joka kuohutti koko olemustani. »Ei, ei, ei!» kuului sisäinen huuto.
»Niin ei saa käydä! Minäkin olen ihminen, minäkin tahdon tulla suureksi
ja onnelliseksi. Mitä luulettekaan olevanne, te muut, te typerät miehet
ja koreapukuiset naiset, jotka pöyhkeinä astelette ohitseni? Vielä
saatte nähdä, mihin kykenen! Minä tahdon olla teitä kaikkia parempi,
parempi kaikkia, kaikkia korkeampi. Minä olen pieni, köyhä ja ruma,
mutta minussa on sielu minussakin, ja minun sieluni on huutava niin,
että teidän kaikkien täytyy kääntyä ja kuunnella minua. Ja silloin
minä olen jotakin, ja te olette mitättömät, kuten aina ennenkin. Minä
teen luovaa työtä ja tulen suuria suuremmaksi, ja te aterioitte,
nautitte päivällislepoanne ja käyskelette, aivan niinkuin nytkin.
Ja kun minä sitten kuljen ohi, niin kaikkien katseet suuntautuvat
minuun, kauniitten naisten silmät muistavat minuakin, nauravat tyttöset
pyrkivät luokseni, puristavat vapisevin käsin minun käsiäni, ja vakavat
henkilöt kohottavat hattuansa ja pitävät sitä korkeammalla päänsä
päällä, kun kuljen ohitse minä, minä itse, suuri mies, nero, sankari.»
Sellaiset ajatukset saivat pääni kohoamaan ja poveni paisumaan, ja
katseeni hipoi vihaisen ylpeästi kaikkien ohikulkevien kasvoja. Minä
olin muuttunut toiseksi: tuona hetkenä näytin varmaan kauniimmalta.
Saavuin siitä isolle torille, suuren voittokaaren luo. Nelivaljakon
virmat vetäjät syöksyivät kohti painuvan päivän hehkua, ja minä vannoin
itselleni tulevani suureksi mieheksi ennen kuolemaani.
VI
KÖYHYYS
Siihen aikaan minä elin köyhyydessä, säädyllisessä, mutta kamalassa
köyhyydessä. (Olen aina vihannut ja vihaan yhä vieläkin niitä, jotka
ovat syntyneet pulleiden lompakkojen vaiheilla — niitä, jotka ovat
voineet melkein välittömästi tyydyttää kaikki toivelmansa.) Minä
elin porvarillisessa köyhyydessä, kärsimättä nälkää tai vilua, mutta
sittenkin kärsien.
Minulle ei merkinnyt suuria se, että täytyi kulkea puettuna isän
kuluneisiin vaatteisiin, nukkavieruihin ja tahrautuneisiin, että
housuissani oli takana ja lahkeitten suissa taidokkaasti sijoitettuja
paikkoja, että päässäni oli rypistynyt hattureuhka ja jaloissa moneen
kertaan pohjatut ja paikatut, liian ahtaat kenkärajat. Elämäni ilot
olivat harvat ja vaatimattomat. Herkutteluhimoni sai tyytyä soldolla
ostettuihin kirsikkoihin tai viikunoihin kesän aikaan ja paistettuihin
kastanjoihin tai kastanjakakkuihin talvella. Kerran vuodessa pääsin
teatteriin (ilveily) ja kahvilaan (jäätelöä) — kaksi kertaa ainoastaan
siinä tapauksessa, että joku sattui minut kutsumaan. Ja joka vuosi
eräänä sunnuntaina retki maaseudulle, missä nautittiin ateria luonnon
helmassa, aina samassa paikassa. (Vähävetinen, unelias jokipahanen,
kiviä, kaislaa, paahteisia niittyjä, paistettua kalaa.)
Tämä köyhien pikkuporvarien surkea elämä tuotti minulle kärsimystä
oikeastaan vain senvuoksi, että minulta puuttui käteistä, kilisevää
rahaa, omia kolikoita, jotka olisin voinut kuluttaa mielin määrin.
