Ned Trent viipyi ehkä kymmenen minuuttia neuvotteluhuoneen oven
läheisyydessä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei Virginian
tila ollut vaarallinen. Sitten hän alkoi astella huoneessa, tutkien
tarkasti kaikki esineet, joilla se oli koristettu. Kauimmin hän seisoi
Sir George Simpsonin, komppanian suuren matkustajan, muotokuvan
edessä. Se oli vartalokuva, lempeän siniset silmät ja ystävälliset
kasvot ilmeen virallista jyrkkyyttä eväten, hiukset ja poskiparta
lumivalkoiset. Maalattu mies ja elävä mies katsoivat toisiaan kauan
udellen. Viimemainittu pudisti päätään.
»Laajalti matkustelit tuntemattomia maita», hän sanoi miettiväisenä.
»Tunsit paljon ihmisiä monessa maassa. Ja minne vain tulitkin,
kaikkialla sinun sanotaan saaneen ystäviä. Ja kuitenkin, koska kaikkien
näiden ihmisten silmissä olit yhtä kuin komppania ja siten olit sen
hurjan uskollisuuden rakentajia, joka nyt minut tuhoo, niin täytyy
minun otaksua, että me olemme vihollisia!» Hän kohautti olkapäitään
päähänpistolleen ja kääntyi pois.
Sitten hän ikkunasta loi pikaisen silmäyksen pitkältä oikoiselle
Mooselle ja siniselle merenlahdelle, joka kimalteli etäisyydessä. Hän
tunnusteli ulko-ovea. Se oli lukossa. Uuden päähänpiston saatuaan hän
oikopäätä astui huoneen kolmannelle ovelle. Se aukeni.
Hän huomasi olevansa pienessä huoneessa, jossa oli kaikenlaista romua,
pöytä, kaksi tuolia, paljon papereita, joku täytetty lintu ja rivi
tilikirjoja. Ilmeisestikin päällikön yksityinen työhuone.
Ned Trent palasi päähuoneeseen ja kuunteli tarkkaan monta minuuttia.
Sitten hän juoksi takaisin työhuoneeseen ja alkoi nopeaan aukoa ja
penkoa pöydän laatikoita. Hän löysi ja anasti monta langan kappaletta,
pöytäveitsen ja tulitikkulaatikon. Sitten häneltä pääsi hillitty
ilon huudahdus. Hän löysi pienen revolverin ja sen keralla vajaan
patruunalaatikon.
»Toivon kipinä», hän riemuitsi; »toivon kipinä!» Siitä oli tuleva
epätoivon taistelu. Kaikkein ensimäiseksi hänen täytyisi etsiä ja
surmata ne miehet, jotka lähetettäisiin hänen kintereilleen — tällä
leikkirevolverilla rihloja vastaan; valkoinen mies harjaantuneita
metsäläisiä vastaan. Ja sitten hänen täytyisi hankkia elatuksensa
niillä patruunilla, mitä olisi jäänyt. Mutta sittenkin oli siinä toivon
kipinä.
Hän sulki laatikot ja oven ja kävi jälleen istumaan nojatuoliin
neuvospöydän ääreen.
Enemmän kuin tuntikauden hän sitten odotti seuraavaa käännettä. Hän
oli jo taas nousemassa aallon harjalle. Asia ei nyt näyttänyt aivan
mahdottomalta. Hän päätti lähettää Me-en-ganin avulla, jonka hän
aavisti olevan neitosen ystävän, Virginialle sanoman ja käskeä häntä
toivomaan. Hän oli jo mielikuvituksessaan Quebecissa, jossa hän
elokuussa etsisi hänet ja ottaisi hänet omakseen.
Pian tuli sitten huoneeseen intiaanipalvelija viemään hänet pienempään
huoneeseen, jossa hän sai olla vielä melko ajan yksikseen. Hänelle
tuotiin ruokaa. Hän söi vankasti, pitäen sitä viisaana. Viimein sitten
tuli kutsu, johon hän jo niin kauan oli ollut valmistautuneena.
