Galen Albret oli päättänyt kahden kesken kuulustella jälleen kiinni
saatua vankiaan. Hän istui nytkin neuvotteluhuoneessa, nojatuolissa.
Auringonpaistetta tulvi runsaasti huoneeseen. Se näytteli ajan
mustuttamista kömpelöistä huonekaluista kiiltäviä pintoja, etsi
messinkiheloja, kirkasti valkaistut seinät. Me-en-gan, aseman
päällikön keulamies, seisoi kookkaana, suorana, vaieten, ovipielessä
auringonpaisteen järkähtämättömässä totuudessa, tutki isäntänsä kasvoja
ja huomasi hänen olevan sisuaan myöten vihoissaan.
Galen Albretin oli nyt saatava selville asia niin arka, ettei hänen
kohdalleen ollut kolmeenkymmeneen vuoteen sen vertaista sattunut. Ei
sillä hyvä, että tämä outo mies, uuden kerran hänen mahtiaan uhmaten,
yhä itsepintaisesti aikoi taistella komppanian monopolia vastaan; ei
sillä hyvä, että hän kiinni saatuna oli käyttäytynyt niin häpeämättömän
itsetietoisesti; ei sillä hyvä, että hän oli julkisesti mielistellyt
aseman päällikön tytärtä ja uhmaten nauranut päällikölle vasten
kasvoja. Vielä paljon arveluttavampaa vahinkoa hän oli tehnyt. Hän oli
jollain salaperäisellä tavalla saanut lahjotuksi jonkun komppanian
palvelijoista. Petoksesta siis nyt oli kysymys.
Monesta seikasta Galen Albret oli aivan selvillä. Toisia oli, jotka
itsepintaisesti pysyivät salassa. Hän oli tietysti kylläkin pian saanut
tiedon kanootin katoamisesta ja oli paikalla lähettänyt intiaaninsa
sitä etsimään. Pastori Archibald Crane oli kertonut nähneensä kahden
hengen poistuvan leiristä, toisen jokea pitkin, toisen metsäpolkua.
Mutta sitten aseman päällikön tutkistelut olivat joutuneet umpimutkaan.
Hän ei hämmästyksekseen ensinkään tuntenut intiaanien tuomaa pyssyä.
Hän oli ristikuulusteluiden kautta koettanut saada ilmi Ned Trentin
toverin, mutta kaikki nämä yritykset olivat menneet myttyyn Kritten
pölkkypäisen jurouden vuoksi. Ei, eivät he olleet nähneet ketään,
eivät mitään merkkejä, eivätkä jälkiä. Mutta Galen Albret, joka
perin pohjin tunsi metsäläis-liittolaistensa ajatuksenjuoksun, tiesi
heidän valehtelevan. Hän epäili, että heitä johti heimouskollisuus
jotakuta omaa miestään kohtaan; vaikkeivät he siihen saakka olleet
vielä kertaakaan pettäneet. Nyt hän, iso revolveri oikean kätensä
ulottuvissa, kuulusteli Ned Trentiä, kahden kesken, ovella seisovaa
intiaania lukuunottamatta.
Mutta tämä ristikuulustelu ei ollut johtanut sen enempiin tuloksiin
kuin intiaanienkaan tutkistelu. Parhaatkin kysymykset johtivat vain
mahdottomien oletuksien umpimutkaan. Hänen kiukkunsa oli vähitellen
kiihtynyt, kunnes ovella seisova intiaani nyt hänen syväpiirteisten
kasvojensa esiintyvien kohtien vahamaisesta väristä tiesi, että hän
melkein oli saavuttanut raivonpurkauksen rajan.
Nopeasti kuin miekkain iskut kaksintaistelussa risteilivät kysymykset
ja vastaukset hiljaisessa huoneessa.
»Joku auttoi teitä», väitti aseman päällikkö, varmana.
»Niinkö luulette?’»
»Intiaanini sanoivat teidän olleen yksin. Mutta mistä saitte tämän
rihlan?»
»Varastin sen.»
»Olitteko yksinä»
Ned Trent viivähti niin lyhyen hetkisen, että sitä tuskin huomasi.
Ei ollut mahdollista, etteivätkö intiaanit olisi huomanneet immen
läsnäoloa, ja hän pelkäsi nyt ansaa. Sitten hän kohtasi ovipielessä
seisovan Me-en-ganin ilmeikkään katseen. Virginialla ilmeisestikin oli
ystäviä.
»Yksin», hän varmasti toisti.
»Se on vale. Sillä vaikka intiaanini erehtyvätkin, niin näki
pastorimme, että asemalta poistui kaksi henkeä vähää ennen, kuin
lähetin teitä kiinni ottamaan. Toinen souti kanootissa saaren ympäri;
toinen poistui metsäpolkua.»
