Galen Albret hetken kuluttua hitaasti käänsi jykevää päätänsä ja katsoi
häneen. Muuta liikettä hän ei tehnyt, mutta tytär horjahti taapäin,
ikäänkuin olisi hän saanut rintaansa ankaran iskun.
»Isä!» hän huohotti.
Yhä hitaasti ja haparoiden tämä nousi jalkeille, pysyen tiukasti
pöydän reunassa kiinni. Hänen takanaan kömpelö nojatuoli mäskähti
nurin lattialle. Hän seisoi siinä suorana ja liikkumatta, katsellen
suoraan eteensä, kasvot hirmuisina. Alussa hänen puheensa oli
katkonaista. Sanat tulivat henkäyksittäin, melkoisin lomin. Kun hänen
mielenliikutuksensa aalto vihdoin oli vyörynyt takaisin korkeudesta,
johon vihan ensimäinen puuska oli sen syössyt, alkoi se valua hänen
huuliltaan katkerain sanain yhä paisuvana tulvana.
»Sinä — sinä rakastat häntä», hän ärjäisi. »Sinä — minun tyttäreni!
Sinä olet ollut — petturi — minua kohtaan! Sinä olet rohjennut —
rohjennut kieltää sen, mitä koko elämäni on vakuuttanut! Oma lihani
ja vereni — vaikka minä luulin ensimäistä puolivertakin väestäni
uskollisemmaksi! Sinä rakastat tätä miestä — tätä miestä, joka on
minua solvaissut, pilkannut! Sinä olet asettunut hänen puolelleen
minua vastaan! Sinä olet ehdoin tahdoin asettunut niiden asemaan,
jotka semmoisesta loukkauksesta hirtättäisin! Ellet olisi minun
tyttäreni, niin hirtättäisin sinut. Hirtättäisin oman lapseni!» Äkkiä
hänen raivonsa taas leimahti. »Sinä pikku hupakko! Uskallatko asettaa
oman älysi minun älyäni vastaani Uskallatko sekaantua siihen, joka on
minulle selvä asia? Uskallatko kieltää minun tahtoni? Iankaikkisen
nimessä, minä sinulle näytän, että sinulla vielä on isä, vaikka oletkin
niin vanha. Mene huoneeseesi! Pois näkyvistäni!» Hän astui pari askelta
eteenpäin, ja nyt hänen silmänsä sattuivat Ned Trentiin. Häneltä pääsi
raivon karjaus ja hän tapasi pistooliaan. Onneksi se oli hänen ylös
noustessaan lentänyt lattialle liikkeen rajuudesta, jonka vuoksi hän
ei nyt punahehkuvan kiukkunsa sokeudessa nähnyt sitä. Hän kiljaisi
haukkumasanan ja hyppäsi eteenpäin, käsi lyöntiin pystyssä. Ned Trent
hyppäsi taapäin puolustusasentoon.
Kaikki kolme läsnä olevaa olivat monta kertaa nähneet Galen Albretin
kiukunpurkauksia, joista hän oli tunnettu ja jotka niin jyrkästi
poikkesivat hänen tavallisesta hillitystä passivisuudestaan. Mutta aina
hän oli, vaikka ilmeisesti oli vihan valkoisimmassa hehkussa ja vaikka
oli väkivaltaisiin tekoihin altis, mitä varmimmin hallinnut kykyjään,
jaellen selviä ja pelättyjä käskyjä väelleen. Mutta nyt hänestä oli
tullut raivoava villipeto. Ja näkijöille tässä näössä oli uutuuden koko
hirmuisuus.
Mutta nuorempikin mies oli vähitellen kuumentunut sille asteelle,
jolla hänen tavallinen huoleton välinpitämättömyytensä saattoi
ruveta kipeniä säihkymään. Keskustelu aseman päällikön kanssa oli
tuottanut pettymyksiä, hänen uhkauksensa olivat olleet todellisia ja
loukkaavia, ja Virginia Albretin huoneeseen astuessa asiat olivat
saaneet kerrassaan epätoivoisen tuskallisen ja odottamattoman
käänteen. Estetty pako, tyhjäksi tehdyt pelastussuunnitelmat olivat
lyhyin väliajoin kiihottaneet hänen tunteitaan, ja pettymysten luode
kiehahti nyt suuttumuksen vuokseksi. Hänessä olivat yhtä sokean kiukun
mahdollisuudet kuin Galen Albretissakin. Pieninkin kosketus saattoi
laskea tulvan valloilleen. Lyönnin ruumiillinen uhkaus sisälsi tämän
kosketuksen. Kumpikin oli näin vastakkain jouduttua valmis vaikka
kuinka hurjaan tekoon.
