Toimettomuuden loma paikalla päättyi. Väkijoukko hämmentyi taas
kokkapuheittensa, neuvojensa ja hyvästelyjensä sekamelskaan. Ned Trent
laskeutui törmältä rantaan. Venemiehet kiinnittivät kanootin, niin että
se melkein kokonaan oli veden varassa. Kaksi miestä nosti nuoren miehen
veneeseen nahkakimppujen • päälle Virginia Albretin viereen. Väkijoukko
paikalla taas tunkeutui lähemmäksi, täyttäen tyhjät paikat.
Akilles Picard nosti nyt kanoottia kahden käden keulasta, irrottaen
sen kokonaan rannan kosketuksesta. Se ui veden varassa, rantaa pitkin
takaisin palaavan kosteen hiljalleen tuudittelemana.
»Hyvästi, rakas Virginia», huudahti rouva Cockburn. »Muista meitä!»
Hän likisti tohtorin käsivartta kylkeään vastaan. Tohtori viittasi
kädellään, hän kun ei riittävästi luottanut itseensä, niin mies kuin
olikin, uskaltaakseen puhua. Mc Donaldkin seisoi synkkänä ja jurona,
puristaen selkänsä takana rannettaan. Richardson ei koettanutkaan
salata mielenliikutustaan. Sillä Virginian keralla pakeni heidän
kolkoista pohjolan oloistaan nuoruuden edustaja ja he tiesivät, että
elämä siitä pitäen kävisi vielä yksitoikkoisemmaksi.
»Te kerran tule takasi ja laula se loppu laulu!» huusi Louis Placide
äskeiselle vangilleen, »se lysti kuulla!»
Mutta Galen Albret ei sanonut mitään, ei edes kädellään viitannut.
Ääneti, sujuvasti, jonkun näkymättömän käden vetämänä komppanian
veripunainen lippu liehui maston päähän. Kookkaana ja tummana näkyi
taivasta vasten aseman päällikkö, kädet selän takana seisten, lippu
vain samassa tasassa. Hän tässä vertauksellisesti kohosi väkensä yli
yhtä korkealle kuin jokapäiväisen elämän todellisuudessa. Virginia
nousi seisomaan ja ojensi kätensä tätä yksinään seisojaa kohti.
»Hyvästi! hyvästi!» hän huudahti.
Rannalta puhkesi uusi hyvästien ja hurraa-huutojen myrsky. Melat
väännälsivät vettä kerran, toisen, kolmannenkin, sitten taukosivat.
Kuin sopimuksen mukaan paljastivat sekä rannalla että kanootissa
olijat päänsä ja sanoivat »Jumala teitä siunatkoon». Seurasi hetken
hiljaisuus, jonka kuluessa mahtavan joen virtaus kantoi kevyttä alusta
jonkun sylen alemmaksi. Sitten ne kymmenen venemiestä päästivät suuren
huudon.
»Abitibi! Abitibi!»
Melat pistivät samalla kertaa. Vesi kuohahti vaahtoaviksi kiertäviksi
pyörteiksi. Kanootti paikalla suoristautui suuntaansa ja alkoi hiipiä
hidasta virtaa vastaan. Akilles Picard kajahdutti korkean tenoriäänensä
ja alkoi laulun —
»Pore pyöri, kierrä kupla».
Ja matkustajat yhtyivät laulamaan tätä omituista balladia
keijukaissorsista ja häijystä prinssistä ja hänen taikapyssystään.
»Kotime taakse jäi lammikko —
pyöri, pore, pyöri.»
Impi vaipui alas, epävarmasti räpytellen kostuvia silmiään. »En saa
nähdä heitä enää milloinkaan», hän kaihomielin sanoi.
Kanootti kulki nyt täyttä vauhtia. Asema jäi yhä etäämmäksi. Laulun
rytmi kiihtyi laulajain laulaessa, kuinka prinssi oli mustaa sorsaa
tähdännyt, mutta valkoisen tappanut.
»Sattui hullusti kerrassaan —
pyöri, pore, pyöri —
Sulat kaikki lentää hajallaan —
kierrä, kupla, kierrä.»
»Vei vik! vei vik!» komensi Me-en-gan keulasta terävään.
Miehet meloivat nopeammin ja vene kiiti viistoon pyörteen poikki.
»Ni-shi-shin», sanoi Me-en-gan.
He raukesivat taas vanhaan tahtiinsa, jatkaen täyttä kurkkua lauluaan.
»Sulat kaikki lentää hajallaan,
pyöri, pore, pyöri.
Niitä neittä kolme poimimaan,
kierrä, kupla, kierrä.»
Kanootti oli nyt tullut ensimäiselle nopealle virtamatkalle. Miehet
jämein käsivarsin ponnistivat vettä meloillaan. Akilles Picard taakseen
kääntyen väläytti valkoisia hampaitaan molemmille matkustajille.
»Ah, mademoiselle, see ole pitkä matka», hän läähätti. »_C'est une
longue traverse_!»
Sana ilmeisestikin oli sattuva, ja he hymyilivät merkitsevästi
toisilleen.
»Niin että sinä sittenkin kuljet sen pitkän matkan!» ihmetteli Virginia.
Ned Trent pusersi hänen kättään.
»Kuljemme sen yhdessä», hän vastasi.
Etäisyyteen katosi asema. Kanootti pyörsi niemen taa. Se katosi. Keulan
edessä oli heidän pitkä matkansa.