Me-en-gan itse astui huoneeseen ja viittasi häntä tulemaan perässään.
Ned Trent oli laatinut sanomansa valmiiksi kirjeen kotelon taustalle,
luodin kärjellä kirjoittaen. Hän pisti nyt paperipalasen intiaanin
kouraan.
»O-mi-mille», hän selitti.
Me-en-gan katsoi hänen lävitseen helmimäisillä kiiltopintaisilla
silmillään.
»Nin nissitotam», hän hetken kuluttua myöntyi.
Hän kulki edellä. Ned Trent seurasi perässä kautta kapean matottoman
hallin haalistuneine Westminsterin valokuvineen, sitten alas mutkaisia
narisevia portaita ja lopulta hänet jälleen sulki seiniensä väliin
neuvostohuone vankkoine orsineen, kaksine liesineen, pitkine pöytineen,
kapeine ikkunoineen.
»Beka — odota!» käski Me-en-gan ja jätti hänet yksikseen.
Ned Trent oli luullut, että hänet vietäisiin kanoottiin, jolla hänet
saatettaisiin »pitkän matkan» ensimäisen taipaleen päähän, mutta
nyt hänet taas näyttiin tuomitun entisen toimettomuuden väsyttävään
epätietoisuuteen. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan odottaa. Melkein
paikalla toinen ovi aukeni ja aseman päällikkö astui sisään.
Hänen liikkeensä olivat katkonaiset ja malttamattomat, sillä
myöntyipä semmoinen mies kuinka suosiolla tahansa parempia vaistojaan
noudattamaan, niiden vaatimusten toteuttaminen on aina ankara
koetus. Se on aina jonkinlaista tunteiden alastomuutta, joka aina on
vastenmielistä sille, joka on tottunut ne takanaan pitämään. Ned Trent
tämän huomatessaan ja syyn väärin käsittäen puserti pientä revolveriaan
kylkeään vastaan tuimalla tyydytyksellä. Keskustelusta oli tuleva
myrskyinen, siltä näytti. Jos paha pahimmaksi kääntyisi, niin olisi hän
ainakin varma siitä, että voisi kostaa ennen omaa loppuaan.
Aseman päällikkö kulki oikopäätä pöydän päähän nojatuoliinsa ja istui
siihen.
»Istukaa», hän käski nuorempaa miestä, osottaen vieressään olevaa
tuolia.
Viimeksimainittu varoen totteli.
Galen Albret ilmeisesti epäröi. Sitten hän sukkelaan, ikäänkuin yhdellä
loikkauksella kylmään veteen sukeltaen, asetti pöydälle esineen, pitäen
kättään sen päällä.
»Ihmettelette, miksi olen taas kutsunut teidät puheilleni», hän sanoi.
»Syynä siihen on se, että olen saanut selville eräitä asioita. Kun
muutama tunti sitten minusta erositte, pudotitte tämän.» Hän siirsi
kättään toiselle puolelle. Hopeinen tulitikkulaatikko oli pöydällä.
»Totta, se on minun», myönsi Ned Trent.
»Yhteen kylkeen on kaiverrettu nimi.»
»Niin on.»
»Kenen?¹»
Vapaakauppias epäröi. »Isäni», hän viimein sanoi.
»Niin arvelin. Käsitätte minut, kun ilmoitan teille, että minä yhteen
aikaan tunsin hänet sangen hyvin.»
»Tekö tunsitte isäni?» huudahti Ned Trent kiihkoissaan.
»Kyllä. Raen asemalla tapasin hänet ja muuallakin. Mutta en muista
teitä.»
»Minä kasvoin Winnipegissä», toinen vastasi.
»Kerran», jatkoi Galen Albret, »tein isällenne suuren vääryyden,
tahtomattani kyllä, mutta siitä huolimatta suuren vääryyden. Siitä
syystä ja muistakin saatte pitää henkenne.»