Mutta Galen Albretin himoitessa kerrassaan murhaa vapaakauppiaan
luontainen taipumus kääntyi äärimmäiseksi uhmaksi ja tahdon
vastustamiseksi. Galen Albretin kasvojen kuvastaessa vihan vimmaa,
Trent oli hymyilevä ja kylmä ja höyli, ikäänkuin olisi hän juuri
vast'ikään saanut vanhemmalta mieheltä vastaanottaa erinomaisen ja
erikoisen suosionosotuksen. Hänen silmistään vain säihkyi turmiota
ennustava sininen lieska, ja hänen sanansa osottivat, vaikka kylläkin
tyynesti sanottuina, mihin määrään hän oli heittänyt hiiteen kaikki
laskelmat.
»Älkää menkö liian pitkälle! Minä varotan teitä!» hän sanoi.
Ikäänkuin nämä sanat olisivat ruumiillisesti eteenpäin sysänneet,
Galen Albret hyökkäsi lyömään iskunsa. Vapaakauppias sukkelaan
kumartui, sysäsi olkansa vanhemman miehen keskiruumista vastaan ja
asemansa sulalla etevämmyydellä pakotti vastustajansa peräytymään.
Epäilemättä taistelu nyt olisi jatkunut ruumis ruumista vasten,
elleivät aseman päällikön polvitaipeet hänen taapäin peräytyessään
olisi kipeästi sattuneet pöydän vieressä seisovan tuolin terävään
syrjään. Albret menetti tasapainonsa, horjui ja lopulta putosi rajusti
istumaan. Ned Trent paikalla pönkitsi hänet olkapäästä voimattomaan
liikkumattomuuteen. Me-en-gan oli ottanut haltuunsa pudonneen
revolverin, mutta ei muutoin yrittänyt sekaantua asiaan. Intiaani
semmoisissa pulissa muistaa kurisäännön — hän ei ollut saanut käskyä.
»Ja nyt», sanoi Ned Trent purevasti, »arvelen minä tämän tähän
päättyvän. Te ette juuri loista, hyvä herrani», hän hieman hymyili.
»Te ette ole loistanut alusta pitäen, eikö niin? Te kielsitte minulta
paljon asioita, mutta minä olen tehnyt ne kaikki. Tein kauppaa
intiaanienne kanssa. Kuljin maassanne, missä minua halutti. Ettekö
luule minun olleen täällä monta kertaa, ennenkuin minut kiinni saatiin?
Ja te kielsitte minua enää tapaamasta tytärtänne. Tapasin hänet samana
iltana ja seuraavana aamuna ja seuraavana iltana.»
Hän seisoi, Galen Albretia yhä liikkumattomana tuolissa pitäen, katsoi
vakaasti ja vihaisesti aseman päällikköä silmiin, säestäen jokaista
sanaansa hillityn kiihkonsa painolla. Impi kosketti hänen käsivarttaan.
»Vaiti! ah, vaiti!» hän huudahti kauhuissaan. »Elä enää suututa häntä!»
»Kun kielsitte minua häntä kosiskelemasta», vapaakauppias jatkoi,
mitään välittämättä, »nauroin teille.» Vasemman käden äkkinäisellä
nopealla liikkeellä hän veti immen luokseen ja kosketti huulillaan
hänen otsaansa. »Katsokaas! Kieltonne ovat olleet jotensakin
naurettavia. Minä näytän heti alusta saakka olleeni teistä voitolla.
Sattumalta on henkeni käsissänne. Olkoon niin! Se on pieni palkka ja
huono tyydytys.»
Hän ponnahti erilleen aseman päälliköstä ja astui takaperin.
