toimintojen historiana, sain siihen sopimaan kaikki — lukuunottamatta
tieteitä, joita voisin tutkia itse, yksityiskohtaisesti. Kysymyksessä
ei tietenkään ollut minkään yksityisen kauden tai kansan lyhyt
erikoishistoria, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien rotujen
yleishistoria. Unelmani siten halkesi melkein keskeltä, mutta
jäljelle jäänyt osa riitti hyvinkin askarruttamaan viiden- tai
kuudentoistavuotiaan kirjailijan ajatuksia.
Niin kävin jälleen etsimään, tutkimaan, jäljentämään ja keräilemään.
Tunsin jo ennestään Cantun yleishistorian, joka oli ollut apunani
eräissä oppineisuuteni pulmakohdissa, mutta omasta historiateoksestani
ajattelin tehdä paljoa laajemman, sisältörikkaamman ja
luotettavamman. Cantu oli sitäpaitsi katolinen ja taantumuksellinen.
Minun historiastani sitävastoin piti tulla ratsionalismin ja
kumouksellisuuden historia, koska olin siihen aikaan ateisti ja
tasavaltalainen kuten isänikin.
Suunnittelemani teos oli ilmeisesti keskiaikaisissa mielissä
piintyneenä ilmennyt kaikkien olioiden kuvastinta koskeva kuvitelma,
mutta järkisisältöisempi ja henkevöityneempi. Paljon, ylen paljon,
äärettömän paljon tosiasioita — mutta niiden yhteisenä siteenä kasvava,
kohoava ja kehittyvä elämä, tosiasioita, joiden järjestäjänä ja
keskittäjänä oleva ajatus ylenee sokeasta elämäntahdosta aina sille
sankarillisen hyödyttömyyden asteelle, missä ajatus elää ajatuksen
itsensä vuoksi.
Minä aloitin syventymällä Egyptin ajanluvun aarniometsiin ja
keittämällä kokoon yleissilmäyksen, joka käsitteli Egyptin historiaa
aleksandriiniseen aikakauteen saakka. Olin juuri siirtymässä
kiinalaisiin, kun samassa havaitsin, että historiastani puuttui alku.
Jos tahtoi kirjoittaa todellakin universaalisen historiateoksen,
täytyi aloittaa maailman luomisesta eikä ensimmäisistä kirjallisista
muistiinpanoista. Omistamani vähäiset tähtitieteelliset ja
geologiset tiedot olivat herättäneet minussa ihmeellisten menneiden
aika-aavikoiden ja maailmoiden alinomaisen häviämisen ja syntymisen
mielikuvia. En voinut ajatella Cantun tavoin toistavani heprealaisten
luomiskertomusta ja maallisen paratiisin kuvausta. Oli kerrottava
maailman syntymästä, mutta ei suinkaan Moosekseen, vaan tieteeseen
nojautuen. Tiede henkilöityi minulle siihen aikaan Camille Flammarionin
ja Charles Darwinin hahmoissa. Edellinen johti minut Laplacen,
jälkimmäinen Lyellin luo. Niinpä paneuduin vikkelästi astronomiksi
ja geologiksi ja antropologiksi voidakseni esittää uudenaikaiseen
tapaan maan muotoutumista. Useanakin iltana kiusasin jo likinäköisiä
silmäparkojani keksiäkseni taivaan syvyyksistä jonkin nebuloosan,
tähtien ja planeettien valtavan äidinkohdun, josta uudenaikaiset
kosmologit taruilivat valaisten esitystään numeroin ja kuvioin.
Mutta kun sitten olin hieman lyyrillisen vapaasti esittänyt
aurinkosysteemin liekehtivän tarinan ja maan kuortumisen hitaan
historian, huomasin, etten ollut vieläkään tehnyt kaikkea. Olin
kuvaillut, kuinka maailma oli muodostunut, mutta en ollut vielä
kertonut mitä kaikkea ihmiset olivat haaveilleet kaikkeuden synnystä.
Minun historiaani piti sisältyä kaikki, ja niinmuodoin siirryin
tieteistä niihin oppeihin, jotka yrittävät selvittää maailmojen
syntyä. Tämä historiallinen tunnontarkkuuteni (ettei historia koskenut
ainoastaan tosiasioita, vaan myöskin tosiasioihin kohdistuvia
uskomuksia) vaikutti voimallisesti opintoihini.