Kukaan niistä, joilla on ollut varakas isä ja antelias äiti,
pieni kukkaro, joka on aikanansa täytetty, ja vuoteen vieressä
säästölaatikko, kukaan niistä monihaluisista poikaviikareista, jotka
ovat tuhlanneet paljon hopealiiroja leluihin, kortteihin, leivoksiin,
hedelmiin ja likaisiin huveihin, ei voi käsittää, mitä olen kärsinyt
lapsena, poikana ja nuorukaisena, melkein kahdenkymmenen vuoden ikään
asti. (Vasta yhdeksäntoista täytettyäni ansaitsin ensimmäiset kymmenen
liiran setelit, _omat_ setelini.)
Ja kuitenkin oli laita niin, että minä tarvitsin enemmän kuin toiset
— mutta en samaa kuin he. Minä tarvitsin ennen kaikkea kirjoja —
(kotona niitä oli vähän, ja kirjastoja sain käyttää vasta myöhemmin) —
minä tarvitsin sanomalehtiä (niistä ajoista alkaen minua houkuttelivat
nuo ajanvarastajat) — tarvitsin kirjoituspaperia, kyniä ja mustetta.
Mitättömiä asioita, vähän vaativia, vain muutaman soldon pantteja.
Mutta nuo muutamatkin soldot minulta puuttuivat. Isäni ei voinut
minulle mitään antaa, ja hänellä oli pätevät syyt. Hän uurasti
uupumukseen asti elättääkseen meitä kaikkia. Hän osti toisinaan
kirjan kulkukauppiaalta, mutta ei milloinkaan enempää kuin pari kolme
vuodessa. Myöhemmin hän myönsi minulle puolitoista liiraa kuukaudessa,
soldon päivässä! — _syntirahoja_, kuten suvussamme oli tapana sanoa.
Minun syntinäni oli paperi: valkoinen kirjoituspaperi ja painopaperi.
Mitä pitikään tehdä? Mistä saada ne kolikot, jotka tahdoin saada ja
jotka välttämättä tarvitsin menoihini, ostaakseni itselleni henkistä
ravintoa?
Minä käyttelin useitakin keinoja, ennen kaikkea säästäväisyyttä.
Minulle annettiin kaksi soldoa päivässä aamuateriaa varten. Minä
käyttelin seitsemän centesimoa. Joka viikko — viiden koulupäivän
jälkeen — siitä kertyi kolme soldoa: nidos kansankirjastosta tai kolme
kirjoitusvihkoa.
Sitten oli olemassa äiti, joka, kuten sopiikin, oli sääliväisempi kuin
isä. Hän havaitsi kärsimykseni ja suhtautui minuun myötätuntoisesti.
Hänellä itsellään, äiti raukalla, ei ollut paljoa enemmän kuin
minulla — vain se niukka summa, jonka isä luovutti hänelle päivittäin
talousmenoihin. Sanomattoman säästäväisyyden ja muiden keinojen
nojalla hänen kumminkin onnistui antaa minulle viikon kuluessa pari
kolme, toisinaan neljäkin soldoa, jotka nopeasti vaihtuivat kuvilla
varustetuiksi kirjoiksi, ruudulliseksi kirjoituspaperiksi (siihen näet
mahtui enemmän) tai kirjallisiksi sanomalehdiksi.
Eräs toinen keino oli varastaminen, ja minä en häpeä sitä tunnustaa.
Minä harjoitin monet vuodet, varovasti, mutta alinomaisesti, pientä
näpistelyä kotonani. Aikaisin aamulla, isän vielä maatessa vuoteessaan,
minun onnistui toisinaan hämärissä siepata jokin soldo naulakossa
riippuvan liivin taskusta — toisinaan taas pidätin ostokselta tultuani
rahain jäännöksen, ellei isä vaatinut sitä takaisin — tai mainitsin
hinnan, joka oli todellista korkeampi — tai kerroin hukanneeni joitakin
kolikoita kadulle. Minua toruttiin, mutta suurena lohdutuksenani olivat
salaamani rahakolikot!
