SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN
Kirj.
Giovanni Papini
Italiankielisen alkutekstin ("Un Uomo Finito")
yhdennestätoista painoksesta suomentanut
J. Hollo
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.
Et ole kuollut, olet himmentynyt,
Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.
_Dante_.
SISÄLLYS:
Giovanni Papini
ANDANTE
I. Puoli muotokuvaa
II. Sata kirjaa
III. Miljoona kirjaa
IV. Kaikki ja ei mitään
V. Riemukaari
VI. Köyhyys
VII. Minun seutuni
APPASSIONATO
VIII. Pahan havaitseminen
IX. Toiset
X. Hän
XI. Ykseyden keksiminen
XII. Maailma olen minä
XIII. Mikään ei ole totta — kaikki on sallittua
XIV. Kuohuntaa
TEMPESTOSO
XV. Yöllinen esitys
XVI. Palazzo Davanzati
XVII. Hyökkäys
XVIII. Pako todellisuudesta
XIX. Kuolleet veljet
XX. Elävät vähäpätöiset
XXI. Minä ja rakkaus
SOLENNE
XXII. Kutsumus
XXIII. Täydellinen
XXIV. Kyky
XXV. Dies Irae
XXVI. Toimisinko?
XXVII. Kohti uutta maailmaa
XXVIII. Jumaluuden valloitus
LENTISSIMO
XXIX. Paluu
XXX. Minä syytän vain itseäni
XXXI. Häpeällisiä päiviä
XXXII. Mitä minusta tahdotte?
XXXIII. Kunnia
XXXIV. Ja vaikka...
XXXV. Olenko tylsämielinen?
XXXVI. ... ja tietämätön?
XXXVII. Minä en tunne ihmisiä.
XXXVIII. Haltioituminen
XXXIX. Velkani
XL. Ilveilijä
XLI. Hieman varmuutta
XLII. Toivon pahaa
XLIII. Ruumiin loppu
ALLEGRETTO
XLIV. Kuolema
XLV. Nimenomaan siitä syystä
XLVI. Minä palaan maahan
XLVII. Kuka olen?
XLVIII. Tyyliä koskeva selitys
XLIX. Minä en ole sammunut
L. Uudelle sukupolvelle
GIOVANNI PAPINI.
Giovanni Papini on nuoremman italialaisen kirjailijapolven huomatuimpia
ja samalla kiistanalaisimpia edustajia. Kiistanalaisuus johtuu suuressa
määrin siitä, ettei Papini suinkaan ole tyytynyt kirjailijatoimessaan
esiintymään pelkkänä taiteilijana, vaan on alun pitäen ollut myöskin
taistelija ja, jos sana sallitaan, huimapäinen tappelijakin, joka on
jaellut tuimia iskuja oikeaan ja vasempaan, erikoisen halukkaasti
kohdistaen ne nykyisten ja menneiden aikojen kirjallisiin epäjumaliin.
Tämän riehakkuuden ohella on varmaan vaikuttanut — ainakin kirjallisiin
luokittelijoihin — epämieluisasti sekin, ettei kirjailija ole näyttänyt
kotiutuvan mihinkään määrättyyn karsinaan, vaan on käärmeen tavoin
jättänyt ketensä juuri sinä hetkenä, jona lajittelijat ja luokittelijat
ovat luulleet hänet tavoittavansa. Tässä suhteessa on vähemmän
merkitsevää se, että Papinin jo verrattain laaja tuotanto kuuluu
erilaisten kirjallisten alueiden kehään sisältäen mm. lyyrillisiä ja
poleemisia, draamallisia ja teoreettisia teoksia, sillä sellainen
taipumus annetaan helposti anteeksi, voipa se koitua erikoiseksi
ansioksikin saaden monipuolisuuden nimen. Arveluttavammaksi asia käy
silloin, kun taiteilija itse, hänen olemuksensa ja suuntautumisensa,
ilmaisee epävakaisuutta, äkkinäistä ja ainakin näennäisesti
perustelematonta siirtymistä kannalta toiselle. Käsillä oleva teos,
_Un uomo finito_, kuvailee niin elävästi Papinin henkisen kehityksen
vaiheita hänen kolmen ensimmäisen vuosikymmenensä aikana, ettei
tässä suinkaan tarvitse niitä lähemmin selostaa. Mainittakoon vain
kaksi suurinta huomiota herättänyttä käännettä: Papinin toiminta
pragmatismin nimellä tunnetun filosofisen suunnan tulisena ja
erikoislaatuisena esitaistelijana ja hänen yhtä kiihkeä futuristinen
kautensa. Niiden lisäksi on vielä otettava huomioon neljänkymmenen
vuoden iällä tapahtunut kokokäännös, entisen nimenomaisen ateistin ja
uskonnonpilkkaajan muuttuminen uskovaiseksi kristityksi. Tätä viimeistä
»pahennusta», joka ei ole ainakaan edellisiä vähäisempi, kuvaa ja
edustaa hänen viimeksi ilmestynyt teoksensa _Storia di Cristo_, jossa
proselyytti kokee esittää Kristuksen elämää ja oppia nykyaikaisessa
muodossa, mutta evankeliumien kertomuksia noudatellen. Selvää on,
että viimeinenkin käänne, jonka nojalla kaiken uskonnon kaatajasta
sukeutui kristinuskon apologeetta, välttämättä on vaikuttanut
mieliähämmentävästi ja vain lisännyt kirjailijan kiistanalaisuutta.
Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei
kuitenkaan sovi pitää vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana.