Uteliaisuuteni jakautui kaksihaaraiseksi: minä syöksyin toisaalta
vertailevaan kirjallisuuden historiaan, toisaalta uskontojenhistoriaan.
Ennen kaikkea uskontojenhistoriaan. Ei ollut olemassa sellaista
teogoniaa tai kosmillista myyttiä, jota en olisi etsinyt ja joko
selostanut tai jäljentänyt täyttääkseni sillä alkulukua.
Heprealaisten historia askarrutti minua kaikkein enimmin. Minulla oli
kotona eräs niitä mustia raamatuita, joita englantilaiset protestantit
kolmekymmentä vuotta sitten myyskentelivät Italiassa puolen liiran
hinnasta (kenenkään niistä huolimatta). Siitä minä luin jälleen
koko Genesis-kirjan. Mutta ei siinä kyllin. Minä etsin kirjastosta
luomiskertomusta koskevat kaikkein kiitetyimmät selitysteokset,
kaikkein arvovaltaisimman asiaan kohdistuvan sekamelskan, tutustuen
katolisiin konkordisteihin ja kerettiläisiin, milloin mihinkin.
Minä luin ja lehteilin kahdeksannentoista vuosisadan henkeviä
pilkkakirjoituksia ja nykyaikaiseen asuun muokattuja apologioita,
joiden tuli tyydyttää vähemmän tylsämielisiä seminaarilaisia,
ranskalaisia esseitä, selviä ja vaahtoilevia kuin samppanja,
saksalaiseen tyyliin leivottuja jykeviä filosofisia ja eksegeettisiä
teoksia, sanakirja-artikkeleita ja monikielisten raamatuiden
pitkiä selityksiä — luin ja lehteilin osaamatta erottaa varmaa
tietoa sofismeista, tosiasioita otaksumista. Minä kaivelin jälleen
vasukirjastostani löytämiäni viheriöitä nidoksia ja unohdin vähitellen
tutkimusteni alkuperäisen aiheen eksyen raamatullisten ongelmien
orjantappuraisille poluille.
Niinpä esimerkiksi viehätyin konkordaattisuunnitelmaan, tutkin
kärsivällisesti erään Piancianin sepittämän laajan teoksen, sitten
Stoppanin jättiläismäisen tutkimuksen ja vihdoin erinäisiä muita
enemmän tai vähemmän darwinismiin taipuvien jesuiittojen biologisia
ja skolastisia harjoituksia. Ja silloinpa johtui mieleeni ajatus:
että kaikki tunnetut Raamatun selitysteokset olivat pappien,
piispojen, teologien, uskovaisten — sanalla sanoen yltiöhartaiden
henkilöiden teoksia, siinäkin tapauksessa, että he olivat luterilaisia,
kveekareita, valdolaisia tai sosiniaaneja. Sitävastoin puuttui — toisin
sanoen: minä luulin puuttuvan — sellaista Raamatun selitysteosta,
jonka oli kirjoittanut ratsionalisti ja positivisti, epäuskoinen ja
puolueeton henkilö, vapaa henki, joka rivi riviltä tutki kaikki Vanhan
ja Uuden testamentin kirjat kaunistelematta tuoden kaikkien nähtäviin
ne erehdykset, ristiriidat, valheet ja naurettavuudet, ne julmuuden,
konnamaisuuden ja typeryyden todistukset, joita ovat tulvillaan nuo
muka Jumalan innoituksen nojalla kirjoitetut sivut. Minä otaksuin
sellaisen selitysteoksen voivan tuottaa uskolle melkoista enemmän
vauriota kuin ne ateistiset raivonpurkaukset ja mitä ikävystyttävimmät
kiistelyt, jota pitemmälle uudenaikainen antiteologia ei pääse.
»Sellaista selitysteosta ei ole olemassa; niinpä teen sen minä!»
Suuret yritykset eivät enää saaneet sydäntäni kovinkaan tuimasti
tykyttämään, ja olihan tämä työ sitäpaitsi, suunnittelemaani suurimpaan
tietosanakirjaan verrattuna, mitätön kääpiötyö, jonka otaksuin voivani
suorittaa aivan helposti parin vuoden kuluessa.