Yrittelin liikemiehenäkin, mutta huonosti menestyen. Keräilin
käärepaperia ja möin sitä — kokoilin persikankiviä ja ostin ja
möin käytettyjä postimerkkejä, mutta ansaitseminen oli vaikeata ja
viheliäistä.
Ja huolimatta säästäväisyydestäni, äidin myötätunnosta, näpistelystä
ja kaupustelusta sattui kumminkin alinomaa, että olin aivan rahaton,
niin tyhjä, ettei ollut edes soldoa sanomalehden ostamiseen. Sellaisina
päivinä tapasin repiä valkoisia lehtiä kirjoista ja kouluvihkoista,
jotta olisi, mihin kirjoittaa, sellaisina päivinä kaadoin hieman
etikkaa pölyiseen mustepulloon voidakseni kastaa kynääni johonkin,
sellaisina murheellisina päivinä viivyin tavallista kauemmin
kadunkulmissa tai kirjakauppojen näyteikkunoiden luona saadakseni salaa
lukea puolen sanomalehden palstaa tai jonkin sivun avattua kirjaa.
Kuinka kiihkeä olikaan silloin kaipaus! Harmaita päiviä, vilussa,
yksinäisyydessä ja toivottomassa köyhyydessä vietettyjä! Millainen
olikaan epätoivoni, kun kehno muste levisi imevään paperiin ilkeästi
sekoittaen sanat ja ajatukset, kun tylsä kynäntynkä ei ottanut
luistaakseen ja koko talossa ei ollut toista, kun kirjakauppias
itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta kirjaa puolta liiraakaan
huokeammalla, ja minulla ei ollut rahoja riittämään asti!
Juonia, pyytelyä ja petostakin käytellen minä pysyin yhä yhtä köyhänä,
köyhänä ja vaiteliaana poikana, jota ei kukaan mielellään katsele.
Kirjakauppiaat eivät minusta paljoa välittäneet, kun tiedustelin jonkin
teoksen hintaa, koska tiesivät ennestään, että minulla oli käytettävänä
ainoastaan centesimoja, eikä milloinkaan liiroja — kulkukauppiaat eivät
pitäneet siitä, että seisoskelin selailemassa ja lueskelemassa heidän
rattaittensa ääressä, koska useimmiten en ostanut mitään tai ostin vain
kaikkein mitättömimpiä kirjapahasia, vieläpä vaillinaisiakin nidoksia
— ja sanomalehtien kaupustelijat silmäilivät minua karsaasti, kun aina
yritin lukea varkain.
Muistelen kuitenkin ylpeänä noiden vuosien nöyryytyksiä. Kuinka monet
kerrat astelinkaan edestakaisin näyteikkunan edustalla luoden ihailevia
katseita kauan kaivattuun teokseen, mutta rohkenematta astua sisään
tiedustelemaan sen hintaa! Ja kuinka usein hypistelinkään taskussani
harvoja kolikoitani, yhä uudelleen niitä laskien ja peläten, että
niitä oli liian vähän tai että olin niistä osan kadottanut, kunnes
vihdoin astuin myymälään, kasvot kalpeina, pelokkaana ja vaiteliaana,
ja odotin hetkeä, jolloin jäisin kahden kesken liikkeen omistajan
kanssa lausuakseni hänelle tekijän ja kirjan nimen... Kuinka he
halveksivatkaan minua silloin, myyjät, kauppiaat, toverit, sukulaiset,
kaikki! He näkivät laihan pojanhontelon, vaiteliaan ja huonosti puetun,
likinäköisine, tuijottelevine silmineen, taskut täynnä papereita,
sormet musteen tahrimat, äkeät ja murheelliset rypyt suupielissä — ja
keskellä otsaa se pystysuora kurttu, joka alkoi jo silloin syvetä.