Siihen sisältyy se kieltämättä oikea käsitys, että todella arvokasta
syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta
silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia
vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sisäisen paatoksen, oman syvimmän
henkisen suuntautumisensa, jonka hyöky kaikesta pintaristeilystä
huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperiä. Mutta vaikeutena
on asiaa käsiteltäessä juuri näennäisen epävakaisuuden ja todellisen,
syvällä piilevän vakavuuden — samoinkuin näennäisen vakavuuden
ja kätketyn epävakaisuuden — toisistansa erottaminen ja väärän
tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin »alinomaa
muuttuvainen ja kuitenkin aina sama» vain ilmaisevat mainittua
vaikeutta sitä mitenkään selvittämättä. Hermann Bahrin itseensä
kohdistama samaamerkitsevä lausuma »niemals derselbe und doch immer
derselbe» voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyväntahtoisesti
suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen
näennäisyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri hänenlaisensa
kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus
todellisuudessa on ja kuinka varuillaan täytyy olla, jos mieli tässä
kohden välttää harhaan johtavaa päätelmää. Näennäisyydeksi leimatun,
tuotannossa esiintyvän epävakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen
tai psykofyysillisen rakenteen »vakavuus», jonka hän itse mielellään
väittää todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu
sekin vain näennäiseksi. Se seikka, että taiteilija, silmätessään
taaksepäin menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne
ja niiden tuotteet omiksensa ja että hän kohtaloittensa ja koko
historiansa nojalla kykenee hyvin ymmärtämään, kuinka hän on noihin
vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei hänessä ole tapahtunut mitään
tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta
olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mitään
takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkilö kokee
taiteilijan teoksiin, hänen elämäänsä ja rakenteeseensa perehtyen
kysymystä ratkaista. Voipa sanoa asian käyvän vain vaikeammaksikin,
kun siirrytään teoksista taiteilijan sielullisen elämän piiriin, koska
ei ole olemassa mitään pettävämpää, kaikkiin ja mitä erilaisimpiin
tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat
sinänsä ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset älyn, tuntojen
ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja lähinnä kiintyy. Se
»paatos» ja »hyöky», josta ylempänä oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmistä
kerrostumista ja käyttelee ihmisen psykofyysillistä elimistöä pelkkänä
aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneekö taiteilijassa
sellaista kaiken ulkokohtaisen ja myöskin kaiken sisäisen näennäisyyden
valtiaana toimivaa syvää »vakavuutta» — nimestä ei kannata kiistellä,
sen voi kukin valita mielensä mukaisen: voi puhua »aatteellisuudesta»
tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana,
»loogillisuudesta» pelkän psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa,
»arvonäkökannoista» pelkän tosioloisuuden valitsijoina ja sääntelijöinä
jne., mutta asian kokeminen on välitöntä, kaikesta nimenannosta
ja tavallaan kaikesta älyllisestä erittelystäkin vapaata henkisen
valtavoiman vaistoamista.
Jos kysyy Papinilta itseltään; uskooko hän omistavansa sellaisen
syvän henkisen ykseyden, joka ehdottomasti kokoo kaikki ulkoiset ja
sisäiset hajanaisuudet kehäänsä siten osoittaen ne vain näennäisiksi,
niin hän vastaa ehdottomasti myöntäen ja viittaa ennen kaikkea
nyt käsillä olevaan teokseen, jossa hän on mitä tehokkaimmin sitä
korostanut. Ja varsinkin nyt, kun uusi kirkastuminen on saattanut
menneisyyden näkymään hänelle selvempänä kuin ennen, hän olisi
varmaan valmis sanomaan, että tuona yhtenäisenä valta-aatteena tai
-arvona on hänen elämässään ollut äärettömän, absoluuttisen polttava
kaipaus, uskonnollinen vietti, joka aluksi oli itsetiedotonta ja toimi
sokeudessaan itseänsä vastaan, mutta ilmaisi todellisen olemuksensa
silloin, kun ateisti yht'äkkiä havahtui Kristuksen sotamiehenä,
kun Saulus havaitsi olevansa Paulus. On kuitenkin huomattava,
että Papini jo _Uomo finitossa_ tulkitsee kaikkia vaiheitansa ja
käänteitänsä nimenomaan syvään ykseyteen pohjautuvina huomauttaen
mm., ettei hänen »prammatismonsa» suinkaan ollut filosofisen ja
tieto-opillisen metodiikan piiriin sulkeutuvaa askarrusta, vaan
maagillista mystisismiä, jonka varassa hän toivoi voivansa toteuttaa
kiihkeät, absoluuttisen tavoittelua koskevat toiveensa. Selvää on
sekin, että Papinin »futurismi» itse asiassa tavoitteli paljoa
enemmän kuin samanniminen taiteellinen suunta: hänelle se oli
todellista futurismia, tulevaisuusoppia, hänen silmiinsä kangastelivat
sen taustalta uudet taivaat ja uusi maa. Tältä kannalta katsoen
epäilemättä täytyy myöntää, että teokset _Un uomo finito_ ja _Storia
di Cristo_ hyvin sopivat saman hengen tuotteiksi, vieläpä että
edellinen tavallaan edellyttää jälkimmäistä. Se filosofisuus, joka
tuntuu leimaa-antavalta ensinmainitussa teoksessa, on sekin näennäinen
ilmiö; mitään todellisen ajattelijan ominaisuuksia ei Papinissa
ole. Hän on harhaillut filosofian mailla ristiin rastiin, koska
filosofiassa ilmenevä totaalisuuspyrkimys näytti hänelle lupaavan
omien toiveiden toteutumista, mutta tämän harhailun mitä ehdottomimmin
kielteinen tulos todistaa riittävän selvästi, ettei hän siltä
taholta löytänyt, mitä etsi. Filosofia pyrkii totaalisuuteen ottaen
lähtökohdakseen olevaisuuden yksityisosan, muutamia tai lukemattoman
paljon yksityiskohtia, ja totaalisuus voi sille merkitä vain kaukana
häämöttelevää tutkimuksen päämäärää, joten ei liene ollutkaan aivan
väärässä se, joka nimitti filosofeja hengen seikkailijoiksi. Mutta se
totaalisuuspyrkimys, jonka näemme palavan Papinin mielessä, on toista
lajia, se ei voi tyytyä loputtomaan haeskeluun, vaan tahtoo välttämättä
löytää ja kokea etsintänsä esineen, päätyen johdonmukaisesti
uskonnolliseen kokemukseen.
Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelkästään
taiteellisessakin katsannossa hänen parhaimpiin tuotteisiinsa
kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen
sen menestys on meillä oleva, saanen omana otaksumanani lausua, että
siinä ilmenevä omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen
mielenlaatuun suuressa määrin soveltuva. On merkillistä, kuinka
kotoisilta tuntuvat monet hänen luonnonkuvauksensa — hän kuvaileekin
synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman
mielensä synkkää apeutta heijastelevana, ja varhaiskevään tuulinen
Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etelään siirrettynä. Papinin
taiteilijaluonteessa on silmiinpistävimpänä piirteenä eräs erinomaisen
ilmeinen polariteetti: herkkä lyyrillisyys ja säälimättömästi leikkaava
analyysi siinä kokevat pitää vaakaa tasapainossa. Sitäpaitsi on
erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus,
ei suinkaan siinä merkityksessä, että ehdottomasti puuttuisi
kuvallisuutta, vaan siinä mielessä, ettei kuvallisuus, aistittavuus
juuri milloinkaan saa arvoa sinänsä; se palvelee aina abstraktista
ajatusta, joka niiden avulla, mutta myöskin niistä huolimatta
piirtelee omia arabeskejansa. Siinä suhteessa voi tuskin ajatella
suurempia vastakohtia kuin Papini ja hänen maanmiehensä d’Annunzio.
Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin
abstraktinen, tekisipä mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi.
Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenkään sinänsä ratkaise
teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, että värittömämpi,
loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti jää
vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, että se asettaa lukijan
ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyvä
havainnollinen esitys.
_Un uomo finito_ on häikäilemättömän avomielinen tunnustuskirja,
useissa kohdin kerrassaan säälimättömän suorasukainen. Riippuu siitä
katsantokannasta, minkä lukija häneen nähden omaksuu, vaikuttavatko
tämän kirjan leikkaavat itse-erittelyt äärimmäisen eetillisen puhtaus-
ja rehellisyysinnon ilmauksilta, vaiko kenties jonkinlaisen sielullisen
ekshibitionismin oireilta. Jos omaksutaan ylempänä mainittu Papinin
henkistä laatua koskeva käsitys, ei kumpikaan otaksuma voi olla
pätevä; siinä tapauksessa on tällainen armoton analyysi samoinkuin
ne tosiasiat, joihin se kohdistuu, katsottava vain johdonmukaiseksi
seuraukseksi sokeasti ja vastoin omaa itseänsä toimivan valtavietin
vaikutuksista: sama nurinkäännetty uskonnollinen pyrkimys, joka saa
ihmisen eristäytymään kaikista lähimmäisistänsä, heitä tuomitsemaan ja
kiroamaan, kääntää lopulta kärkensä kohti ihmisen omaa olemusta, joka
ei kykenekään luomaan vaadittua jumaluuden vastiketta.
Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei tässä ole syytä
yksityiskohtaisemmin puuttua; tekijä sitäpaitsi huomauttaa nimenomaan,
ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena,
vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena.
Silmiinpistävänä seikkana voisi korkeintaan vielä mainita, että
Papini näyttää kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa
teoksensa musikaalisuutta — ei tietenkään missään välittömässä, vielä
vähemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksessä. Papinin
ajatusmusiikki muistuttaa kieltämättä sitä uutta atonaalista musiikkia,
jossa sävel ja laulavuus saavat väistyä rytmiliikunnon, »viivojen» ja
»kuvioiden» tieltä.
Hyvin luultavaa on, että tämä teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi
inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa
ohella on suurempaakin kantavuutta erään taiteellisen ja aatteellisen
suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on nähdäkseni vielä
eräs toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi
ja takaa sen säilyväisyyden ja klassillistumisen.
Se absoluuttinen kaipuu ja tavoittelu, josta edellä oli puhe, lienee
pukeutunut aluksi vain »suuruuden» tavoittelun epämääräiseen muotoon.
Toskanan menneisyys on rikas suurista nimistä, ja Papini mainitseekin
teoksessaan nimenomaan Danten, Leonardon, Michelangelon ja muutamia
muita esikuvinansa ja suurimpiin ponnistuksiin yllyttäjinä (_Leonardo_
oli sen aikakauskirjan nimi, joka tämän sataluvun alkuvuosina
perustettiin nuoren toskanalaisen taiteilijaryhmän ja ennen kaikkea
Papinin pyrkimyksiä ilmaisemaan. — Hän olisi voinut mainita myöskin
Savonarolan, jota hänen oma tulinen, hurmioon asti innostuva laatunsa
kenties eniten muistuttaa.) Tämä _grandezzan_ kaipuu, joka _Uomo
finiton_ sivuilla saa mitä vakuuttavimmin ilmauksensa — »Enkö ole
sanonut etsineeni aina suuruutta?» — paljasti pian oikean luonteensa,
sillä jo tässä kirjassa Papini toteaa: »Minun salaisin sieluni isosi
ja janosi jumaluutta.» Myöhemmin asia luonnollisesti näkyi sitäkin
selvempänä, _Storia di Cristo_ teoksen alkulauseessa hän kirjoittaa:
»Tämän kirjan tekijä sepitti vuosia sitten toisen kertoakseen erään
miehen apean tarinan, miehen, joka tahtoi hetkessä muuttua Jumalaksi.
Nyt, vuosien ja tajunnan kypsyydessä, olen yrittänyt kirjoittaa
ihmiseksi tulleen Jumalan elämäkerran». _Un uomo finito_ on ihminen,
jolle ei ole olemassa Jumalaa, mutta joka intohimoisesti hakee Jumalaa
tai paremminkin Jumalan vertaa, hänen vastikettansa. Sellaisen
hakemisen johdonmukaisena päätöksenä on oman itseyden Jumalaksi
julistaminen. Inhimillinen itseys, joka ei ole mikään absoluuttinen
mahti, vaan suhde, relatio, voi pyrkiä tyydyttämään absoluuttisen
kaipausta joko siten, että tunnustaa sen korkeamman vallan, josta on
riippuvainen, tahi siten, että kokee tehdä relation, oman itseytensä,
absoluuttiseksi. Jälkimmäisessä tapauksessa aiheutuu, jatkaaksemme
jo aloitettua kierkegaardilaista ajatusjuoksua, se laji inhimillistä
epätoivoa, jossa ihminen tahtoo epätoivoisesti olla oma itsensä ja
jonka ilmauksena on kaikkeasärkevä demoninen uhma.
Juuri tuon »miehekkään» epätoivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin
teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niistä riippumatta
erikoinen, säilyvä arvo.
_J.H._
ANDANTE
Yksin ja villinä eli ikänsä kaiken.
_Ariosto_.
I
PUOLI MUOTOKUVAA
Minä en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.
Poikaiän hurmion lämpimät ja kirkkaat päivät, viattomuuden pitkät
tyvenet, alinomaisen maailmanlöytämisen aiheuttamat yllätykset:
mitä niistä tiedänkään? Minä en niitä tunne; en ainakaan muista.
Olen oppinut ne tuntemaan kirjoista myöhemmin ja aavistelen ne
nyt, poikia nähdessäni; olen ne itse tuntenut ja kokenut vasta
kolmannellakymmenellä ollessani, jonakin aselevon tai antaumuksen
onnellisena tuokiona, lapsuus on rakkautta, iloa, huolettomuutta,
mutta kuin minä silmään taakseni menneisyyteen, näen itseni _aina_
yksinäisenä, mietteliäänä.
