Tajuton impi kannettiin uutimellisten ikkunain hämärästi valaisemaan
huoneeseen ja laskettiin divaanille. Wishkobun kiirein kutsuttuna
päästeli immen kauluksen auki.
»Hän on pyörtynyt», hän ilmoitti omalla kielellään. »Muutaman minuutin
kuluttua hän taas tointuu; tuon vähän vettä.»
Ned Trent nenäliinalla pyyhki hikeä otsaltaan. Vaaran hän oli kestänyt
kylmäverisesti, mutta tämä voitti hänen rautaisen mielenmalttinsa.
Galen Albret sahasi edestakaisin pitkin vuoteen reunaa kuin hätääntynyt
karhu. Myrskyn myllerrys oli hänessä etäisyyteen häipymässä.
»Menkää viereiseen huoneeseen», hän ärähti vapaakauppiaalle, vihdoin
huomatessaan hänen olevan saapuvilla.
Ned Trent viivytteli.
»Menkää, kuuletteko!» riuskasi aseman päällikkö. »Ette voi mitään tehdä
täällä.» Hän seurasi nuorta miestä ovelle, jonka sulki omin käsin,
sitten hän palasi takaisin vuoteen luo, jolla hänen tyttärensä lepäsi.
Keskellä lattiaa jokin pieni esine sattui hänen jalkaansa. Koneen
tapaisesti hän otti sen ylös.
Se oli pieni hopeinen tulitikkulaatikko, sitä lajia, jota pohjan
perillä yleiseen käytetään, jotta tulitikut säilyisivät kuivina.
Vapaakauppias ilmeisestikin oli sen taskustaan pudottanut, samalla kuin
veti siitä nenäliinansa. Aseman päällikkö oli juuri pistämäisillään
sen omaan taskuunsa, kun hänen silmäänsä sattui yhden laidan poikki
kömpelösti piirretty kirjoitus. Hän tutki sitä lähempää, yhä vielä
koneen tapaisesti. Siihen oli piirretty miehen nimi. Se miehen nimi oli
Graehme Stewart.
Ajattelematta sen enempää, mitä teki, hän pudotti esineen pienelle
pöydälle ja palasi huolestuneena immen luo, intiaanivaimon hitautta
kiroten. Mutta tuota pikaa saapui Wishkobun.
»Vieläkö hän herää?» kysyi päällikkö, vaimon huolellisesta
tarkastuksesta hätääntyneenä.
Tämä hymyili lempeää hiljaista hymyään. »No tietysti», hän vakuutti
isälle omalla kielellään, »ei se ole sen vaarallisempaa, kuin jos hän
olisi sormeansa leikannut. Muutaman hengähdyksen jälkeen hän tointuu.
Minun täytyy nyt lähteä Cockburnin asuntoon saamaan palanen imelää
puuta (kamferttia), jota hänen tulee haistaa.» Hän katsoi kysyvästi,
saisiko mennä.
»Sagaamig — mene», myöntyi Albret.
Helpotuksen tunteella hän vaipui tuoliin. Pieni hopeinen
tulitikkulaatikko sattui jälleen hänen silmäänsä. Hän otti sen käteensä
ja vaipui tuijottamaan kömpelösti kaiverrettuja kirjaimia.
Hän huomasi, ettei hänellä ollut muuta seuraa kuin tyttärensä — ja nämä
miehen nimeksi kootut toistakymmentä kirjainta.
Kaiken ikäänsä hän oli ollut tyly mies. Hänen käskynsä olivat olleet
omavaltaiset; hänen vihansa hirmuinen; rangaistukset ankarat, jopa
joskus julmat. Armahtamisen lahja oli hänessä hinterä ja heikko. Hän
tiesi tämän ja vaikk’ei suorastaan kerskannutkaan siitä, niin oli hän
kuitenkin välinpitämätön siitä, mitä tämä vaikutti muiden ajatuksiin
hänestä. Mutta oikeamielinen hän oli ollut aina. Hänen vihansa uhrit
saattoivat valittaa, että hänen kostotoimensa olivat olleet tylyjä,
etteivät kaikkein lieventävimmätkään asianhaarat voineet hänen
anteeksiantamustaan hellyttää, mutta hänen vihansa ei ollut koskaan
aiheeton, eivätkä hänen rangaistuksensa ansaitsemattomia. Siten hän
aina oli ylläpitänyt arvontuntoaan, ja tästä arvontunnosta oli johtunut
hänen rautainen ja tehokas hallintonsa.