Mutta sittenkin: mitä oikeastaan kaipasin? Halusinko kenties käydä
puettuna niinkuin opettavaisten kuvien pienet malliherrat kaikkine
koruineen ja kauluksineen? Vai halusinko ehkä syödä lihaa ja makeisia,
kunnes alkaisi kuvottaa ja ruoansulatus joutuisi epäkuntoon? Ikävöinkö
kauniita taloja, matkoja, pyssyjä, puuhevosia tai nukketeattereja?
Minä olin ruma ja ylenkatsottava — tiedän sen ja tiesin jo silloin —
mutta tuon rumuuden ja viheliäisyyden alla piili sielu, joka janosi
tietoa, pyrki tuntemaan totuutta, ottamaan vastaan valoa, ja tahraisen
hattureuhkan ja takkuisen tukan alla olivat aivot, jotka tahtoivat
käsittää jokaisen ajatuksen, alinomaa miettiä ja haaveksia — siellä
oli ihmismieli, joka oli jo varhain suunnannut katseensa siihen, mitä
toiset eivät näe, ja joka haki ravintonsa sieltä, missä useimmat eivät
löydä muuta kuin tyhjyyttä ja autiutta. Minkätähden ei kukaan tuota
käsittänyt eikä antanut minulle sitä, mikä oikeudenmukaisesti minulle
kuului?
Mutta sittenkään en valita tuota köyhyyttäni enkä häpeä kärsimiäni
nöyryytyksiä. Elämän helppous olisi kenties tehnyt minut
raukkamaisemmaksi, kiihkottomammaksi ja loppujen lopuksi köyhemmäksi.
Mitään omistamattoman ihmisen alinomainen mielikarvaus on pitänyt minua
loitolla toisista, on pakottanut henkeni kärsimyksen pikiteihin, joissa
se on hehkuttunut puhtaammaksi, takoutunut terävämmäksi ja koitunut
arvokkaammaksi.
VII
MINUN SEUTUNI
Kirjojen ja vainajien ohella ovat puut ja vuoret eniten auttaneet
henkistä kehitystäni. Maaseutu kasvatti minua yhtä suuressa määrin
kuin kirjasto. Eräs määrätty maaseutu: kaiken sen, mitä mielessäni on
runollista, alakuloista, harmaata ja yksinäistä, olen saanut Toskanan
maasta, Firenzen seuduista.
Isäni, vähäpuheinen mies, joka älyllisiltä harrastuksiltaan oli omaa
säätyluokkaansa korkeammalla, vei minut jo lapsuudessani joka sunnuntai
kaupunginporttien ulkopuolelle. Me lähdimme aterian jälkeen, yksin
ja sanaakaan vaihtamatta. Isäni tiesi eräitä yksinäisiä, autioita ja
syrjäisiä teitä, joita pitkin voi astella hiljakseen tuntikausia,
ketään kohtaamatta. Ei kumminkaan aina: toisinaan kohtasimme papin,
talonpojan tai vanhan eukon. Silloin tervehdittiin ja jatkettiin
matkaa, kukin taholleen.
Isä oli melkein aina mietteisiinsä vaipuneena — minä haudoin varhaisia
pettymyksiäni tai lapsellisia ajatusluonnoksiani. Samalla kuitenkin
katselin ympärilleni. Tietä reunustavien muurien harjalta riippuivat
haaleiden oliivien vääntyneet oksat tai seisoi rivissä hoidottomia
ruusupensaita, kääpiöpensaita, joiden kuihtuneet ja kalvenneet ruusut
karistivat lehden toisensa jälkeen ojaan mätänemään. Kuinka monia,
lukemattomia peninkulmia olenkaan viettänyt noiden muurien vaiheilla!