Lapsuusiältäni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja
erilaiseksi — en tiedä, minkätähden, kenties senvuoksi, että omaiseni
olivat köyhiä, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En
tiedä, tiedän vain, että kuuden tai seitsemän vuoden ikäisenä sain
eräältä nuorelta tädiltäni lisänimen ukko, jonka kaikki sukulaiset
havaitsivat hyväksi. Minä olin tosiaankin enimmälti vakava ja
synkkä: puhuin niin vähän kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa;
kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja
kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeissään elämän kauneinta kautta
minä mieluummin vetäydyin pienen, köyhän ja pimeän asumuksemme
etäisimpään sopukkaan. Sanalla sanoen: minä olin olento, jota
hattupäiset naiset nimittivät »juroksi lapseksi» ja huiviniekat »pojan
kuvatukseksi».
He olivat oikeassa. Minun täytyi olla ja minä olin kamalan
vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herkästi vaistonneeni
tuon itseäni ympäröivän vastenmielisyyden, joka sai minut sitäkin
aremmaksi, alakuloisemmaksi ja äreämmäksi.
Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan
heidän leikkeihinsä. Seisoin mieluummin syrjässä katsellen heitä
tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syynä ei
ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkinä mielessäni
tunsin, jo niinä aikoina alkoi minun ja ihmisten välinen sota. Minä
välttelin heitä, ja he eivät minusta välittäneet; minä en heitä
rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina
joku minua ahdistelemassa ja selkäni takana minulle nauramassa;
koulussa repivät tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isoisän
maatilalla, kylän pojat heittelivät minua kivillä, vaikka en ollut
tehnyt heille mitään pahaa, ikäänkuin olisivat tunteneet minun olevan
toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat
päätäni, kun ei käynyt päinsä olla niin menettelemättä, jotteivät
toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta minä
havaitsin erinomaisen hyvin heidän teeskentelynsä, piileskelin ja
vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpeästi.
Eräs muistelo on kaikkia muita lähtemättömämpänä mielessäni: marras-
tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isoisän talossa, keskellä
pöytää kulhossa hehkutettua viiniä suuren kuparinvärisen öljylampun
valossa, sen vieressä tarjottimella käristettyjä kastanjoita ja pöydän
ääressä koko perhe — sedät ja tädit ja monilukuiset serkut — punakkoine
kasvoineen.
Lieden luona istui harmaahapsinen ja terävä-älyinen patriarkka, nauroi
ja joi. Halot räiskyivät, puolittain peittyneinä hienoon tuhkaan, lasit
kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyhät ja kaikkitietäväiset
tädit vikisivät kuluneen viikon tapauksista ja hälinöistä, ja pojat
nauroivat ja huusivat isäukon sikarien sinisen sauhun keskellä. Tämän
säästeliään ja typerän juhlan melu sai sydämeni ja pääni kivistämään.
Minä tunsin olevani siellä outo, äärettömän etäällä kaikista muista.
Ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin
varovin askelin kostean seinän viertä pitkän ja pimeän käytävän läpi,
joka johti talon ulko-ovelle. Ja siinä minun pieni erakon-sydämeni
sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehdä jotakin pahaa,
suorittaa jonkin petostyön. Tuossa käytävässä oli lasiovi, joka johti
pienelle suljetulle pihamaalle: minä raotin sitä ja aloin kuunnella,
kuinka sade väsyneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinistä
ja lätäköiden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla
kiihkoa, mutta säveän itsepintaisesti ja inhottavasti, ikäänkuin ei
olisi aikonut milloinkaan loppua. Minä kuuntelin sitä siinä pimeässä,
kasvot kylminä ja silmät kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara
äkkiä iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ikäänkuin tuo pisara
olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas
kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ääni kutsui minua
takaisin valoon, kärsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. »Sepä huonosti
kasvatettu pojanvintiö!»
Niin, niin on laita: minä en ole ollut lapsi. Olen ollut »ukko» ja
mietteliäs, kärtyinen »kuvatus». Niistä ajoista alkaen on paras
osa elämääni sijainnut sisäisessä olemuksessani. Hellyyden ja ilon
maailmasta pois suljettuna minä piilouduin jo silloin itseeni, elin
ja levittäydyin oman itseni kehässä, ahnaissa unelmissa, haudoskellen
mielessäni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti.
Toiset eivät minusta pitäneet, ja viha sulki minut yksinäisyyden
piiriin. Yksinäisyys teki minut entistä surumielisemmäksi ja
tympäisevämmäksi; alakuloisuus ahdisti sydäntä ja kiihdytti aivojeni
toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein lähimmistäkin
henkilöistä, ja vieraantuminen teki minut yhä erilaisemmaksi. Aina
näiltä elämäni alkuajoilta minä opin nauttimaan tuon äärettömän ja
epämääräisen surumielisyyden miehekkäästä sulosta, tunnosta, joka ei
pyri purkautumaan eikä hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsensä,
ilman päämäärää, ja totuttaa vähitellen elämään sisäistä erakkoelämää,
joka loitontaa meidät iäksi ihmisistä.
Ei: minä en ole milloinkaan elänyt lapsuusikää. En ollenkaan muista
olleeni lapsi. Minä näen itseni menneisyydessä aina villinä ja
mietteliäänä, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymyä, vailla
raikkaan riemun puuskaa. Näen itseni kalpeana ja hämmästyneenä kuten
ensimmäisessä muotokuvassa.
Valokuva on repäisty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen
ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen
kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siinä tuijottelevat hajamielisinä
vasemmalle, ja selvästi tuntee, että siellä vasemmalla, vastapäätä,
ei ole ketään häntä katselemassa. Silmät ovat surulliset, hieman
painuneet — eivätkö liene hyvin onnistuneet? — suu on tuimasti kiinni
puserrettu ja huulet hieman eteenpäintyönnetyt, jotta hampaat eivät
näkyisi. Ainoana kauneutena ovat pehmeät pitkät kiharat, jotka valuvat
merimiespuseron kaulukselle.
Äiti sanoo kuvan esittävän minua seitsemän vuoden ikäisenä. Voipa niin
ollakin. Tämä kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta
lieneekö se sittenkään lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka
ei katsele minua eikä halua katsella ketään?
Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda väriänsä taivaan sini: ne
ovat harmaat, itseensä sumentuneet. Arvaa helposti, että nuo posket
ovat valkoiset ja kalpeat ja että ne tulevat aina valkoisina ja
kalpeina säilymään: niihin voi kohottaa punan ainoastaan väsymys tai
häpeä. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eivät ole
luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eikä huutoon. Nuo
suljetut huulet ovat ihmisen, joka on kärsivä hakematta lievikettä
heikoista ja tympäisevistä valituksista. Nuo huulet liittyvät suuteloon
liian myöhään.