Sama piti paikkansa siitä nuoresta miehestä, joka nyt kiinnitti
hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän oli varottanut häntä pysymään maasta
poissa, ja vasta kolmannella kerralla uhannut rangaista, kun se oli
sula pakko. Tapaukset, jotka olivat seuranneet hänen tuloaan tänne,
olivat kuohuttaneet aseman päällikön kiukkua ehkäpä aivan luonnottoman
rangaistuksen kuumuuteen — sillä onhan ihmisen henki ainakin jonkun
arvoinen, yksin erämaassakin mutta rangaistus se sittenkin oli, eikä
vain häikäilemätön voiman näytös. Se ehkä oli oikeutta vain aseman
päällikön kannalta katsoen, mutta joka tapauksessa se oleellisesti oli
oikeutta — siinä laajemmassa merkityksessä, että jokaisella teolla
oli ollut määrätty seurauksensa. Vaikka ehkä toinen olisi tuominnut
hänen käytöksensä tarpeettoman tylyksi, oli Galen Albretin omatunto
tyydytetty ja rauhallinen.
Eikä hänen päätökseensä ollut pysyvästi vaikuttanut tyttären uhkaus
lopettaa itsensä, sen enempää kuin hetkellinen heltymyskään hänen
pyörtyessään. Asia oli sen kautta tosin käynyt monimutkaisemmaksi,
mutta siinä olikin kaikki. Uhkauksen vakavuudessa hän tunsi oman
rautaisen luontonsa ja oli ehkä hieman hyvillään sen todetessaan. Hän
tiesi, että tytär aikoi toteuttaa uhkauksensa, eikä jäädä rakastettunsa
jälkeen elämään, mutta tällä hetkellä hän oli siitä pelosta kaukana; se
vain yhä enemmän yllytti hänen jäykkää vastarintaansa.
Vapaakauppiaan huoneesta lähtiessään lausumat sanat olivat kuitenkin
koskettaneet sitä ainoata heikkoa kohtaa, joka oli Galen Albretin
luottamuksessa oikeuteensa. Väsyneenä taisteluihin ja intohimoihin,
jotka oli kokenut, aivot turtuneina, tahto hetkeksi masentuneena, hän
istahti ja muisteli niitä kuvia, joita nämä molemmat sanat olivat hänen
mieleensä palauttaneet.
Graehme Stewart! Sen miehen hän oli ensiksi tavannut Fort Raessa
yli kaksikymmentä vuotta takaperin. Melkein heti sen jälkeen kuin
hän oli nainut Virginian äidin. Heti hänen mielikuvituksensa sillä
kuvausvoimalla, joka kauan hiljaisissa paikoissa oleskelleilla on,
palautti mieleen toisen tapauksen — hänen oman kosintansa. Hän oli
ajanut koirineen la Clochen linnaan ankaran päivämatkan jälkeen melkein
kuudenkymmenen asteen pakkasessa. Väsyneenä, nälkäisenä, puolikuolleena
vilusta hän oli hoiperrellut huoneeseen, jossa valkea paloi. Sen loimua
vastaan hän oli pikimältään nähnyt nuoren immen kasvot sivusta, ja
profili oli samassa kadonnut, kun impi oli kääntänyt kasvonsa häntä
kohti säikähtyen uudelleen tulijaa. Miehet olivat pitäneet huolta
hänen koiristaan. Neitonen oli tuonut hänelle kuumaa teetä. He olivat
lieden pielessä kuiskailleet keskenään — hiljaisen maan jo harmahtava
matkamies ja verevä, reipas pohjolan impi. Puolenyön aikaan he olivat
yhtyneet aseman aitauksen ulkopuolella, turkin kaulukset kasvoille
tiiviisti vedettyinä suojaksi hirmuista pakkasta vastaan. Tuntia
myöhemmin he olivat revontulien loimutessa matkalla Qu’Apelleen. Galen
Albretin sieraimet laajenivat, kun hän muisteli purevan koirapiiskansa
läiskettä ja kuinka sen tuimat sivallukset olivat heidät pelastaneet
turhan takaa-ajon kynsistä. Qu'Apellessa oli vihkimys toimitettu,
sitten he olivat lähteneet uuvuttavalle matkalleen Raeen, ja siellä hän
oli ensi kerran tavannut Graehme Stewartin.