»Sepä vasta pastori», vastasi Trent hämmästymättä. »Parempi kun
ylennätte hänet urkkijaksenne.»
»Kuka se toinen oli?»
»Luuletteko minun sanovan?»
»Eiköhän minulla ole keinoja pakottaakseni teitä!» kuohahti aseman
päällikkö.
Ned Trent vaikeni.
»Jos ilmaisette minulle sen miehen nimen, niin saatte vapautenne.
Saatte luvan tehdä tässä maassa kauppaa. Asia koskee valtaani —
kurinpitoa. Siitä tulee ennakkotapaus. Se on oleellisen tärkeää.»
Ned Trent katseli lahdelle ja hyräili laulun pätkää, toinen olka
puoleksi käännettynä vanhempaa miestä kohti.
Viimeksi mainitun kasvot punottivat hillitystä vihasta. Kahdesti hänen
kätensä kuin itsestään tapaili jykevän revolverin perää.
»Ned Trent», hän lopulta huudahti käheästi, »kuulkaa tarkasti, mitä
sanon. Olen saanut tästä kylläkseni. Minä vannon, että jollette viiden
minuutin kuluttua sano minulle, mitä tahdon tietää, niin hirtätän
teidät tänään!»
Nuori mies pyörähti ympäri korollaan.
»Hirtätätte!» hän huudahti. »Se ei voi olla täyttä totta?»
Vapaakauppias mittaili häntä kiireestä kantapäähän, näki hänen
aikomuksensa järkähtämättömyyden, ja hitaasti kalpenivat ulkoilman
tummiksi ahavoittamat kasvot. Hirttäminen on ainakin kamala kuolema,
mutta pohjan perillä siihen vielä liittyy erityinen häpeän leima,
sitä kun käytetään vain kaikkein kehnoimpia pahantekijöitä kohtaan.
Ampuminen on tavallisin telotustapa, ellei rikos ole kaikkein törkeintä
laatua. Pienellä kädenliikkeellä hän kääntyi pois.
»No!» huudahti Albret.
Ned Trent sulki huulensa tiukkaan varmaan sanattomuuteen. Moiseen
häväistykseen oli mahdoton edes vastata. Aseman päällikkö nakkasi
kellonsa pöydälle.
»Minä sanoin viisi minuuttia», hän toisti. »Se on täyttä totta.»
Nuori mies nojautui ikkunan kamaraan, käsivarret rinnan poikki
ristissä, selkä huonetta kohti. Ulkona hommattiin aseman tavanmukaisia
hommia hänen nähtensä. Jopa hän pintapuolisella mielenkiinnolla pani
merkille, että kaukana joen toisella puolella uiskenteli kaakko, eikä
muistanut nähneensä näitä lintuja koskaan niin kaukana pohjoisessa.
Galen Albret löi kämmenensä pöytään.
»Aika on kulunut!» hän huuti. »Tämä on viimeinen tilaisuus, jonka
teille myönnän. Sanokaa paikalla, muutoin tyytykää seurauksiin!»
Ned Trent kääntyi jyrkästi, ikäänkuin katkaisten langan, joka hänet
sitoi ikkunan ulkopuoliseen etäiseen näköalaan. Hetkisen hän tuijotti
vastustajaansa tutkimattomalla katseella. Sitten sanoi imelimmällä
äänellään —
»Ah, menkää helvettiin!» ja astui varmoin askelin vanhempaa miestä
kohti.
Ikkunan ja pöydän pään väliä oli ehkä kaksitoista tavallista askelta,
sillä huone oli suuri. Nuori mies astui nämä askelet verkalleen,
hehkuvat silmät kiinteästi istujaan tuijottaen, liikuntolihakset
vetäytyen kokoon ja laueten sujuvasti ja hiipivän tasaisesti kuin
kissan. Galen Albret laski jälleen kätensä revolverille.
»Ei lähemmäksi», hän käski.
Me-en-gan lähti ovelta ja hiipi seinää pitkin. Mutta pöytä oli hänen ja
vapaakauppiaan välissä.
Viimemainittu ei mitään välittänyt aseman päällikön käskystä. Galen
Albret kohotti äkkiä aseensa pöydältä.
»Seis, taikka ammun!» hän huusi terävästi.
»Se on tarkoituskin», Ned Trent sanoi hammasta purren.
Nelisen askelta vain oli miesten väliä. Galen Albret tähtäsi
revolverillaan. Ned Trent tarkkaavaisena varustautui hyppyyn. Pöydän
alapäässä Me-en-gan valmistautui hyökkäykseen.