Tässä haalistuneen valokuvan puolikkaassa minä näen jälleen noiden
päivien kuolleen sielun, »kuvatuksen» arat piirteet, »juron pojan»
synkän ilmeen ja »ukon» tyynen mielihaikeuden. Ja sydäntäni kouristaa,
kun muistelen kaikkia noita värittömiä päiviä ja loppumattomia vuosia,
tuota kahlehdittua elämää ja murhemieltä, joka ei aihettansa tuntenut,
tuota voittamatonta koti-ikävää, joka kutsui minua toisten taivaiden
alle ja toisten toverien luo.
Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan vieläkin, ettei minulla
ole ollut lapsuutta.
II
SATA KIRJAA
Tuosta valottomasta yksinäisyydestä minut pelasti tiedonjano. Siitä
saakka, kun olin rivi riviltä valloittanut aapisen salaisuudet —
(tanakoita mustia kirjaimia, pieniä, mutta pyyleviä; kunnianarvoisia
puupiirroksia; pitkiä ja viluisia talvi-iltoja öljylampun ääressä,
jonka kupu oli maalattu täyteen pieniä keltaisia ja sinisiä kukkasia,
nuoren ja yksinäisen äitini vieressä, joka istui ompeluksensa yli
kumartuneena, valon langetessa hänen tummiin hiuspalmikkoihinsa) — oli
lukeminen suurimpana nautintonani ja pettämättömimpänä lohdutuksenani.
Kirkkaimmat ja tunnekylläisimmät muistelmani niiltä ajoilta eivät
koske ensimmäistä taivaansinisestä sametista tehtyä merimieslakkia
tai oransseja, joita imeskeltiin viheriän homeen peittämän vesialtaan
kaiteella; ne eivät koske jäykkiä tinaratsuja, jotka turhaan yrittävät
karata kapealta puulevyltänsä, enempää kuin ensimmäistä väristystä
seisoessani lähellä tyttöstä, joka juoksuleikin jälkeen läähätteli
puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen vielä nytkin lapsellisin
kiihkein kaipauksin ensimmäistä tai toista koulukirjaani — pientä,
mitätöntä ja typerää, keltakantista lukukirjaa — jossa nähtiin
katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena
rautasängyssään ilmeisesti lausumassa juuri sitä runomittaista
rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sitäkin suurempi kaipaus kohoaa
mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli eräänlainen luonnon »Tuhat
yksi yötä», iso nidos, jonka viheriä niska oli nukkavieru ja jonka
valtavat, leveät, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat
monin paikoin rikkinäiset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina
avasin varmaan uskoen, että jälleen ilmestyisivät näkyviini jo tutut,
mutta aina uudet ihmeet. Siinä sukelsi syvyydestä jättiläispolyyppejä
julmine pyöreine silmineen, valmiina iskemään kiinni Tyynen valtameren
suuriin purjelaivoihin; pitkäkasvuinen nuorukainen oli polvillaan
vuoren huipulla ja loi hämyiselle saksalaiselle taivaalle valtavan
varjonsa; kapean ja pimeän espanjalaisen vuorensolan pilviäpiirtelevien
ja äkkijyrkkien seinämien välissä liikkui pienoinen caballero, jota
tuskin valaisi korkean taivaan säde ja jonka sydäntä kouristi rotkon
kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan
jokin riepu lanteilla, seisoi siinä, taltta toisessa, vasara toisessa
kädessä viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylhän ja
sekasortoisen vuotokivimetsän keskellä; nahkoihin puettu uskalias
löytöretkeilijä pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua
vuoriniemekkeen äärimmäiseen kärkeen vastapäätä valkoista, autiota
ja jylhää napamerta... Ja kun sitten selailin edelleen kirjan
ruosteenpunaisia lehtiä, näin äkkiä edessäni Polyneesian alkuasukkaiden
ällistyneitä naamoja, näin koralliriuttoja, jotka uivat valtameren
pinnalla kuin kevyet tukkilautat, näin pahaenteisiä pyrstötähtiä, jotka
loivat kelmeätä hohdettansa äärettömälle ja kauhistavalle pikimustalle
taivaalle, näin jättiläisliskojen suunnattomia luurankoja...
Ensimmäisten käsiini joutuneiden kirjojen joukosta muistan vielä
ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin
kerran toisensa jälkeen, mitään käsittämättä, mutta vaistomaisesti
haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen väikkeestä, rosvojen
ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut
mitään selvää mielikuvaa, ja minä en tietänyt mitään Italiasta enempää
kuin sodastakaan, mutta siitä huolimatta sallin tunteitteni purkautua
jäljentämällä teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja
minusta tuntui, että ne olivat hyvinkin elävät ja näköisensä.
Eräs elämäni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon
kirjaston rajoittamattomasti käytettäväkseni. Isoisän kirjastona oli
aivan tavallinen pärevasu, joka sisälsi suunnilleen sata nidosta.
Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pienessä piiloisassa kammiossa,
josta avautui näköala lähiseudun katoille — siinä oli todellinen
Alhambra mielikuvitukselleni — ja jossa oli vähän kaikkea: halkoja,
hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsyömä
punainen garibaldilaisnuttu ja siinä vuoden 1860 mitali.
Suinkin voidessani minä sulkeuduin sinne joka päivä ja vedin esiin
unohtuneet kirjat, toisen toisensa jälkeen, ihmeissäni ja varovasti. Ne
olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja,
kärpästen ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkinäisiä ja rypistyneitä,
mutta minulle kaikesta huolimatta ylen täynnä yllätyksiä, ihmeitä ja
lupauksia! Minä luin niitä sieltä täältä, yritin saada selkoa, en
suinkaan aina yrityksessäni onnistunut, väsyin ja soimasin itseäni,
kärsimättömän innostuksen kiihdyttämänä siitä hetkestä lähtien, jolloin
ensimmäisen kerran lähenin niitä seikkailun ja historian runollisia
maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa
välkähtämään ilmi neitseellisissä aivoissani.
Minä en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja
yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhiä kirjoja, ja
minä pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sisältyvän sanan. En
erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet
olivat silmissäni totuuden pettämättömimpänä takeena.
Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen
maailmaa, jossa tunsin eläväni täysintä elämää. Kesän helteisinä
iltapäivinä näin toisinaan Garibaldin ajavan täyttä laukkaa, viitta
viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskellä, pyssynlaukausten
kajahdellessa; ikävät, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin
seurassa, joka kiroili hevosia ja säkeitä kaikilla Euroopan
postiteillä, ja illalla minua vapisutti isänmaallinen viha tai puhujan
kiihkeä kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten
seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin
pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.