»Minkä vääryyden?» kysyi Ned Trent aavistavassa mielenkiihkossa.
»Pakotin hänet eroamaan komppaniasta.»
»Tekö!»
»Niin. Minulle todistettiin, että hän oli vietellyt minulta nuoren
vaimoni. Sitä ei voinut epäillä. En voinut tappaa häntä. Perästä päin
se mies, joka oli minulle valehdellut, tunnusti petoksensa. Hän on nyt
kuollut.»
Ned Trent nousi huohottaen hitaasti seisomaan. Toinen käsi hiipi takin
taskuun ja puserti pienen revolverin kahvaa.
»Tekö sen teitte!» hän käheästi huusi. »Ja itsekö sen kerrotte?'
Tahdotteko tietää todellisen syyn, miksi olen tähän maahan tullut,
miksi olen tehnyt kauppaa komppanian kiusalla koko peräpohjolassa?
Minä luulin, että komppanian johtomiehet sopimuksen mukaan vainosivat
isääni, ja vaikk'en voinut saada suuria aikaan, niin olen kuitenkin
tehnyt, mitä olen voinut, hänelle kostaakseni. Jos olisin tiennyt, että
yksi mies oli sen tehnyt — ja että te olitte se mies!»
Hän astui askeleen lähemmäksi. Galen Albret katsoi häneen vakaasti.
»Jos olisin tiennyt tämän ennen, en olisi koskaan levännyt, ennenkuin
olisin ajanut teidät uuvuksiin, ennenkuin olisin tappanut teidät,
vaikkapa oman väkenne keskellä!» huudahti vapaakauppias viimein.
Galen Albret veti taskustaan jykevän revolverinsa ja laski sen pöydälle.
»Tehkää se nyt», hän sanoi rauhallisesti.
Seurasi hetken vaitiolo, mahdollisuuksineen uhkaava. Vapaakauppias
antoi päänsä vaipua.
»Ei», hän voihkasi. »Ei, en voi. Tyttärenne on tiellä!»
»Niin että kaiken lopuksi», päätti aseman päällikkö ystävällisemmällä
äänellä kuin hän vielä oli käyttänyt, »me molemmat eroamme rauhassa.
Olen tehnyt teille suuren vääryyden, vaikka tahtomattani. Ehkäpä olemme
tasassa. Jätämme asian siihen.»
»Niin», myöntyi Ned Trent ponnistuksella, »jätämme asian siihen.»
He istuivat vaieten ajatuksissaan, päällikön rummuttaessa pöytää oikean
kätensä typyköillä sormilla.
»Lähetän tänään», hän lopulta lyhyeen ilmoitti, »Abitibin brigadin
matkaan. Rupertin asemalta ovat airuet tuoneet tärkeitä tietoja, jotka
pakottavat minut lähettämään sen kuukautta aikaisemmin kuin olin
aikonut. Lähetän teidät pois tämän brigadin kanssa.»
»Sangen hyvä.»
»Tavaranne ja aseenne löydätte kanootista, aivan koskemattomina.»
»Kiitän.»
Aseman päällikkö tutki nuoren miehen kasvoja hieman tarkemmin.
»Rakastatteko todella tytärtäni?» hän kysyi, rauhallisesti,
»Rakastan», Ned Trent vastasi, niinikään rauhallisesti.
»Se on hyvä, sillä hän rakastaa teitä. Ja», jatkoi vanhus, kohottaen
ylpeästi jykevää päätään takakenoon, »me, minun sukuni, rakastamme
hyvin! Päivässä voitin hänen äitinsä, eikä mikään voinut meitä
pidättää. Te olette, Jumalan kiitos, mies ja urhoollinen ja puhdas.
Emme puhu tästä enempää! Annan brigadin teidän johtoonne! Teidän täytyy
vastata siitä, sillä en lähetä mukaan ketään toista valkoista — miehet
ovat intiaaneja ja puoliveriä.»