Galen Albret istui alallaan koettamatta enää uudistaa tappelua. Nämä
muutamat pakolliset toimettomuuden hetket olivat palauttaneet hänen
mielenmalttinsa. Hän oli vielä sisuksiaan myöten vihoissaan, mutta
raivon mielettömyys oli mennyt. Päältä nähden hän oli ennallaan.
Ainoastaan rinnan kiivas kohoaminen vastasi Ned Trentin nopeaan
hengitykseen, molempain miesten tätä seuraavan lomahetken aikana
uhmaten tuijottaessa toisiaan.
»Hyvin hyvä», sanoi aseman päällikkö lopulta lyhyeen. »Aikanne on ohi.
En katso tarpeelliseksi hirtättää teitä. Saatte tänään lähteä pitkälle
matkallenne.»
»Ah!» huudahti Virginia masennetulla epätoivon äänellä ja hiipi
rakastettunsa rinnalle.
»Hiljaa! hiljaa!» tyynnytteli tämä. »Onhan pelastumisen mahdollisuus.»
»Niinkö luulette?» keskeytti Galen Albret raa'alla äänellä. Ja
katsoessaan hänen jäykistyneihin kasvoihinsa ja palaviin silmiinsä he
älysivät, ettei ollut mitään mahdollisuutta. Vapaakauppias kohautti
olkapäitään.
»Aiotteko tehdä sen, isä», rukoili Virginia, »sen jälkeen, mitä olen
teille sanonut?»
»Päätökseni pysyy.»
»En jää hänen jälkeensä elämään, isä!» impi hiljaisella äänellä uhkasi.
Ja kun aseman päällikkö ei vastannut: »Älkää käsittäkö minua väärin. En
aio jäädä hänen jälkeensä elämään.»
»Vaiti! vaiti! vaiti!» karjui Galen Albret joka kerta entistään
kovemmin. »Vaiti! En salli, että minua vastustetaan! Olet tehnyt
vaalisi! Et ole enää minun tyttäreni!»
»Isä!» Virginia heikosti huudahti kalpenevin huulin.
»Älä puhu minulle! Älä katso minuun! Mene pois täältä! Pois koko
seudulta! Et saa enää olla täällä päivääkään — et tuntiakaan! Minä vaan
—»
Impi hetkisen epäröi, juoksi sitten hänen luokseen, vaipui polvilleen
ja tarttui hänen käteensä.
»Isä», hän rukoili, »ette enää ole oma itsenne. Tämä on koskenut teihin
liian kovasti. Huomenna kadutte. Mutta silloin se on liian myöhäistä.
Ajatelkaa, kun vielä on aikaa. Hän ei ole tehnyt mitään rikosta.
Sanoitte minulle itse, että hän oli älykäs ja rohkea — gentlemani; ja
vaikka hän on ollut äkkipikainen, niin onhan hän koko ajan esiintynyt
urheasti. Kuulkaa, hän lupaa teille lähteä pois rauhallisesti, olla
tästä mitään sanomatta, olla tähän maahan koskaan palaamatta ilman
teidän lupaanne. Hän suostuu tähän, jos minä pyydän, sillä hän rakastaa
minua. Katsokaa minuun, isä. Aiotteko kohdella sillä tavalla pikku
tytärtänne — Virginiaanne? Ette ole koskaan ennen kieltänyt minulta
mitään. Ja tämä on koko elämäni suurin asia.» Hän kohotti isänsä
käden poskelleen ja siveli sitä, kuiskaillen pieniä naisellisia
hyväilylauseita, varmasti luottaen lumousvoimaansa, joka ei ollut
vielä milloinkaan pettänyt. Oman äänen sointi impeä rauhoitti, samoin
sen miehen rauhallisuus, jota hän rukoili. Elinkautinen hemmottelu
ja suosio valoi tyynnyttävää vaikutustaan hänen häiriintyneeseen
mieleensä, vakuuttaen hänelle, että koko tämä myrsky ja jännitys
kuitenkin tavalla tai toisella oli paljasta valekuvaelmaa — uni, josta
hän nyt oli heräämässä onnen kirkkaimpaan päivänpaisteeseen. »Sillä
te rakastatte minua, isä», hän lopuksi lausui ja kohotti häntä kohti
sirosti katseensa, tunteellisesti, hieman mielistelevästi päätään
kallistaen, katsoakseen häntä kasvoihin.