Raen asema on Suuren Orjajärven luoteisen haaran rannalla Koiran
kylkiluitten maassa, vain neljän asteen päässä napapiiristä. Se on
autio paikka, sillä Paljaat maat ovat lähellä. Ei näy muuta kuin
suuri järvi, suuri taivas ja suuri harmaa maa. Ihminen käy siellä
oikulliseksi, luulevaiseksi. Siellä hiljaisuuden seurassa on niin vähän
puhuttavaa. Raen asemalla oli ollut ihmisiä vanha Jock Wilson, kaupan
johtaja, pappi, isä Bonat, kauppa-apulainen, puoliveri Andrew Levoy,
neljä Koiran kylkiluitten tiipiitä, Galen Albret vaimoineen ja Graehme
Stewart.
Jock Wilson oli kuudenkymmenen viiden ikäinen; isä Bonatilla ei ollut
ikää ensinkään; Andrew Levoyn ikänä oli ollut juro vaikeneminen.
Graehme Stewart vain ja Elodie, Albretin vaimo, olivat olleet nuoria.
Heidän elämänsä olivat tässä harmaassa maassa olleet kuin väripilkkuja
sumussa. Galen Albret oli lopulta käynyt mustasukkaiseksi.
Alussa ei ollut mitään syytä toimeen; mutta vihdoin Levoy oli tuonut
vanhemmalle miehelle todistukset nuoremman rikollisuudesta. Karkean
turkiskauppiaan pää oli vaipunut ja hän itki. Mutta koska hän rakasti
Elodiea enemmän kuin itseään — ja se ehkä oli tämän surullisen jutun
ainoa sovittava puoli — niin hän ei sanonut mitään, ei muuta tehnyt
kuin matkusti etelämmäksi Edmontoniin, jättäen nuoremman miehen
yksikseen Raen asemalle valkoisen hiljaisuuden seuraksi. Mutta hänen
sielussaan oli kuohunut.
Luonnon ja ajan tehtyä tehtävänsä Galen Albret sai tyttären, mutta
menetti vaimon. Hänen ei kauempaa tarvinnut viivytellä kärsimänsä
vääryyden kostamista. Sitten alkoi sarja tuskastuttavia vaikeuksia, ja
ne lopulta saivat hänen alentamaan itsensä keinoihin, jotka riitelivät
hänen avointa tuntoaan vastaan siitä, mitä hän oli velvollinen itseään
vastaan. Alussa hän ei voinut matkustaa vihollisensa luo, lapsi kun
oli hoidettava; kun hän lopulta sai lapsen sijoitetuksi semmoiseen
paikkaan, että huoletta saattoi hänet jättää, min hänen itsensä äkkiä
ja vastaan väittämättä täytyi lähteä itään, Rupertin maahan, ottamaan
siellä toimi hoidettavakseen. Hän ei voinut kieltäytyä, jos mieli jäädä
komppaniaan, ja komppania taas oli hänelle enemmän kuin sekä elämä
että kosto. Pikku tyttönsä hän jätti Sacré Coeur luostariin Quebeciin;
itse hän asettui Hudson lahden maahan asumaan. Kun hän muutaman vuoden
kuluttua alkoi ikävöidä lihansa ja verensä seuraa, niin hän noudatti
luokseen tyttärensä.
Hän saavutti aseman päällikkönä suuren vallan; ja tämän vallan hän
johti kostonsa juonille. Graehme Stewart sai kaikkialla tuta hänen
vaikutustaan vastassaan. Hänen asemansa komppanian palveluksessa kävi
sietämättömäksi. Lopulta hän tuskissaan yhä jatkuvista vääryyksistä,
sorrosta ja loukkauksista erosi onnen hylkäämänä, pettynein toivein.