Näen ne vielä nytkin, matalat muurit, jotka tuskin ansaitsivat muurin
nimeä ja tarjoutuivat istumapaikoiksi ohikulkijoille, kosteutta
tihkuvat muurit, joiden päärmeenä oli harmaa jäkälä ja viheriä
homesieni ja joiden raoissa oli kostea tumma väike, valtavan korkeat
muurit, joiden yli kohosivat suurten puiden tuuheat latvukset ja
jotka olivat kuin riippuvia puutarhoja varten sommitellut, uudet
muurit kaupungin portin luona, äskettäin kalkitut ja käsityöläisten
suorittamilla koruttomilla sgraffitomaalauksilla kaunistetut. Tavan
takaa ilmaantui näkyviin huvilan ristikkoportti — suljettuja ja synkkiä
ristikotta, joita vasten hyökkäsi sisäpuolelta rajusti haukkuva
pihakoira, avoimia portteja, joiden pielessä seisoi sypressi kuin
vartijana ja joilta kujanne lähti kohoamaan pitkin rinnettä myrtti-
ja laakeripensaiden välitse. Toisinaan taas muuri avautui ja luovutti
sijansa eläville, korkeille ja okaisille pensasaidoille, joita talvella
peitti lumi ja huurre, keväällä kukkien valkoinen hohde ja kesän
lopulla marjojen tumma runsaus. Vieläkin kauempana hävisivät sekä
muurit että pensasaidat — yksinäinen, sorainen tie (kuin vuoriston
luostaritie) kohosi sypressien tai kuusien keskitse, ja alapuolellani
lepäsivät laaksot kuin jättiläismäiset vaot, siellä lepäsivät kosteat
luhdat, sumuinen taivaanranta ja äärettömyyden harhakuva.
Minusta tuntui kuin olisin uudestasyntynyt. Ainoastaan siellä ylhäällä,
tuulen puhaltaessa vasten kasvoja, astellessani paljain päin ja
mitään erikoista miettimättä, tunsin eläväni niinkuin olisin tahtonut
aina elää. Kun sitten lähdimme laskeutumaan palataksemme kaupunkiin,
valtasi alakuloisuus jälleen sydämeni, ja illan haikea hämärä
säesteli kaipaustani iltakellojen tuskin kuuluvin, häipyvin äänin.
Jotten täysin menettäisi tuota vapaata ja raitista maailmaa, minä
tavallisesti otin sieltä mukaani jotakin: mustan öljymarjan, ryppyisen
ja kiiltävän, lehtikasasta löydetyn, tammenterhon karheine maljoineen,
marmorikappaleen, jonka rosoinen reuna muistutti alppihuippujen
jonoa, viheriän, kiinteän männynkävyn, sypressinmarjan, intialaisen
kastanjan, kuusenhavun tai väriomenan... Minua miellytti kaikki se,
mikä oli yksinkertaista ja karua — kaikki se, jossa oli vuoriston ja
alkuperäisen luonnon tuntua — kaikki se, mikä vaikutti ankaralta,
erämaiselta, ja kertoi elämästä, jota eivät päässeet tärvelemään
puutarhurit.