Minä aloitin vakavasti: tartuin heprean kielioppiin ja osasin jo
muutaman päivän kuluttua kirjoittaa suuria ja vääntyneitä semiittisiä
kirjainmerkkejä ja jäljentää Mooseksen-kirjojen värssyjä suoraan
alkutekstistä. Minä keräsin ainehiston, joka tuntui itsestäni
suunnattoman suurelta ja kokosin jokaisena aamu- ja iltapuhteena uusia
asioita, kunnes eräänä päivänä näytti siltä, kuin keräelmä olisi
riittävä. Kasautunut oppineisuuden määrä herätti minussa kyltymyksen,
melkeinpä inhonkin tunnetta: minä aavistin, että ellen nyt onnistuisi
muovaamaan sitä johonkin muotoon, millaiseen tahansa, niin kaikki jäisi
lepäämään sellaisenaan — vieläpä ikiajoiksi.
Minä jäljensin silloin luomisraamatun ensimmäisen lauseen »Alussa loi
Jumala taivaan ja maan», ja ryhdyin sommittelemaan siihen selitystä.
Olin yhtäkkiä joutunut mitä suurimpiin vaikeuksiin. Tuossa lauseessa
on kaksi sanaa, jotka ovat tuottaneet eksegeeteille melkoista
päänvaivaa ja jotka kristityt ovat selittäneet omalla tavallansa,
kirkolliskokousten ja kirkkoisien määrittelemän jumaluusopin
mukaisesti. Onko tekstissä _Jumala_ vai _jumalat_, _loi_ vai _muovasi_?
Toisin sanoen: olivatko juutalaiset alkujaan monoteismin vaiko
polyteismin kannattajia, uskoivatko he tyhjän pohjalla tapahtuvaan
luomistyöhön vai kuvittelivatko he Jumalan jonkinlaiseksi
kuvanveistäjä-demiurgiksi, jonka muovaama aine ei ole hänen luomansa
eikä hänestä riippuvainen? Siinä oli, kuten näkyy, loputtomia ongelmia:
historiallisia, kielitieteellisiä ja filosofisia sekaisin. Mutta minä
en tuosta säikähtänyt, vaan ryhdyin kirjoittamaan.
Minä kirjoitin kirjoittamistani onnistumatta pääsemään mihinkään
tulokseen: perustelut, puolustelut, väitteet ja vastaväitteet
kasautuivat, kolmella neljällä eri kielellä kirjoitetut lainalauseet
ajoivat toisiansa takaa, filosofiset välilauselmat ja teologiset
lisätutkielmat vaativat itselleen sijaa ja paisuivat ylen laajoiksi.
Näiden kamalien olosuhteiden vallitessa vähäinen hepreantaitoni
kerrassaan hämmentyi, minun täytyi luottaa toisiin tutkijoihin, ja
ainoat luottamuksen arvoiset olivat mielestäni ne, joiden mukaan
prelaatit olivat väärässä ja järki yksin oikeassa.
Minä taivuin niinmuodoin uskomaan, että oli käännettävä »jumalat
muovasivat», mutta vaikeus oli siinä, kuinka saisin toiset
vakuutetuiksi, vieläpä niin, ettei kukaan voisi kääntyä toiselle
kannalle eikä mitenkään asiaa epäillä.