Hänestä tuli Saskatshewan maan ensimäisiä vapaakauppiaita ja hän omisti
nyt kaikki voimansa vimmastuneeseen vastarintaan, vahingoittaakseen
komppaniaa, joka oli hänelle vääryyttä tehnyt. Kolmen lyhyen vuoden
kuluttua hänet tapasi väkivaltainen ja huomiota herättävä kuolema;
sillä vapaakauppiaitten alkuajat olivat vaaralliset. Galen Albretin
kosto oli miehensä tavannut.
Myöhemmin aseman päällikkö taas oli tavannut Andrew Levoyn. Myöhään
eräänä yönä hän oli horjunut tänne. Hän oli lähtenyt Winnipegistä
Albany jokea myötämaahan, mutta tapaturmat olivat saattaneet hänet
nälkäkuoleman partaalle. Koirat olivat kuolleet toinen toisensa
perästä. Hän oli pyrkinyt eteenpäin miten kuten umpimähkään,
päiväkausia vielä voimat ja terveydenkin menetettyään. Mu-hi-kun
oli tuonut hänet asemalle. Hänen varpaansa ja sormensa olivat
paleltuneet ja karisseet pois; kasvot, musta pakkasen purema iho,
johon oli revennyt syviä halkeamia lihaan saakka, olivat kuin naamari.
Lumisokeakin hän oli. Häntä tuskin olisi ihmiseksi tuntenut.
Niin viimeisilleen nääntynyt mies ei voinut puhua muuta kuin totuuden,
jonka vuoksi Galen Albret uskoi häntä. Ja Andrew Levoy oli kertonut
petoksensa, ennenkuin sinä yönä kuoli. Aseman päällikkö oli lähtenyt
huoneesta rikos omallatunnollaan. Sillä Graehme Stewart oli ollut
syytön, ilman mitään vääryyttä häntä tai hänen vaimoaan kohtaan.
Semmoinen oli se tarina, jonka pieni hopeinen tulitikkulaatikko kertoi
Galen Albretille. Tämä oli se särö, joka oli hänen oikeudentunnossaan;
se oli pitkän radan ainoa tapaus, jolloin hänen säälimättömät
rangaistus- tai kostokeinonsa eivät olleet perustuneet jyrkkään
oikeuteen, ja kohtalon ivan kautta tämä yksi tapaus oli koskenut häntä
sangen läheltä. Tässä oli nyt hänen edessään vihamiehen poika — hän
ihmetteli, kuinka ei ollut ennen näköisyyttä huomannut — ja hän oli
aikeissa rangaista tätä poikaa ankarimmalla rangaistuksella, mitä
hänellä oli käytettävänään. Eikö tämä ollut hänelle tarjottu tilaisuus
vanhan erehdyksensä korjaamiseksi, hänen omantuntonsa puhdistamiseksi
ainoasta sen tapaisesta synnistä, mitä hän synniksi tunnusti?
Mutta sitten hänet taas samensi puuskaus samaa lemmenkateutta, josta
oli ollut seurauksena Graehme Stewartin tuho. Tämä nuori mies kosi
hänen tytärtään; oli voittanut hänen rakkautensa. Galen Albret kumma
kyllä sekoitti vanhat ja uudet; taas nuoruus tarttui nuoruuteen,
vanhuuden syrjäyttäen. Ikä tunsi tuimaa halua omaansa puolustaa.
Aseman päällikkö rutisti suurten kämmentensä välissä hopeisen
tulitikkulaatikon ja katsahti ylös. Tytär makasi hänen edessään
liikkumatta, elottomana. Päättäväisenä hän pönkitti leukansa molempien
käsiensä varaan ja katseli häntä.