Minä en ole luotu rikkaita, uhkuvia, kuumia etelän seutuja varten — en
ole syntynyt heleitä ja huumaavia kukkia, mehuisia hedelmiä ja aurinkoa
varten. Se seutu, jonka tunnen ja tunnustan, minun oma seutuni, on
Toskanan maa, missä olen oppinut hengittämään ja ajattelemaan: karu
maa, köyhä, harmaa, alakuloinen ja ahdas, vailla uhkeutta, vailla
väriloistoa, vailla pakanallisen runsaita tuoksuja ja kukkasköynnöksiä,
mutta sensijaan herkän läheinen, tuttavallinen, herkkiä vaistoja ja
erakkojen sisäistä elämää vastaava. Tässä seudussa on hieman luostarin
karun elämän ja fransiskaanisen kieltäymyksen leimaa, se on hieman
tuima ja tumma, siinä aavistaa kivisen luurangon maan viheriän kamaran
alla, ja suuret, ruskeat ja autiot vuoret kohoavat äkkiä kuin uhaten
yli lempeiden ja hedelmällisten laaksojen. Lapsuuteni tunnekylläinen
tienoo, nuoruuteni herättävä ja siveellisesti vaikuttava seutu,
Toskanan laiha ja karu maa, jonka muodostavat tyynenä ja lujana lepäävä
kivinen pohja, rehelliset vaatimattomat kukkaset, uljaat sypressit,
jäyhät tammet ja orjantappurapensaat, kuinka verrattomasti kauniimpi
oletkaan minulle ollut etelän mainehikkaita seutuja palmuineen,
oranssilehtoineen, intialaisine viikunapuineen, valkoisina pölyineen ja
kesän paahtavine aurinkoineen!
Me retkeilimme kaupungin ulkopuolelle kaikkina vuodenaikoina, mutta
kun nyt palauttelen mieleen muistojani, näen vain talven tai syksyn
tai sateisen kevään maisemia: taivas on pilvinen, yksitoikkoinen,
harmaa ja matala, maankamaralla, jonka peitossa elämä taistelee ja
kärsii, puhaltaa pureva viima tai lepää kylmä, tuima rauha. En näe
vilahdukseltakaan aurinkoa, en tunne pienintäkään lämmön kosketusta,
tai jos näen, niin vetinen aurinkoraiska pilkistää silloin tällöin
vaeltavien pilvien lomasta saaden maan näyttämään sitäkin mustemmalta
joka kerta, kun jälleen häipyy näkyvistä. Näen seudun kuin pohjoisen
taivaan alla, päättyvän vuoden aution ja itseensäkerääntyneen tunnelman
alaisena, viimeisen unohtuneen köynnöksen lakastuttua viinivesan
kuivuneella varrella.
Muistan vielä selvästi eräitä lyhyitä ja tuulisia tammi- ja helmikuun
päiviä, jolloin asteltiin nopeasti kohvettuneita, jäisiä teitä, jotka
narskuivat askelten alla, asteltiin kalseiden muurien välitse, jotka
kumeasti toistivat askelten äänet, asteltiin korkealla kiitelevien
valkoisten pilvenhattaroiden alla. Astuttiin niin tuimasti, että kotiin
palattuamme jalkojani poltti ja kasvojani kirveli, ja koko ruumis
vapisi voimantuntoa kuin jonkin saavutetun voiton jälkeen. Pimeä,
vaivainen asumuksemme ja kylmä, siistimätön kammioni, jota valaisi
vaskinen öljylamppu luoden siihen heikkoa, kellervää, kalmankarvaista
valoa, tuntui pakottavan minut jälleen peräytymään keskinkertaisuuteen,
orjuuteen ja — kuolemaan. Silloin otin kirjan ja istuuduin lukemaan
tuon hautalampun kaamean hämyiseen valoon, ruumiini jäähtyi vähitellen,
jalat jähmettyivät jäisiksi, mielenapeus äityi, minä heittäydyin
vuoteeseen haudatakseni uneen lausumattomat toivelmani ja epämääräiset
haaveeni, joiden esineenä oleva elämä erosi sanomattomasti silloisesta
elämästäni — ja elämästä yleensä.
APPASSIONATO
Jäi taakseni elämä tasankojen.
_Ibsen_.