Niin minä kirjoitin kirjoittamistani kykenemättä kumminkaan
suoriutumaan tuosta kirotusta lauseesta, joka varmaan säilyy
muistissani ikäni kaiken. Ja mitä enemmän kirjoitin, sitä
sekasortoisemmiksi muuttuivat ajatukseni, poleemiset hyökkäykset,
etymologiset tutkimukset ja dialektiset päätelmät kietoutuivat
toisiinsa ja ratsastelivat toisillaan oppineessa noidanjuhlakarkelossa,
jonka rytmi ja johtosävelkin olivat jo aikoja sitten häipyneet
minulta tietymättömiin. Vihdoin, hengen niin tahtoessa, saatoin asian
päätökseen: olin silloin kirjoittanut enemmän kuin kaksitoista täyttä
sivua. Sitten kävin käsiksi toiseen lauseeseen: »Ja maa oli autio ja
tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten
päällä.» Tässä oli vähemmän petoksia ja teologisia väärennyksiä,
mutta vaikeudet olivat sittenkin melkein yhtä suuret: minun oli
selitettävä pimeys ja syvyys ja erotettava Jumalan hengen käsite
Jumalan käsitteestä (siinä piili aleksandrialaisen kolminaisuusopin
ensimmäinen siemen), ja vetten mainitseminen suuntasi katseeni kohti
vanhaa Kreikkaa, ensimmäisten kreikkalaisten filosofien ajatuksiin:
Hesiodokseen, jonka teogonian mukaan maailma syntyy valtameren
helmassa, ja Miletoksen viisaaseen asujaimeen Thalesiin, joka näkee
kosteudessa kaikkien olioiden alkuperän. Minä kahlasin kaulaa myöten
oppineisuudessa, uskalsinpa kirjoittaa kreikankielisiäkin lainalauseita
(millainen mielenliikutus minut valtasikaan, kun vapisevin käsin
jäljensin Platoinin jumalaisia kirjaimia, toisen toisensa jälkeen!)
ja kiertelin tässä reunamuistutusten, huomautusten ja tutkimusten
tiheikössä niinkuin Aatami Edenin eläin- ja kasvitarhassa.
Hillitön kirjoitushimoni johti minut aina kolmanteen lauseeseen saakka:
»Ja Jumala sanoi 'Tulkoon valkeus'; ja valkeus tuli.» Nuo sanat olivat
vaikuttaneet yllättävästi itseensä reettori Longinukseenkin, pahaan
pakanaan, mutta minussa, Baylen, Voltairen ja _Puolittain vakavien
filosofisten puhdejutelmien_ tekijän vereksessä opetuslapsessa ne eivät
herättäneet minkäänlaista kunnioitusta. Pikemmin naurua: kuinka monet
kerrat irvistelinkään tuolle Jumalalle, joka loi valon ennen aurinkoa!
Neljättä lausetta minä en saavuttanut — olin jo väsynyt ja kyllästynyt.
Jos olin ensimmäisiin kolmeen lauseeseen tarvinnut kaikki nuo sivut,
kaikki nuo muistutukset, koko tuon oppineen saivartelun, niin kuinka
paljon olisinkaan tarvinnut, jos otin tarkasteltavakseni koko Raamatun
ja tunnollisesti selitin sen monet tuhannet lauseet?
Oli parempi peräytyä vanhoihin järjestelmiin: tehdä yhteenveto ja
ryhtyä hyökkäykseen. Minä suunnittein suuren uskontoa vastustavan
teoksen ja kirjoitinkin eräitä katkelmia: kieliparressa oli
muistaakseni toskanalaista sävyä, se oli laadultaan lähinnä ivaileva
ja muistutti hieman Guerrazzin _Aasia_, jonka lukeminen tuotti minulle
niinä aikoina sanomatonta nautintoa.
Mutta tämä ratsionalismin Summakaan ei saanut asiaa edistymään,
varsinkaan, kun kietouduin eräisiin toisiin samoina aikoina
aloittamiini tutkimuksiin, jotka, samoinkuin Raamatun-tutkimukseni,
juontuivat monesti mainitusta kirjoittamatta jääneen yleishistoriani
alkuluvusta. Pyhistä kirjoista ja kansantaruista löytämäni
luomiskertomukset olivat herättäneet minussa halun siirtyä tutkimaan
niiden runollista muotoutumista kulttuuriaikana, ja koska en tehnyt
milloinkaan mitään puolinaista, olin kiihkeästi tietosanakirjoja ja
historiallisia teoksia apunani käytellen tutkinut kaikkia maailman
kirjallisuuksia etsiäkseni ja kootakseni niitä, runoelmia, jotka
käsittelivät maailman luomista. Minä löysin niitä runsaat määrät,
Luin ja jäljensin niitä, suunnittelin — kuten ainakin — teoksen
kirjoittamista ja miellyin niin menetellen eräisiin runoilijoihin,
luin heidän muutkin teoksensa, johduin heidän hengenheimolaisiinsa,
silmäilin useimpia saman kirjallisuuden piiriin kuuluvia
kirjailijoita ja muutuin vihdoin kiihkeäksi itä- ja länsimaisen
kirjallisuuden ahmijaksi samoinkuin olin hieman aikaisemmin ahertanut
universaalihistorian ja raamatunkritiikin alueilla.
