeytteleminä, viikon varrella
syntyneitä säkeitänsä, sitten joku viritti huilullansa yksitoikkoisen
herkän pastoralen, toinen soitti Bachia tai kappaleen omaa
sävellystänsä.
Meissä kaikissa asui se varma toivo, että olimme valitut maineeseen ja
suuruuteen. Jokainen ihaili toisia ja sai vuorostaan ihailua osakseen.
Ei ollut olemassa mitään kademieltä eikä minkäänlaista kilpataistelua.
Me halusimme elää harhaluuloissa ja unelmissa; eräs taajimmin toistuvia
lausumiamme oli, että pitää »pitkin siemauksin tyhjentää khimairan
malja». En ole koskaan saanut selville, mikä oikeastaan oli ja mitä
merkitsi se kuuluisa khimaira, jota pyhäpäivinä niin määrättömästi
viljelimme.
Tässä viiden veikon kerhossa oli minullakin paikkani. Minä edustin
siinä kriitikkoa, tietoviisasta, filosofia. Minun puoleeni
käännyttiin, kun olivat kysymyksessä historialliset tosiasiat,
kirjojen nimet tai päivän huomion esineinä olevia teorioja koskevat
täsmälliset selostukset. Minä olin heidän keskuudessaan rajattoman
viisauden maineessa, jonka tunsin ansaitsevani ainoastaan osittain
ja toisten tietämättömyyden nojalla. Mutta tuo maine ja vain osalta
voittamani vaiteliaisuus tekivät minut enemmän kuin suotavassa määrin
arvovaltaiseksi ja peloittavaksi. Ja minä, joka tavallani säikyin
heidän minulle osoittamaansa suunnatonta kunnioitusta, en milloinkaan
lukenut heille mitään niistä elämän ja kuoleman vaikeimpia ongelmia
käsittelevistä tutkimuksista, joita juuri siihen aikaan kiihkein mielin
kirjoitin.
Mutta miten hyvin lienenkin viihtynyt tuossa tilapäisessä runollisessa
sekasorrossa, minä kuitenkin tunsin, ettei se minulle riittänyt,
että henkeni, joka oli tottunut ja mieltynyt abstraktioihin ja
käsitteellisiin rakennelmiin, pyrki saavuttamaan jotakin enempää.
Tuossa piirissä minä nautin pintapuolisen ja hieman arkipäiväisen
intomielen lämpöä, runous avarsi ja hienonsi aistielämääni, ja
musiikki, jota sain silloin maistaa ensimmäisen kerran, säesteli
kuvitteluni lentoa vakavammin rytmein.
Uusien ystävieni joukossa ei ollut ketään, joka olisi intohimoisesti
rakastanut pelkkää ajatusta, olisi tottunut järkeilemään ja mieltynyt
ja harjaantunut loogilliseen kahakointiin. Ja parin vuoden kuluttua
tapahtui luopumukseni: — minä hylkäsin heidät vähitellen löytäessäni
toisia tovereita ja toisia aivohekuman tilaisuuksia.
Uusia ystäviäni oli kaikkiaan kolme. Eräs lääketieteen ylioppilas,
vaaleaverinen ja kaunismuotoinen, joka tutki mieluummin Shelleyn ja
Musset'n teoksia kuin psykiatrian oppikirjoja ja viihtyi paremmin
Ufizi-galleriassa kuin anatomiasalissa; eräs tuleva kirjallisuuden
tohtori, kääpiömäinen ja kielevä, innokas kirjastojen tutkija ja
salassarunoilija, toisinaan kerskailija ja suurisuu, mutta pohjaltaan
kelpo poika; vihdoin eräs poikaviikari, meitä kaikkia nuorempi, kaikin
puolin säännötön, koulupoika vailla koulua, uuttera tyhjäntoimittaja,
kaiken kurin ja järjestyksen ehdoton vihamies, itseänsä epäilevä ja
sanomattoman kopea, kyynillinen ja apeamielinen. Minä tunsin heti, että
hänessä oli enemmän sielua ja sisältöä kuin molemmissa toisissa ja
liityin alun pitäen erikoisesti häneen. Samana päivänä, jona toisiimme
tutustuimme, jouduimme kiistaan keskenämme, mutta myöhemmin hän oli
liittolaiseni molempia toisia vastaan, jotka lukuisissa jokapäiväisissä
kohtauksissamme edustivat runoutta, kirjallisuutta, eleganssia,
keikarimaisuutta — sanalla sanoen sitä d’annunziomaista hengensuuntaa,
joka alkoi silloin paisuttaa ja ennen aikojaan tärvellä Italian
nuorisoa. Me kaksi sitävastoin puolsimme tosiasioita ja varmaa tietoa,
aatetta, yksinkertaista ja tasasuhtaista teoriaa, ankaraa filosofiaa.