Huone oli, kuten ainakin, vastakohtia täynnään. Komerollisista
ikkunoista lankesi sisään valon sääriä, tomuisia, hämmentäviä,
valokohtia liioitellen, varjoja syventäen läpinäkymättömäksi
pimeydeksi. Immen harmaapukuinen muoto muuttui niiden vaikutuksesta
epämääräiseksi, autereiseksi, kuin virralla häälyvä usva. Ne pimittivät
tumman vuoteen, jolla hän lepäsi, sulaksi erottumattomaksi mustaksi;
ne hämmensivät nurkan verhoineen kauas ulottuvaksi etäisyydeksi.
Niin että lopulta Galen Albretista näytti, hänen hypnootisella
voimalla tuijottaessaan, ikäänkuin hän olisi katsellut puhdasta
ruumiitonta henkeä, joka nukkui suloisesti — ääretön avaruus kehtonaan.
Jokapäiväinen tuttu ympäristö katosi. Hän ei tietoisena huomannut
mitään muuta kuin marmorinvalkoisen, ikäänkuin jalokiveen uurretun
profilin, päätä ympäröivän kultaisen auerkehän, utuisen haahmotellun
ruumiin ja taas kätten kohdalla kirkkaan marmorilaikan. Kaikki muu oli
erisyvyistä taustaa.
Niinpä vanhuksen mieli, viime tunnin jännityksestä väsyneenä, kääntyi
itseensä ja ryhtyi luomaan. Jalokiviprofili, autereinen ruumis ja
marmorikädet jäivät silleen; mutta nyt Galen Albret näki muutakin.
Jostain näkymättömästä avaruudesta huokui hämärää ihanaa sulotuoksua;
epämääräisiä valovälähdyksiä tuikki pimeydestä; heikot soiton aallot
väliajoin kohottivat hiljaisuuden lievettä. Vähäistä nämä olivat ja
hiljaista ja ulkonaisen tietoisuuden alla — samoin kuin ne äänet,
joita kuuluu kuohuvan kosken alta — mutta vähitellen ne muuttuivat
selväpiirteisemmiksi. Sulotuoksu kantoi Galen Albretin sieraimiin
pyhän savun siivillä; valotuikkeet vakaantuivat kynttilän liekkien
soikuloiksi; heikot soitantoaallot sulivat syvärintaisten urkujen
säveltulvaksi. Hän tunsi ympärillään kirkon hämärää juhlallisuutta,
näki pään puolessa ja jalkopäässä palavat kynttilät, kuolleen kirkkaat,
tyynet kasvot, jotka heikosti hymyilivät, että vihdoinkin saivat olla
häiritsemättä. Tätä hän oli katsellut yhden ainokaisen yön ja yhden
ainokaisen päivän ammoin ollutta aikaa. Aseman päällikkö ojensi kätensä
vuoteella makaavaa haahmoa kohtaan, mutta vaimoansa hän kutsui, kaksi
vuosikymmentä poissa ollutta vaimoaan.
»Elodie! Elodie!» hän hiljaa kuiskasi.
Vaimo ei ollut sitä koskaan tiennyt, Jumalan kiitos, mutta hänellekin
hän oli vääryyttä tehnyt. Kaikessa surussaan ja syvässä taivaallisessa
säälissään hän oli luullut, että hänen nuoruutensa oli kääntynyt sen
toisen nuoruuden puoleen. Se oli ollut väärä luulo. Eikö hän ollut
hänellekin, vainajalle, sovitusta velkaa?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen huudahduksensa, taikka ehkä vain siitä
syystä, että ihmisääni oli rikkonut hänen pyörtymyksensä viimeiset
kääreet, immyt hieman liikahti. Galen Albret ei hievahtanutkaan.
Virginia hitaasti käänsi päätään, kunnes hänen harhailevat silmänsä
lopulta kohtasivat isän silmät, jotka intohimoisen osaaottavasti olivat
häneen kiintyneet. Hetkisen tytär tuijotti isäänsä, sitten palasivat
äly ja muisto. Hän parkaisi ja nousi rajun mielenliikutuksen valtaamana
istumaan.
»Hän! Hän!» hän huudahti. »Onko hän mennyt?» Galen Albret paikalla
sulki hänet syliinsä.
»Kaikki on hyvin», hän lohdutti, pusertaen tytärtä leveää rintaansa
vastaan. »Kaikki hyvin. Sinä olet oma pikku tyttöseni.»