Koko maailman ja kaikkien inhimillisten tapahtumien historia on
— niin ajattelin — liiallinen tehtävä, varsinkin minunlaiselleni
aloittelijalle, mutta yleisen kirjallisuudenhistorian minä varmaan
saisin aikaan. Se ei kumminkaan tulisi olemaan aikaisempien teosten
kaltainen: se ei olisi järjestetty kansakuntien ja vuosisatojen, vaan
_aiheiden_ mukaisesti.
Minä tahdoin kirjoittaa maailmankirjallisuuden vertailevan historian,
joka ei olisi luonteeltaan yksinomaan bibliografinen, vaan aiheiden ja
sisällön mukaan sommiteltu. Alkoi siis ankara kirjallisten aiheiden,
luetteloiden ja nimien etsintä; syntyi legendoja ja runollisia
motiiveja koskevia loputtomia muistiinpanoja, ja laatikot tulivat
tulvilleen bibliografisia lappuja. Olin siis melkoisesti rajoittunut,
mutta kiihkeä universaalisuuden-himoni sai yhä kyllin tyydykettä.
Mutta muutamia kuukausia kestäneiden rasittavien ja suunnitelmattomien
ponnistusten jälkeen minun täytyi uskoa, että tämäkin tehtävä oli liian
vaikea voidakseen tulla onnellisesti loppuunsuoritetuksi. Kyetäkseni
edes jossakin määrin kunniallisesti siitä suoriutumaan minun olisi
täytynyt opiskella ties miten monia eri kieliä ja lukea vuosikymmenet
hetkeksikään katsettani kohottamatta. Haaveksimani laista historiaa
ei käynyt rakentaminen lukuisien nimien nojalla: täytyi tuntea kaikki
merkittävä, sivu sivulta, ja lukea se useaan kertaan, jos mieli keksiä
lähteet ja löytää kestävää pohjaa vertailuille.
Niinmuodoin havaitsin olevan pakko jälleen luopua aikeesta (tämä oli
viides tai kuudes vararikkoni!) ja päätin nyt perehtyä ainoastaan
lähimpiin kirjallisuuksiin, niin sanottuihin uuslatinalaisiin,
mutta tutkia ne perinpohjin suunnitellen niiden rinnakkaishistoriaa
ja aikoen myöhemmin jakaa niitä koskevaa opetusta. Niin minusta
sukeutui tuota pikaa tuima romanisti: minä luin kielitieteellisiä
aikakauskirjoja, otin selkoa ongelmallisista käsikirjoituksista,
kuuntelin erikoisluentoja ja viljelin uutterasti käsikirjoja
ja kirjallisuusluetteloita. Minä ryhdyin silloin sangen
järjestelmällisesti tutkimaan ranskalaista ja italialaista
kirjallisuutta, kumpaakin varhaisimmista tuotteista alkaen, mutta
kaikkein eniten minua viehätti vähimmin tunnettu ja vähimmin arvostettu
kirjallisuus: espanjalainen. Jo hieman aikaisemmin olin opiskellut
kaunista kastiliankieltä eräästä kolmen soldon hintaisesta kieliopista
ja olin kääntänyt eräitä kohtauksia Calderonin »Ihmeellisestä
noidasta», mutta nyt otin oppaikseni Amador de los Rios’in ja Ticknorin
teokset, urkin käsiini kaikkein ensimmäiset tuotteet, Avilon _fuerosta_
myöhäisimpiin romansseihin saakka, vaivuin syviin mietteisiin
lukiessani _Kuninkaallisten maagien mysteeriä_, rakastuin _Poema del
Cidiin_, tulin veli Gonzalo de Berceon erikoistuntijaksi ja syvennyin
Hitan arkkipiispan meheviin sukkeluuksiin. Enpä tyytynyt vielä
siihenkään: selailin kaikki Rivadeneyra-kokoelman jykevät nidokset
ja luin niistä osia, etsiskelin katalonialaisia, kastilialaisia ja
portugalilaisia käsikirjoituksia, tutustuin sangen perinpohjaisesti
vanhaan espanjankieleen, suunnittelin kriitillisiä laitoksia, jäljensin
kokonaisia teoksia, kun en voinut niitä itselleni hankkia, ja vihdoin
— se oli asiain alinomainen päätös ja uusi pettymys — päätin luopua
romaanisten kirjallisuuksien vertailevan historian kirjoittamisesta
ryhtyäkseni sepittämään moitteetonta espanjalaisen kirjallisuuden
historian käsikirjaa.