VIII
PAHAN HAVAITSEMINEN
Hoidottomasta ja varhaiskypsään tapaan sisäänpäin suuntautuvasta
lapsuudesta, arkuuden aiheuttamasta nöyryyttävästä erakkuudesta,
erilaisuudesta ja köyhyydestä, liian kunnianhimoisen kaikentavoittelun
toistuvista tappioista, eleegisestä lyyrillisyydestä, jota haudoskelin
harmailla teillä, mustuneiden muurien välissä tuhkankarvaisen taivaan
alla, sankarilliseen, ylevään, runolliseen elämään suuntautuvista
epämääräisistä puuskista, jotka äkkiä kielsi ja tuhosi ahtaan,
tukahduttavan ja kuolettavan provinssielämän kirottu jokapäiväisyys,
— kaikesta tuosta koitui epätoivoinen pessimismi, itseensäsulkeutunut
kuin ikkunaton varustus. Äly oli tuskin ehtinyt täysi-ikäiseksi —
nuoruuden ajan päättyessä — kun se jo vaati elämän tilille tiedustellen
sen tarkoitusta saamatta vastausta. Teoria muovasi apeamielisyyden
määrättyyn muotoon. Talvisten, pyhäisten iltapuhteiden ruumiillista
ja ehdotonta apeutta seurasi olemisten hyvän ja pahan tutkiminen, ja
ajatus vastasi kieltävästi jokaiseen valheelliseen unelmaan, jokaiseen
petolliseen nautintoon, ja sammutti viimeisenkin tenhon niinkuin
keskiyön tuuli sammuttaa huonosti onnistuneen ilotulituksen harvat
suitsevat liekit.
Riutuvia haavelmia unettomina öinä, jolloin tekee mieli valitella ja
sääliä itseänsä, ilman mitään aihetta, valitella haikeammin kuin kukaan
ihminen koskaan voi valittaa, seurasivat tutkimukset, joiden esineenä
oli tuskan olemus, kaikkien riemujen lyhytaikaisuus ja maallisen onnen
arvo; iltapuhteiden ja syyspäivien pateettisia sonetteja seurasi luja
päätös esittää elämän eläimelliseen hyväksymiseen kohdistuva julkinen
ja perusteellinen vastalause.
Siihen aikaan ilmaantui mieleeni alinomainen ja hyödytön kysymys siinä
muodossa, jossa se on esiintynyt elämäänväsyneille kaikkina aikoina:
Onko elämä elämisen arvoinen?
Mitäpä voinkaan siihen vastata? Elämä lupasi minulle vähän eikä antanut
mitään. Minä en voinut toivoa saavuttavani rikkautta — en opillisia
voittoja, koska olin puutteen pakottamana lähtenyt alun pitäen lyhyelle
ja vaativalle opin uralle — en naisten rakkautta, koska olin ruma ja
arka — en rajatonta tietoa, jonka ajattelemisenkin puolivalmiiksi
jääneet työni tekivät epämieluisaksi. Harvat ihmiset minusta
välittivät — hyvänsuopia olivat vain isä ja äiti, hekin liian etäällä
sielusta, joka oli heistä kotoisin, mutta tuntui heistäkin oudolta ja
muukalaiselta.
Ajattelu yksin oli minulla jäljellä: minä olin aina mielelläni
yleistänyt, suhteistanut toisiinsa etäisiä tosiasioita, aavistellut
lakeja, hajoittanut ja jälleen rakentanut teorioja. Hieman aikaisemmin,
vasta tutustuttuani _Uuteen tieteeseen_, josta en paljoa ymmärtänyt,
olin päättänyt sommitella kirjallisuudenhistoria-filosofian ja
kuvitellut keksineeni taiteen nousu- ja laskuvedet, kirjallisuuden
suuruuden ja rappeutumisen syyt. Niistä ajoista alkaen Taine valveutti
aivojani ja sai minut kadehtimaan itseänsä kevyesti liittämällä
kokoon selviä, havainnollisia ja tasasuhtaisia aatekaavoja, joiden
viivojen välimaalle loi heikkoa väritystä kourallinen tosiasioita.
Teorian riivaaja väijyskeli jo silloin runoilevaa nuorukaista
asetellen huulilleni kaavoja, mietelmiä ja hienosti johdettuja
rinnakkaisväittämiä.