»Hyvä on», suostui Ned Trent välinpitämättömänä.
»Tyttäreni viette Quebeciin, Sacré Coeuriin.»
»Virginian!» huudahti nuori mies.
»Lähetän hänet Quebeciin. Aikomukseni oli tehdä se vasta heinäkuussa,
mutta Rupertin asemalta lähetettyjen asiain vuoksi minun täytyy
lähettää hänet nyt.»
»Tuleeko Virginia minun kanssani?»
»Tulee.»
»Tekö suostutte? Tekö —»
»Nuori mies», sanoi Galen Albret ystävällisesti, »annan tyttäreni
teidän huostaanne; siinä kaikki. Teidän on vietävä hänet Sacré
Coeuriin. Ja teidän tulee olla kärsivällinen. Ensi vuonna eroan, alan
olla liian vanha, ja sitten saamme nähdä. Siinä kaikki, mitä nyt voin
teille sanoa.»
Hän nousi äkkiä ylös.
»Tulkaa», hän sanoi, »siellä odottavat.»
He avasivat oven selälleen ja astuivat ulos. Pohjoisesta kantoi tuuli
ilman viiman, joka oli virkistävä kuin kylmä vesi. Pohjolan vedet
kimaltelivat ja läikkyivät hopeisessa päivänpaisteessa. Ned Trent
levitti kätensä uuden vapautensa riemua tuntien.
Mutta seurakumppani jo laskeutui alas portaita. Nuori mies seurasi
hänen perässään nelitahoisen nurmikon poikki molempien pronssitykkien
luo. Tuuli kantoi ihmisten ääniä. Tuota pikaa hän tapasi heidät —
aseman monitoimisen joukon — rannalla koossa saattamassa brigadia sen
pitkälle matkalle.
Pieni rantahietkko oli täynnään komppanian väkeä ja intiaaneja,
jotka keskustelivat innokkaasti ja liikkuivat edestakaisin tässä
vaihtelevassa värikkäässä ryhmässä. Rannassa oli vesille työnnettynä
pitkä kanootti, viisikolkkaiset tähdet käyrän kokan ja perän
koristeina. Tavarat olivat jo veneessä, miehet paikoillaan, kymmenen
miestä, joiden hatuista liehui pitkä siro höyhen, ilmaisten heidät
aseman päällikön venemiehiksi. Naiset istuivat keskellä venettä.
Galen Albret törmän äyräälle saavuttuaan pysähtyi ja laski kätensä
nuoren miehen käsivarrelle. Heitä ei oltu vielä huomattu.
Sitten yksi huomasi heidät ja huomautti naapurilleen ja molemmat
edelleen yhä uusille. Tuossa tuokiossa värikirjavuus oli täynnään
ylöspäin kääntyneitä naamalänttejä.
»Kuulkaa», sanoi Galen Albret kaikuvalla hallitsevalla rintaäänellään.
»Tämä on poikani ja häntä on toteltava. Annan tämän brigadin hänen
johtoonsa. Pitäkää siitä hyvä huoli.»
Välittämättä sen enempää alhaalla olevasta väkijoukosta Galen Albret
kääntyi toverinsa puoleen.
»Nyt sanon teille hyvästi», hän sanoi muodollisesti.
»Hyvästi», vastasi Ned Trent.
»Meidän välillämme on kai nyt rauha?»
Vapaakauppias katsoi pitkään miehen surullisiin silmiin. Nöyrryttyään
oman erehdyksensä ritarilliseen sovitukseen tämä kova, ylpeä henki ensi
kerran käskynvaltaisessa elämässään sisällytti katseeseensa rukouksen.
»Meidän välillämme on rauha», toisti Ned Trent.
He puristivat toistensa kättä. Ja Virginia, heidät siten nähdessään,
lähetti heille ihanan hymyn.