Siihenkin minä kirjoitin ensimmäiset luvut: sitten siirryin ibereihin
ja roomalaisiin saakka, seurailin goottien kohtaloita, arabialaisten
maahanhyökkäystä, uuden kansankielen sukeutumista, ja pääsin siten
käsiksi varhaisimpiin kirjallisiin todistuskappaleisiin. Mutta
esitykseni katkesi kesken _Poema del Cidin_ kriitillistä käsittelyä.
Oli ilmestynyt toisia ajatuksia ja toisia opintoja, jotka eivät
kovinkaan kiinteästi liittyneet oppineisuuteen. Espanjalainen
kirjallisuus oli viimeinen seikkailuni oppineen keräilyn alueilla.
Valitettava seikkailu — viimeinen luiskahdus kaltevalla pinnalla, jonka
jyrkkää viettävyyttä en ollut silloin vielä havainnut.
Kaikentietäjästä erikoistuntijaksi: kaikkikäsittävästä tietämyksestä
yleishistoriaan — yleishistoriasta uskonnonkritiikkiin — siitä
yleiseen vertailevaan kirjallisuuden tutkimukseen — siitä vertailevaan
romaanisen kirjallisuuden historiaan, vihdoin yhden ainoan maan
kirjallisuuteen ja kaikkein viimeiseksi erään kirjallisuuden määrättyyn
kauteen. Osittaisten epäonnistumisten, poistojen, rajoitusten ja
keskitysten nojalla minä, joka tavoittelin kaikkea, tahdoin tietää
kaikki ja opettaa kaikki toisille, olin päässyt niin pitkälle,
että tyydyin toisintoihin ja erääseen vaon kulmaan singonneisiin
filologisiin ja bibliografisiin jyväsiin — minä, jonka valtavalle
työinnolle oli koko pelto näyttänyt liian ahtaalta liikkumisalalta! Ja
samoin on ollut laita ikäni kaiken — kaiken, kaikkeuden alinomaista
tavoittelua, joka on aina päättynyt siihen, että suistuin tyhjyyteen
tai jonkin kaalimaan aidan viereen: alituista pilviäpiirtelevien
toivelmien ja äkkinäisten luopumusten vuorottelua. Tämä lapsellisia
yrittelyjäni koskeva lyhyt tarina on eräs elämäni salaisuuden
mahdollisia tulkintoja.
V
RIEMUKAARI
Minulla on suuruudenkiihko verissäni. Varhaisin muisteloni on tämä:
kahdeksan tai yhdeksän vuoden iällä olin aina yksinäni ja luin
jotakin koulukirjaa, joka oli täynnä kömpelöitä kuvia ja sinipunervia
mustetahroja; siitä löysin eräänä päivänä kertomuksen, jossa
kuvailtiin Petrarcan kruunausta Kapitoliumilla. Minä luin sen kerran
toisensa jälkeen. »Niin minäkin, niin minäkin...» sanoin itsekseni,
kunnollisesti käsittämättä, miksi laakeriseppele laskettiin rehevän
runoniekan päähän. Ja minusta tuntui kuin itkumielisen sonettisepon
pyöreät kasvot, kirjan lehdelle kehnosti kuvattuina, huppukaulukseen
upoten ja terävien lehtien reunustamina, sianmaksaa muistuttaen,
olisivat rohkaisevasti minulle hymyilleet.