Niin asestettuna ajatukseni kävi hyökkäämään viheliäistä maailman
elämää vastaan, johon ei luonut hohdetta karnevaaliriemu eikä majakan
opastava tuli, ja oivalsi kohta sen onttouden ja piilevän tuskan. Ja
siinäkö kaikki? Jokaista toivelmaa odotti jyrkkä kielto, jokaista
pyrkimystä pettymys, jokaista ponnistusta korvapuusti — koko sitä
onnenjanoa, joka valtaa kuuden-kahdeksantoista vuoden ikäisen, odotti
tyhjyyden lupaus. Tyhjyys sadoin eri tavoin naamioituna! Usko, maine,
taide, toiminta, paratiisi, voitto: kaikki tuo oli pelkkää kasvojen
peitettä, silmättömiä silmänonkaloita, kielettömiä suita, suuteloita,
jotka jäävät vaille vastausta.
Ollakseen siedettävää elämän täytyy olla kiihkeästi elettyä. Aistien
tiehyet täyttävät sen joka hetki, ja vaikka se onkin alinomaa
muuttuvainen kuin virtaava vesi, se kumminkin kuljettaa meitä niinkuin
kymi, joka voi näyttää aina samanlaiselta ja ikuiselta. Mutta jos
elämää eritellään, jos se raastetaan alastomaksi ja nyljetään
ajatuksen, järjen, logiikan ja filosofian asein, niin tyhjyys ilmenee
pohjattomana, tunnustaa avoimesti olemattomuutensa, ja epätoivo
laskeutuu ihmisen sieluun niinkuin enkeli Jumalan pojan tyhjän haudan
paadelle.
Niin tapahtui, että kiinnyin nuoren elämän koko kiihkolla elämän
kieltämiseen. Vastauksenani — ainoana silloin mahdollisena — kohtalon
ilkeään väärämielisyyteen ja ihmisten vaiteliaaseen vihamielisyyteen
oli se varma vakaumus, että kaikki on sanomattoman turhaa ja ihmissuku
luonnostaan kehno ja auttamattoman onneton.
Vaikka väitin ja uskoinkin pessimismini mitä perinpohjaisimmaksi,
se ei kumminkaan ollut johdonmukainen eikä vienyt niin pitkälle
kuin olisi voinut ja oikeastaan ollut velvollinenkin. Se oli
aluksi liikatunteellista, runollis-kirjallista pessimismiä. Tuima
kaikentietäjä ja aloitteleva lyyrikko jakoivat minussa työn
keskenänsä. Elämän viheliäisyyden havaitseminen oli sekin minulle
uusien keräelmien aiheena. Minä kokosin lukiessani kaikki ne
runoilijain kuohahdukset, dramaatikkojen hyökkäykset, puhujien
lausumat, saarnamiesten varoitukset, filosofipahasten ja varsinaisten
filosofien mietelmät, joissa peittäen tai peittelemättä todistettiin
tai valitettiin olemassaolon hyödyttömyyttä, pahan ylivoimaisuutta,
rauenneiden unelmien ja revittyjen harhakuvitelmien aiheuttamaa tuskaa,
auttamattoman menneisyyden koko haikeutta, epätoivoa, joka taittaa ja
murtaa sielua sen yritettyä joka suunnalta tavoittaa elämää — haurasta
ja himmeästi valaistua saarta tyhjyyden äärettömässä syöverissä.
Niin minulle kertyi murheellinen joukko sanaksi muuttunutta tuskaa,
kokoelma, jossa kohtasivat toisensa parisäkeet, paradoksit, valitukset
ja huokaukset yhtyen inhimillisen tyytymättömyyden tuskaiseksi
kuoroksi, niiden alkuperäisten esittäjien ollessa avaruuden, ajan ja
henkisen rakenteen kannalta katsoen ylen etäällä toisistaan.