Meidän onnistui pysytellä yhdessä useita kuukausia ja välttää
väittelyissämme liiallista kärkevyyttä. Yhdyssiteenä olivat eräät
yhteiset myötätunnot ja varsinkin eräät kaikissa voimallisina
elävät vastatunnot. Mutta lopulta johduttiin kumminkin pistelyjen
ja loukkausten asteelle; ivailusta siirryttiin pian pureviin
pistosanoihin, solvauksiin ja hyökkäyksiin. Yhdistyksemme hajosi
salaperäisesti: ilmassa oli jonkinlainen traagillinen tuntu. Vihdoin
me sovimme täydellisesti ja ainaisesti eroamisesta: kaksi sinne,
kaksi tänne. Muistan vielä selvästi kadunkulmauksen ja hetken, jona
päätettiin ja muutamin sanoin määriteltiin auttamaton ero. Me erosimme
hyvästi sanomatta ja kättä puristamatta. Ja minä jäin seisomaan illan
tihenevään hämärään, yksi ainoa ystävä vieressäni, koko elämäni ainoa
ystävä, ystävä, joka oli vain minua varten.
X
HÄN
Rakas Giuliano! On kulunut jo enemmän kuin kaksitoista vuotta siitä
painostavasta ja sateisesta syksystä, jolloin harhailevat sydämemme
kohtasivat ja löysivät toisensa. Me voimme puhua niistä ajoista
tyynesti ja hillitysti, ikäänkuin ei olisikaan puhe meistä, joilla on
vielä nyt samat ristimä- ja sukunimet ja paljon yhteisiä muisteloita.
Me emme ole enää entisemme. Minä en ole enää minä — sinä et ole sinä.
Eräässä kohdassa me lähdimme kulkemaan eri teitä. Sinä olet vakava,
arvossapidetty, uuttera mies; sinulla on ihailijoita, seuraajia,
ehkäpä oppilaitakin. Sinä olet suorittanut taistelusi, voit osoittaa
haavojasi, olet osannut luoda tyhjästä sellaista, mikä säilyy, kestää
ja kantaa hedelmää, olet tahtonut kätkeä monisyisen sielusi kipeät
kokemukset käsityöläisen puseron ja kirjanpitäjän silmälasien taakse.
Minä puolestani olen jossakin määrin säilynyt samana oikukkaana ja
tuuliajolla olevana kulkijana, joka niinäkin aikoina olin: — minulla ei
ole yhtäkään pysyväistä sijaa, ei ole varmuuden kalliota, jonka varaan
pääni kallistaisin, ei ole maailmassa sellaista paikkaa, jonka voisin
aidata sanoen: tämä on minun! Mutta olenhan minäkin muuttunut — kuinka
olenkaan muuttunut!
Me siis voimme puhua noista vuosista näennäisesti ihan tyynesti,
ikäänkuin olisivat kysymyksessä historialliset tapahtumat ja toisten
henkilöiden kokemukset. Mutta en voi olla niistä puhumatta; meidän
ystävyytemme ei ollut tavallista laatua, se ei ollut kevytmielinen,
hauras, liikatunteellinen. Sinä varmaan tunnustat, ettei se ollut
toistenlainen.
En tiedä, oletko koskaan syvästi ja täydellisesti tuntenut, kuinka
merkitsevä ja kaunis asia meidän pitkäaikainen veljeytemme oli. Minä
puolestani en voi muistella niiden vuosien elämää näkemättä samalla
uutteraa ja kiihkoisaa jakobiinihahmoasi. Näen itseni kulkemassa
kerallasi vasten talven tuulta ja kesän tomupilviä, näen, kuinka
rautakaiteeseen nojaten katselimme patoon murtuvien aaltojen turhaa
raivoa, näen, kuinka lepäsimme pitkänämme nurmikolla eräällä Mugellon
huipulla tai kumarruimme kaivelemaan vanhojen kirjojen kaupustelijan
rattaiden sisällystä tai istuimme kahden katetun pöydän ääressä
jossakin maaseudun osteriassa. Miten yrittänenkin, en näe itseäni
milloinkaan yksin. Muistan yhteisen elämämme, päivän toisensa jälkeen,
enkä mitään muuta sen ulkopuolelta.
Muistatko ensimmäisen asuntosi, hienon ja aution kadun varrella, jota
reunustivat tarkoin suljetut palazzot ja puutarhat ja jolla illan
tullen liikkui ainoastaan rakastavaisia ja ovenvartijoita? Talo oli
iso ja kellahtava, kenties ei vielä viidenkymmenenkään vuoden ikäinen,
mutta sittenkin omituista vanhuuden ja alakuloisuuden tuntua uhoava.