Minä tein kaikki voitavani saadakseni isän viemään minut mukanaan
Vial de’ Collille. Sinne päästyäni tempasin jostakin pensasaidasta
muutamia ainaviheriöivän kasvin lehviä. En varmaan tietänyt, olivatko
ne kuuluisan laakerin lehtiä, mutta en siitä välittänyt. Kotiin
palattuani sulkeuduin siihen pieneen ullakkokammioon, jossa aikaisemmin
mainitsemani pärekorikirjasto sijaitsi. Siellä tein noista lehvistä
eräänlaisen seppelen ja painoin sen päälaelleni; hartioilleni heitin
jonkin ison punaisen vaaterievun, aloin sitten astella ympäri huonetta
veisaten jotakin loppumatonta suruvirttä, joka omiin korviini kaikui
sangen sankarilliselta ja valtavasti pauhaavalta, ja taoin samalla
juhlallisesti puulaatikon laitaa veitsenkahvalla. Minusta tuntui
kuin olisin ollut kulkemassa juhlallisessa saatossa Kapitoliumille,
ja aiheuttamani melu oli välttämätön säestys, kenties ympäröivän
kansanjoukon suosionosoitusten myrsky. Niin minä eräänä harmaana
talvisena aamupäivänä vietin hullunkurisen vihkimyshetken, kumppaninani
kunnia ja maine.
Ensimmäisen todellisen lupauksen minä kuitenkin annoin itselleni
vasta myöhemmin, viiden- tai kuudentoista vuoden ikäisenä. Oli
tukahduttava elokuun sunnuntai, kello oli suunnilleen neljä, ja minä
kuljeskelin alakuloisena ja yksinäni, kuten ainakin, pitkin katua,
joka kuului kotikaupunkini pisimpiin ja leveimpiin. Minulla oli
kädessäni sanomalehti, jonka hankkiminen oli vaatinut minulta montakin
nöyryytystä, ja minä vaelsin pää kumarassa, väsyneenä ja ikävystyneenä
ja vihoissani sekä helteelle että ihmisille.
Oli se hetki, jolloin kaupungin asukkaat puolittain typertyneinä
nousevat päivällislevoltansa ja urkenevat ulkosalle hautoen mielessään
naurettavaa toivetta, että kohtaisivat siellä tuulenhenkäyksen tai
illan viileyttä. Nyt lähtivät ulos nauhamyssyiset imettäjät kuljettaen
mukanaan pitsien seasta punottelevia ja parkuvia pienokaisia,
hiestyneet aviomiehet, käsi puolison kainalossa, veljet pikkusisariansa
talutellen, nuorukaiset kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä, valkoiset
savukkeet huulilla keikkumassa, tytöt värikkäine huiveineen ja halun
hehkuttamine katseineen, pienet ukkelit päällysnuttuineen, sateenvarjo
kainalossa, ja sotilasrukat, tummissa pukimissaan, valkoisine,
hankaloine lapasineen. Joukko kasvoi yhä, täytti katukäytävät,
siirtyi kadun toiselle puolelle, nauroi ja tervehteli. Suurten
kukkakoristeisten hattujen alta säihkyivät kaikkialla naisten silmät
kuin tummat timantit, ja toisinaan kohosi pari olkihattua käden varassa
juhlivan lauman päitten yli.
Minä tunsin oloni tukalaksi. En tuntenut ketään ja vihasin kaikkia.
Olin kehnoissa vaatteissa, ruma, kalpeakasvoinen, juronnäköinen,
kuten ainakin tyytymätön ihminen: tunsin, ettei kukaan minusta
pitänyt eikä voinut pitää. Jos joku ohikulkija minuun katsahti, niin
koko hänen olemuksensa tuntui minua halveksivan, muutamat kääntyivät
taakseen katsomaan näivettynyttä erakkoa ja nauroivat. Valko- ja
punapukuiset kauniit tytöt tummine ihoineen ja välkkyvän valkoisine
hampaineen olivat pahimpana kiusanani: minä kuulin tavan takaa heidän
nauruntyrskeensä selkäni takaa. He eivät kenties nauraneetkaan minulle,
mutta sinä hetkenä uskoin niin ja kärsin siitä. Kaikki elämän kauneus
näytti olevan minulta evätty: minä olin yksin, olin vailla rakkautta,
olin vailla onnea. Ja siinä astelivat ihmiset aivan tyynesti tietämättä
mitään hylätyn nuorukaisraukan kärsimyksistä.