Sitten vapaakauppiaan jäsenet äkkiä hervahtuivat, hän oikaisi selkänsä
ja palasi varmana ikkunalle. Katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen,
tämän äkillisen mielen muutoksen syyn älytäkseen, molemmat toiset
miehet näkivät edessään toisen huoneen ovessa Virginia Albretin.
»Isä!» hän huudahti.
»Teidän pitää lähteä pois», sanoi Ned Trent selvällä ja maltillisella
äänellä, toivoen tahdollaan hallitsevansa hänen ilmeistä kiihtymystään.
»Tämä ei ole semmoinen asia, että teidän sopii siihen sekaantua. Galen
Albret, käskekää hänet pois.»
Aseman päällikkö oli jykevässä nojatuolissaan kääntynyt jyrkästi
tytärtään kohti, katsoen häneen otsa rypyssä.
»Virginia», hän käski varmalla jyrkällä isävaltaäänellä, »poistu
huoneesta. Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä
tahdo, että siihen sekaannut.»
Virginia astui rohkeasti esiin oviuutimien luota ja pysähtyi. Hänen
sormensa tapailivat hermostuneesti toisiaan, huulet värisivät, posket
vuoroin punastuivat, vuoroin kalpenivat, mutta varmasti hän kohtasi
isänsä katseen.
»Minulla on sen kanssa enemmän tekemistä kuin luulettekaan», hän
vastasi.
Ned Trent paikalla riensi pöydän luo. »Minun mielestäni tämä
tosiaankin jo on mennyt liian pitkälle», hän sanoi väliin. »Me olemme
selvitelleet asiat keskenämme ja tulleet päätökseen. Neiti Albretin ei
ole sallittava liioitella pientä säälin tunnetta kohtaloani kohtaan
todelliseksi osanotoksi. Jos hän tietäisi, että tämmöinen mielenosotus
vain pahentaa asiaani, niin varmaan hän ei sanoisi enempää.» Hän katsoi
impeen rukoilevasti aseman päällikön olan poikki.
Me-en-gan oli jo avannut oven. »Tulkaa», hän hymyillen maanitteli.
Mutta aseman päällikön epäluulo oli herännyt.
»Tässä piilee jotakin», hän ratkaisi. »Virginia, arvelen, että voit
jäädä.»
»Olette oikeassa», puhkesi nuori mies epätoivoisena. »Siinä todella
jotain piilee. Neiti Albret tietää, kuka antoi pyssyn minulle, ja
aikoi ilmaista sen teille. Ei ole mitään syytä saattaa häntä niin
vastenmielisen pakon alaiseksi. Olen nyt valmis tunnustamaan teille.
Pyydän teitä käskemään häntä poistumaan.»
Galen Albret oli näitten ristiriitaisten aikomusten keskellä jälleen
vaipunut tavanmukaiseen juroon tyyneyteensä. Valo oli sammunut hänen
silmistään, ilme kadonnut kasvoilta, ryhdistä pontevuus. Hän istui
liikkumattomana massana alotetta vailla, äly vain valppaana kuulemaan,
mitä hänen tietoonsa saatettaisiin.
»Virginia, onko se totta<» järähti parrasta hänen matala, eloton
äänensä. »Tiedätkö, ken tätä miestä auttoi?»
Ned Trent sanattomana häntä rukoili; immen katse vastasi hänen
katseeseensa.
»Tiedän, isä», impi vastasi.
»Kuka?»
»Minä.»
Haudan hiljaisuus seurasi. Galen Albretin ilme ja käytös eivät
muuttuneet. Sameista elottomista silmistään, vahamaisten kasvojensa ja
valkoisen partansa vahvan naamarin takaa hän vakaasti tuijotti tyhjään.
Käsivarret lepäsivät ojennettuina, velttoina ja raskaina nojatuolin
kaiteilla. Muut kolme läsnäolijaa katsoivat häneen, odottaen jotain
muutosta. Muutosta ei tullut. Vihdoin hänen huulensa liikkuivat.
»Sinäkö?» hän sopersi kysyvästi.
»Minä», tytär vastasi.
Seurasi uusi hiljaisuus.
»Miksi?» isä vihdoin kysyi.
»Siksi, että se oli vääryyttä. Siksi, ettemme voi tappaa ihmisiä sillä
tavalla, ilman syytä.»
»Miksi?» Galen Albret itsepintaisesti toisti, välittämättä mitään
tyttärensä vastauksesta.
Virginia loi hitaasti katseensa vapaakauppiaaseen ja maailma hellyyttä
ja luottamusta loisti hänen silmistään.
»Siksi, että rakastan häntä», hän hiljaa virkkoi.