Nämä kirjat ne antoivat minulle ensimmäisen yllykkeen asioiden
harkitsemiseen. Tuon ihmeellisen vasun pohjalla näet oli vielä viisi
tai kuusi viheriää kirjamyhkyrää (jonkun ratsionalistisen poimiskelijan
toimittama sekasortoinen kokoelma Voltairen henkeen sommiteltuja
lausumia), joissa kumottiin itse isä Jumala ja pyhä teologia ja tehtiin
ivan esineeksi Raamatun kertomukset ja katolisen kirkon prelaatit.
Tämän lainahöyhenin lentävän keräelmän lukemattomien kappaleiden
joukossa oli myöskin Carduccin Hymni Saatanalle, ja niistä ajoista
alkaen minä olen aina suhtautunut hellemmin tuntein kapinoivaan
enkeliin kuin taivaissa asustavaan majesteetilliseen Ukkoon. Myöhemmin
kyllä oivalsin, kuinka karkea ja epävarma tuo epäuskonnollisuuden
puolustus oli, mutta minun on sitäkin joko kiittäminen tai moittiminen
siitä, että minusta on tullut ihminen, jolle _Jumalaa ei ole ollut
milloinkaan olemassa_. Ateisti-isän poikana, salaa kastettuna ja
ilman saarnoja ja messuja kasvaneena, minä en ole milloinkaan kokenut
niinsanottuja »sielullisia murroksia», »Jouffroy-öitä» tai »Jumalan
kuolleeksi havaitsemista». Minulle Jumala ei ole milloinkaan kuollut,
sillä hän ei ole milloinkaan elänyt minun sielussani.
Eräs toinenkin kirja vaikutti mieleeni voimallisesti silloin — ja
niinmuodoin ainaisesti: Rotterdamin Erasmuksen _Typeryyden ylistys_.
Meillä oli kotona Holbeinin kuivilla puupiirroksilla varustettu
italiankielinen laitos, ja minä luin sen monet kerrat sanomattomasti
siitä nauttien. Erasmus lieneekin minussa herättänyt kiihkeän
kiintymyksen tavattomiin ajatuksiin ja sen syvän vakaumuksen, että
ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita.
III
MILJOONA KIRJAA
Lueskeltuani muutamia vuosia kiihkeästi ja suunnitelmattomasti minä
havaitsin, että ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat
muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni
laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita
särvinrahoista säästetyillä tai äidiltä näpistetyillä rovoilla, eivät
riittäneet. Eräältä minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla,
että kaupungissamme oli valtavan suuria, mitä rikassisältöisimpiä
kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi määrättyinä
aikoina saada luettavakseen minkä kirjan halusi ja, mikä tärkeintä,
ihan rahatta ja hinnatta. Päätin lähteä sinne heti paikalla. Oli
kumminkin olemassa eräs hankaluus: tuohon paratiisiin päästäkseen
täytyi olla vähintään kuudentoista vuoden ikäinen. Minä olin vain
kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ikäisekseni isokasvuinen.
Eräänä heinäkuun aamuna kävin koettamaan onneani. Nousin vapisten
portaita, jotka näyttivät mielestäni ylen leveiltä ja juhlallisilta.
Pari kolme minuuttia kestäneen epäröinnin ja sydämentykytyksen jälkeen
astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen
näyttäen hämmentyneeltä ja epäilyttävältä, kuten ainakin henkilö, joka
tietää olevansa väärillä poluilla. Virkailija — muistan hänet vieläkin,
sen kirotun! Hän oli pieni miespahanen, vatsanpyörylä oli huomattava,
silmät taivaansiniset, kuolleen kalan näköaukkoja muistuttavat, ja
kummassakin suupielessä oli ilkeä ryppy — katseli minua säälivästi ja
kysyi iljettävin, laahaavin äänin:
— Anteeksi, kuinka vanha olette?
Minä punastuin, pikemmin vihasta kuin häpeästä, ja vastasin, lisäten
kolme vuotta todelliseen ikääni:
— Viidentoista.
— Ei riitä. Valitettavasti. Lukekaa ohjesääntö. Tulkaa jälleen vuoden
kuluttua.
Minä lähdin nöyryytettynä, harmistuneena ja masennettuna, koko olemus
tulvillaan tuohon kauheaan mieheen kohdistuvaa lapsen kiihkeätä vihaa
siitä, että hän oli jonkin kirjoitetun numeron vuoksi estänyt minut,
köyhän ja tiedonjanoisen nuorukaisen, vapaasti käyttelemästä kokonaista
kirjamiljoonaa, siten halpamaisesti riistäen minulta valon ja ilon
vuoden. Kirjastoon tullessani olin nähnyt vilahdukselta pitkän ja
avaran salin, jossa oli kunnianarvoisia korkeaselustaisia nojatuoleja
vihreine verkapeitteineen ja yltympäri kirjoja, kirjoja ja yhä vain
kirjoja, vanhoja, suuria ja raskaita nidoksia, joiden pergamentti-
tai nahkaselät olivat varustetut kultaisella nimillä ja koristeilla —
todellinen ihme! Ja jokaiseen noista kirjoista sisältyi sitä, mitä minä
etsin, ne tarjosivat sitä ravintoa, joka oli minua varten: keisarien
historioita ja sotaisia runoelmia, puolittain jumalallisten ihmisten
elämäkertoja, kuolleiden kansakuntien pyhiä kirjoja, kaikkia maailman
asioita käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, kaikkien maailman
runoilijoiden säkeitä ja kaikkien maailman ajattelijoiden järjestelmiä.
Ja kaikki nuo kultakirjaimin kirjoitetut lupaukset olivat minua varten:
minun olisi tarvinnut vain viitata, ja pölyn peitossa odottavat
nidokset olisivat siirtyneet luokseni kaappien tiheän rautaverkon
takaa, minä olisin ne avannut, selaillut ja ahminut niitä mielin määrin!
Minä yritin toistamiseen jo ennenkuin oli ehtinyt kulua vuosi. Tälläkin
kertaa kävi huonosti. Minun täytyi odottaa vielä kesään asti, ennenkuin
onnistuin. Olin silloin täyttänyt kolmetoista — tai kenties kolmetoista
ja puoli vuotta.
Erään minua hieman vanhemman toverin keralla, joka oli joitakin
aikoja liikkunut siellä esteettömästi, minä lopulta sinne pääsin.
Välttääkseni huomiota ja sitä luuloa, että olin ajanvietettä etsivä
lapsi, minä valitsin vakavan kirjan, tieteellisen teoksen — Canestrinin
Darwin-tutkimuksen.