Muistatko ison, pimeän huoneesi, joka oli täynnä kirjoja, hienoimmat
italialaiset ja ranskalaiset teokset yhteen kerättyinä, muistatko
tiedonjanoni runsauttaan uhkuvan luvatun maan? Muistatko pitkät
keskustelumme huoneessasi, räiskyvien kuivien halkojen lämmössä,
illan nopeasti pimetessä ja kirkonkellojen soidessa lakkaamatta
jotakin unohdettua surua? ja muistatko sen aution puutarhapahasen,
kosteiden seinämuurien ja aina suljettujen ikkunoiden välimaalla, missä
ensimmäisen kerran liikutetuin mielin puhuimme Stirneristä ja minän
jumalallisesta vapaudesta? Tai muistatko, kuinka vaelsimme kukkuloille
odottamaan auringonlaskua, katselimme kaupunkia, joka lepäsi uneliaana
hitaasti virtailevan joen rannalla ja kysyimme: Oletko kerran oleva
meidän?
Toisinaan kuljimme kauemmaksikin, vuorille, mistä toivoimme löytävämme
yksinäisyyttä, tuulia ja karua luontoa. Tie ei tuntunut meistä
milloinkaan pitkältä. Me kuljimme eteenpäin kärsimättömien vaeltajien
nopein askelin, ja laulujen asemesta ilahduttivat matkaamme ajatukset
ja paradoksit. Nousut elähdyttivät meitä kuin voitettavat taistelut;
alamäet nöyryyttivät ja mykistyttivät meitä. Kohta pääsimme pois
kaupunginmuurien piiristä, rautalanka-aitojen ja peltojen luota, jotka
viivasuorine vakoineen muistuttivat kouluvihkoa. Me etsimme korkeutta
ja vapautta, teitä, joita eivät reunustaneet pensaiden säännölliset
päärmeet, polkuja ja oikoteitä, kitukasvuisia metsikköjä ja kivisiä
rinteitä, joita pitkin noustiin asumattomiin taloihin. Ja kun saavuimme
huipulle, jonkin suljetun luostaripahasen seinämälle tai luhistuneen
linnan raunioille, kajahdutimme marseljeesin helmikuun hyiseen
hiljaisuuteen, vastassamme autiot ja lohduttomat laaksot ja kaukaiset
vuorenharjanteet, joiden kupeet olivat köyhän tummat, mutta kohti
taivaan pilvihattaroita kohoavat huiput valon ja lumen kirkastamat;
ja poveamme avarsi keuhkojen syvä hengitys ja sydämen voimallinen
syke. Kuinka kaukana olimmekaan ahtaasta ja meluisesta kaupungista ja
kaikista jokapäiväisen nöyryytyksen pyhistä laeista! Meistä tuntui
kuin olisimme olleet yksin maailmassa, me maailman valtiaat, ainoat
arvokkaat ja jalot olennot maailmassa. Tuuli puhalsi pirahduttaen
kasvoihimme käpertyneisiin lehtiin jääneitä vesipisaroita, korkealla,
värittömällä taivaalla ajelehtivat kalseat valkoiset pilvet, puut
valittelivat pohjatuulen niitä säälimättömästi ravistellessa, ja
hallanpurema kelmeä ruoho odotteli kärsivällisesti kevättä ja orvokkien
tuoksuvia salaisuuksia.
Rakas Giuliano: me olemme nyt miehiä; poikaikä on jäänyt kauas
taaksemme. Me olemme naimisissa, ja meillä on lapsia, on monia
velvollisuuksia, on tavallaan sieluja paimennettavinamme. Mutta
sittenkin uskon, että jos mielessämme on syntynyt jotakin, missä
piilee hiemankin totuutta, jos meistä jää kuoltuamme jotakin toisten
sieluihin, niin saamme nyt ja aina kiittää siitä noita talven kylmiä
juhlahetkiä, noita kahdenretkiä karulle maankamaralle ja puhtaisiin
korkeuksiin.
Muistelehan iltojamme, kun tulin luoksesi uuteen asuntoosi, jossa
elelit yksin kirjoitellen ja odotit minua. Ikkunaisi edustalla kasvoi
sypressi, ja sen vieritse johti polku rinnettä ylös. Me pidimme tuosta
sypressistä, joka oli hieman takkuinen ja tomuinen, mutta seisoi
yksinään ja tummana siinä vanhan puutarhan kulmassa. Usein sattui
silmiimme kohoava polkukin. Meidän elämämme oli ja tahtoi olla sekin
nousua. Me olimme haaveksineet kaikki haaveemme korkealla, jalkojemme
alla maatuva ruoho ja ilmassa väriherneen tuoksu. Kaikki teostemme
luonnokset, sanomalehtiemme ohjelmat ja toimintasuunnitelmamme olivat
syntyneet ja kehittyneet korkealla, muutamia satoja metrejä meren
pintaa ja ihmisiä ylempänä. Ja mitä ajattelinkin ja ehdottelinkin, sinä
olit aina mukana; kaikista esittämistäsi piti minun saada osani, ja
kaikkeus oli jaettu yksinkertaisesti näin: me kaksi toisella ja kaikki
muu toisella puolella.