Galen Albret ärähti kuin villipeto ja viskasi syrjään immen, samoin
kuin tuolinkin, jossa oli istunut. Ned Trent otti horjuvan immen
syliinsä.
Sillä, niinkuin on usein intohimoisten ja voimallisten luonteitten
laita, vaikka aseman päällikkö oli jälleen saavuttanut jonkinmoisen
tyynen mielenmaltin, niin ei hänen syvän kiukkunsa kiehunta ollut
vähääkään asettunut. Sen päälle oli jäähtynyt kuori lujaa päätöstä
— hän oli päättänyt tehdä tästä sietämättömästä vastarinnasta lopun
suorimmilla keinoilla, mitä hänen rajattoman valtansa käytettävissä
oli. Tyttären rukous ei suinkaan ollut häntä hellyttänyt, vaan
todellisuudessa vielä syvemmältä kuohuttanut hänen raivoaan. Se oli
tuleen nakannut uutta virikettä. Tähän saakka hänen itsetietoisuutensa
oli tuntenut vain ylpeyden, isäntävallan, uskollisuuden ja oikeuden
loukkaukset. Nyt tyttären rukoukset muistuttivat hänelle sitä katkeraa
tosiasiaa, että häntä oli loukattu toisellakin tavalla — loukattu hänen
perhesiteitään. Tämä mies oli myös häneltä surmannut hänen ainoan
lapsensa. Sillä lapsi oli hänet hylännyt, oli sysännyt hänet itsestään
pois ylpeyden yksinäiseen sortuneeseen temppeliin. Ensi ajatus sai
hänen kasvonsa mielenliikutuksesta vavahtelemaan, sitten jähmettymään
kylmäksi ivaksi.
»Rakastan sinua!» hän ärjyi. »Rakastan sinua! Sinä luonnoton lapsi!
Kiittämätön! Joka käännyt minusta pois niin keveästi!» Hän nauroi
katkerasti, silmäillen tytärtään jäätävän tutkivasti. »Kuinka sinä
uskallat muistuttaa minun rakkauttani itseäsi kohtaan!» Äkkiä hän nousi
seisomaan, ojentaen tytärtään vastaan raskaan, vapisevan käsivartensa.
»Luulet vetoamisen minun rakkauteeni pelastavan hänet! Tyhmyri!»
Virginian henki salpautui kurkkuun. Hän oikaisi itseään, tarttui
kourallaan viittansa kaulanauhaan. Sitten hänen päänsä hitaasti vaipui
eteenpäin. Hän oli pyörtynyt rakastettunsa syliin.
Näin he seisoivat kuin jähmettyneinä huomattavan hetken, tapauksen
äkillisyydestä ymmällään; Galen Albretin käsi kiroukseen ojennettuna;
impi kuin taittunut lilja nuoren miehen käsivarsien kannattamana; tämä
intohimoisesti etsien hänen kasvoistaan elon merkkiä; Me-en-gan jälleen
oven suussa suorana ja murheellisena.
Vanhuksen käsivarsi vaipui silloin hitaasti alas. Hänen katseensa
häälyi. Kasvojen piirteet lauhtuivat. Kahdesti hän yritti kääntyä pois.
Aivan yht'äkkiä hänen kova mielensä murtui; hän päästi huudahduksen
ja hyppäsi eteenpäin temmatakseen tajuttoman immen ahnaasti
karhun-syleilyynsä, etsien immen kasvoista elon merkkejä, mutisten
hajanaisia asioita.
»Joutuun!» hän kovalla äänellä huudahti, kurkkuäänien tyrkkiessä
toisiaan hänen kurkussaan. »Wishkobun tänne, joutuun!»
Ned Trent katsoi häneen vakavasti, suuttuneesti, käsivarret rinnalla
ristissä.
»Aha!» hän pudotteli sanojaan selvään ja yksitellen kohtauksen
kiihkeään jännitykseen. »Näytätte löytäneen sydämenne, hyvä ystävä!»
Galen Albret tuijotti häneen hämmentyneenä immen kauniin vaalean pään
takaa.
»Hän on minun tyttäreni», hän mutisi.