Tällä kertaa oli puu- ja lasiseinän takana eräs toinen virkailija
— pitkä ja kuiva kuin kynitty lintu, kömpelökäänteinen ja alinomaa
liikkuva. Hän otti tilauslippuni minuun vilkaisematta, piirsi siihen
merkin sinikynällä ja ojensi sen vieressään seisovalle pojalle,
sanaakaan virkkamatta.
Minä odotin puoli tuntia, mielessä jäytävä pelko, että kirjaa ei löydy
tai ettei sitä minulle anneta. Sen vihdoin saavuttua minä pistin sen
kainalooni ja lähdin suureen lukusaliin, ankaran ujouden vallassa
ja varpaillani. En ollut milloinkaan ennen kokenut sellaista syvän
kunnioituksen tuntoa — en edes pienenä pahaisena kirkossa. Ikäänkuin
säikähtyen omaa uskaliaisuuttani ja sitä, että vihdoinkin, monien
vastusten jälkeen, olin päässyt sinne, jättiläismäiseen pyhäkköön,
jossa piilivät monien vuosisatojen viisauden pyhät jäännökset,
istuuduin ensimmäiseen vapaaseen nojatuoliin, joka tielleni sattui.
Hämminki, riemu, ihmetys, ja se tunto, että olin yhtäkkiä melkoisesti
suurentunut ja miestynyt, olivat niin voimalliset, että kului melkein
kokonainen tunti, ennenkuin kykenin mitään käsittämään edessäni
olevasta kirjasta.
Kaikki siellä sisällä tuntui minusta niin pyhältä ja majesteetilliselta
kuin kansakunnan kokoussalissa. Tahraantuneet, haalistuneet nojatuolit,
joiden vaalennut viheriä alkoi vivahtaa keltaiseen tai peittyi tummaan
likaan, näyttivät minusta suunnattoman suurilta ja upeilta, kuin
mitkäkin valtaistuimet, ja syvä hiljaisuus painosti mieltäni vieläkin
vakavammin ja juhlallisemmin kuin äänetön katedraali.
Siitä lähtien palasin sinne joka päivä ja vietin siellä kaiken sen
ajan, jonka kuolettavan ikävä koulu jätti vapaasti käytettäväkseni.
Vähitellen totuin hiljaisuuteen, suureen suojaan, joka kaareutui
korkeana huolimattoman nuorukaisen pörröisen pään yläpuolella,
vanhojen ja uusien nidosten, sanakirjojen, aikakauskirjojen,
vihkojen, karttateosten, kodeksien ja käsikirjoitusten loputtomaan
runsauteen. Minä opin olemaan pian kuin kotonani, opin tuntemaan eri
virkailijat, sain selville heidän merkintöjensä salaisuudet, tutustuin
perinpohjaisesti luetteloihin ja tiesin, mitkä kasvot kuuluivat niille
uskollisille ja kiihkeille kävijöille, jotka saapuivat joka päivä,
kuten minäkin, täsmällisinä ja kärsimättöminä, ikäänkuin johonkin
hekuman tyyssijaan.
Niin minä syöksyin suin päin lukemaan kaikkea, mitä mieleeni johdatti
ehtymättä pulppuileva uteliaisuuteni ja lukemissani teoksissa mainitut
kirjojen nimet, ja niin aloin silloin astua kaikentietäjän karua ja
suurenmoista elämänpolkua, kokemattomana, vailla opastusta ja ilman
minkäänlaista suunnitelmaa, mutta kiihkeän intohimon kannustamana.
IV
KAIKKI TAI EI MITÄÄN
Mitä tahdoin oppia? Mitä tahdoin tehdä? En tietänyt. Ei ollut
mitään ohjelmaa eikä opastusta, ei mitään määrättyä käsitystä. Oli
yhdentekevää, liikuinko tänne vai sinne, länteen vai itään, syvyyteen
vai korkeuteen, kunhan vain sain tietää, tietää _kaikki_. (Siinäpä
onkin onnettomuuteni sana: _kaikki_!) Aina siitä asti olen kuulunut
niihin, jotka eivät ota lukuun vähää tai puolta määrää. Kaikki tai
ei mitään! Minä olen aina tavoitellut kaikkea, olen aina yrittänyt
pitää huolta siitä, ettei mikään pääse minulta pakenemaan tai jää
saavuttamattomiin! Täydellisyyttä ja kokonaisuutta — ei mitään muuta
toivottavaa, sitten, myöhemmin; ainoastaan loppu, liikkumattomuus,
_kuolema!_
Siihen aikaan minä tahdoin tietää kaikki, ja kun en tietänyt, mistä
kohdasta olisin alkanut, yritin kehitellä itsessäni tiedon lentimiä
käsi-, sana- ja tietosanakirjojen avulla. Tietosanakirja oli korkein
unelmani, rakkain ihanteeni — suurin ja täydellisin kirja. Se sisälsi
kaikki — ainakin lupauksista ja ulkonäöstä päättäen. Jokainen henkilön,
kaupungin, eläimen, kasvin, virran ja vuoren nimi oli siihen merkitty,
sijoitettu paikallensa, selitetty ja kuvitettu.
Tietosanakirja vastasi heti jokaiseen kysymykseen kysyjän tarvitsematta
nähdä vaivaa etsiessään. Minun monikäänteiselle mielikuvitukselleni
kaikki muut kirjat ilmenivät virtoina, jotka laskivat tuohon
rannattomaan mereen, ne olivat rypäleitä, joiden tuli mehullansa
täyttää nuo suuret viinitynnyrit, jyväsiä, jotka jauhettuina ja
taikinaksi vaivattuina koituvat leiväksi kaikkia suita varten ja
kaikenlaisen nälän tyydykkeeksi.
Samoinkuin mystikko, ainoaan Jumalaan uppoutuessaan, pyrkii irtautumaan
jokaisesta aistittavasta todellisuuden ilmiöstä, samoin minä sukelsin
ja hukuin tuohon tiedon mereen, joka minua tyydyttäessään samalla
herätti minussa uutta kaipausta ja uutta polttavaa janoa.
Sattuipa sitten, että tietosanakirjoja alinomaa käsitellessäni
ja käytellessäni sain halun ryhtyä sellaista teosta sepittämään.
Viidentoista vuoden iällä ja mielen ollessa kiihkomieltä tulvillansa
sellainen tehtävä näytti minusta helpolta.
Mutta minäpä en aikonutkaan tehdä tietosanakirjaa toisten
tietosanakirjojen laista. Tarkastelemalla niitä useita ja lukemalla
toisia kirjoja olin havainnut, ettei täydellistä ja moitteetonta
tietosanakirjaa ollut vielä olemassakaan. Toisessa oli useinkin
sellaista, mikä toisesta puuttui, ja milloin oli tietoa liian niukasti,
milloin taas ylen, runsaasti. Etsiessäni harvinaisia nimiä ja
yksityiskohtaisia selityksiä olin monet kerrat suureksi mielipahakseni
ja hämmästyksekseni huomannut ne kaikki mykiksi ja tietämättömiksi.
Päätin siis sommitella tietosanakirjan, joka sisältäisi kaikkien maiden
ja kielten kaikkien tietosanakirjojen ainekset, vieläpä olisi kaikissa
suhteissa niitä parempikin, jossa olisi järjestettynä kaikkien toisten
hajallaan oleva sisällys ja vielä enemmänkin ja joka ei suinkaan
olisi pelkkä vanhojen tietosanakirjojen jäljennös ja keräelmä, vaan
ihkauusi, sana- ja käsikirjoihin, ja kaikkien tieteiden, historioiden
ja kirjallisuuksien uusimpiin julkaisuihin ja erikoistutkimuksiin
pohjautuva teos.
Asian päätettyäni en suinkaan alkanut istua kädet ristissä: elämäni
oli nyt saanut varman suunnan; kirjastossa viettämäni pitkät hetket
tulivat nyt käytetyiksi entistä vakavampaan ja nimenomaisempaan
tarkoitukseen. Minä ryhdyin työhön palavin innoin ja kärsivällisesti.
Siitä päivästä lähtien — oli heinäkuu, kesäloman aika — jokainen
a-alkuinen sana veti minua puoleensa kuin ystävän kasvot. Kaikki
jykeväniteiset tietosanakirjat, suuret sanakirjat, käytetyt ja kuluneet
hakemistot ja erikoisalojen nimistöt vedettiin minua varten esiin
kaappien hyllyistä, minua varten, joka jäljensin, tein yhteenvetoja,
käänsin ja selailin yhä kiihkeämmin. Ah, kuinka paljon minulle
tuottivatkaan vaivaa kaikki ne Saksan jokipahaset, joiden alkuäänteenä
on _Aa_ — kuinka monia kirjannimiä minun täytyikään merkitä muistiin
selostaessani erästä hollantilaista oppineiden dynastiaa, von der Aan
sukua — ja kuinka pitkä ja ikävä olikaan se luettelo, joka sisälsi
kaikki a-alkuiset latinankieliset lyhennykset! Niinä päivinä minussa
heräsi hellä tunne, jonka esineenä oli Abila, kaukainen, meren rannalla
sijaitseva kaupunki, ja silloin minä ensimmäisen kerran selailin
lakitieteellisiä teoksia voidakseni tuntijan ilmein selittää, mitä
»abigeato» (karjanryöstö) käsite sisältää. Minä selailin koko Vanhan
testamentin löytääkseni hurskaan Abigailin ja Absalomin, etsiskelin
Danten selittäjöiden teoksista kaikki murhapolttajaa Bocca degli Abatia
koskevat seikat, tutustuin kaikkiin _abies_- (kuusipuiden) suvun
eri lajeihin, tutkin tarkoin Abbiategrasson historiaa ja Abessinian
maantietoa.
Aluksi jäljensin sikin sokin vihkoihin ja irrallisiin erikokoisiin
paperilappuihin — sitten kirjoitin kaikki puhtaaksi, hyvässä
järjestyksessä, viivoitetulle, sileälle paperille. Päivällä,
kirjastossa minä käytin rumaa, muodotonta, joutuisaa käsialaa, johon
liittyi tahroja, mustetäpliä ja lyhennyksiä — illalla, kynttilän
häilähtelevän liekin työtäni valaistessa, kirjoitin niin kauniisti kuin
suinkin osasin, pyörein englantilaisin kirjaimin, mustaa ja punaista
kirjoitusnestettä käyttäen ja imupaperi varalla vasemman käden alla...
Olipa se hupaista askaretta! Kunhan sain istua siinä, kirjoittamassa
tietosanakirjaani selkä kumarassa ja niukkaa valoa nauttien, luovuin
mielelläni kaikista leikeistä ja kaikista teatterihuveista — ja lyönpä
vetoa, että olisin luopunut villien eläinten kokoelmastakin, joka
kumminkin houkutteli sydäntäni enemmän kuin mikään muu markkinoiden
nähtävyys.
Mutta tämäkin yritys, joka ylensi minua, tietämätöntä poikaparkaa,
omassa mielessäni, vieläpä kirjaston virkailijoidenkin silmissä,
jotka katselivat minua ivan- ja kunnioituksensekaisin säälin tuntein,
alkoi minua kyllästyttää, tai oikeammin sanoen: säikähdytti minut
sillä täydellisyydellä, jota tavoittelin. Olin jo työskennellyt pari
kuukautta, aamuisin ja iltapäivin suurten helteisten ikkunoiden
ääressä lukusalissa ja illalla erään toisen kirjaston kaarilamppujen
alla tai omassa kammiossani kynttilän valossa, mutta vaikka kirjoitin
kirjoittamistani, en kumminkaan ollut onnistunut pääsemään ad-alkuisia
sanoja kauemmaksi. Sanomattoman pitkä Akhilleun (Achille) raivoa
käsittelevä tutkimus minut kerrassaan uuvutti. Minä jouduin hipomaan
Homeros-ongelmaa ja saavuin klassillisen filologian rajoille; muutamat
kreikkalaiset sanat (joita en ymmärtänyt) nöyryyttivät minut.
Järkeni riensi uupumukseni avuksi. Minä aloin jo silloin saada jotakin
vihiä filosofiasta — ties millaisista jumalattomista kirjoista!
— ja aloin miten aloinkin ajatella hieman hienosyisemmin kuin
sinä ikäkautena oli soveliasta. Niin ollen oivalsin, ettei oikea
tieto voinut merkitä sieltä ja täältä ja joka taholta poimittujen
muistiinpanojen aakkosellista yhdistelmää, kerättyjen ja jäljennettyjen
asioiden kasaantumista mekaaniseen järjestykseen, jossa ei tunnu
vähintäkään raikasta henkäystä eikä elähdyttävää ajatusta.
Minä luovuin tietosanakirjastani silti tahtomatta langeta
spesialismiin: aivojeni Don Juan-vaistot pidättivät minua joka kerta,
kun olin antautumassa yhdelle ainoalle rakkaudelle. Minä tarvitsin
rajattomuutta, suurenmoisuutta, kaikkien asioiden kokonaisuutta,
aikakausien avaruutta — vuosisatojen ja nidosten juhlallista kulkuetta.
Minusta näytti siltä, että minun oli ryhdyttävä kirjoittamaan historiaa.