Yhä hitaammin ja hitaammin hän kastoi melansa, yhä matalampaan
ja matalampaan vaipui hänen päänsä, yhä vuolaammin ja vuolaammin
virtasivat hänen kyynelensä. Vaistomainen poisponnahdus, intohimoinen
suuttumus olivat hälvenneet. Mielensä katkeruudessa hän ei tiennyt,
mitä ajatteli, paitsi että uhraisi sielunsa autuuden saadakseen taas
nähdä hänet ja vielä kerran tuntea hänen huuliensa kosketuksen. Sillä
hän ei jaksanut saada itseään uskomaan, että se milloinkaan enää
tapahtuisi. Hän oli mennyt menojaan kuin aave, kuin uni, ja elämän
sumut olivat hänet jälleen peittäneet jälkeä jättämättä. Hän oli
kadonnut, ja Virginia oli äkkiä tuntevinaan, että kaikki oli lopussa.
Kanootti huoahti pehmeän savipohjan tavatessaan. Virginia oli saapunut
valkamaan, vaikk'ei hän itsekään käsittänyt, kuinka oli joen poikki
tullut. Hitaasti ja surullisena hän astui maalle, raukeasti veti kevyen
venhon joen ahnaitten sormien saatavista. Sitten hän raukeavin voimin
koukistui maahan ja antautui surun valtaan.
Metsä jatkoi elämäänsä, ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan. Etäällä
huuhkaja kiireellä huhuili uhuu-uhuu-uhuutaan, ikäänkuin sillä olisi
ollut joku tieto tuotavana ja se olisi halunnut sen kiireellä sanoa.
Lähellä pienempi pöllö huuteli ko-ko-ko-ohiaan, joka soinnahti
peltitorven äänellä. Joen takana äänteli ilves ja sudet paikalla
ulvoivat sille vastauksia. Saarella koirat ulvoivat uhmaansa. Ylhäältä
kuului sitten kirkkaana ja aavemaisena etelästä tulevien viklojen
vihellys. Aivan läheltä kuului lehtien kahinaa ja terävä rääkäys;
siellä tapahtui murha ja julma pieni minkki tuijotti ilkeästi uhrinsa
ruumiin takaa rannalla olevaa liikkumatonta varjoa.
Virginia ei suruunsa vaipuneena tiennyt näistä mitään. Hän oli
jälleen näkevinään muukalaisen kirkkaat ruskettuneet kasvot, hänen
kiharat ruskeat hiuksensa, teräksen karvaiset silmänsä ja hänen
joustavan vartalonsa soreuden. Milloin seisoen päin ihmetteleviä
turkiskauppiaita, toinen jalka brigadin kanootin keulalla leväten;
milloin seisten suorana ja pitkänä valoa vastassa vierashuoneen ovessa;
milloin tyhjentäen vihansa ja halveksumisensa sappea Archibald Cranen
kunnianarvoisen pään päälle; milloin pimeässä ohi kulkien, iloisesti
ranskalaista kanoottilaulua laulaen. Mutta hellimmin hän muisteli sitä,
kuinka hän sieppasi hatun, niin että se maata viisti, hänet itsensä
huomatessaan tykkien luona, tai kuinka hän kiinnitti häneen hehkuvat
silmänsä himmeässä lampunvalossa, heidän ensi kerran kohdatessaan, ja
kuinka hän heitti hattunsa korkealle ilmaan kuullessaan, että hänen,
Virginian, piti matkustaa Quebeciin. Näihin sisällisiin näkemyksiinsä
impi nyt takertui ja niitä vienosti itki, sillä hän oli nyt varma
siitä, ettei enää koskaan saisi häntä nähdä.
Ja hän kuuli hänen äänensä, kuuli nauravana, suuttuneena, pilkkaavana,
halveksivana tai täyteläisenä ja tunteesta juhlallisena. Kuuli
pilkkaavan väkeä, ampuvan ivansa nuolia hänen isäänsä vastaan,
löylyttävän pappia, nauravan kesken uniaan herännyttä Louis Placidea,
laulavan, kertovan hänelle itselleen autiuden maista, puolustavan
itseään. Hän oli kuulevinaan, kuinka hän kutsui häntä nimeltä, —
vaikk'ei hän ollut koskaan maininnut tätä nimeä — matalalla hellällä
äänellä »Virginia! Virginia!» yhä uudelleen ja uudelleen pehmeästi,
ikäänkuin olisi hänen sielunsa huulilta huutanut.
Jotenkuten sitten, tavalla käsittämättömällä, Virginia tuli tietoiseksi
siitä, että hän todella oli lähellä ja että hän todella mainitsi häntä
nimeltä. Ja äkkiä hän erotti hänet rannalla seisovana ja vettä valuen.
Siinä samassa impikin jo oli hänen sylissään.
»Ah!» hän huudahti riemuissaan; »tekö täällä!»
Mies rutisti hänet ahnaasti rintaansa vasten, marista vaatteistaan
huolimatta, suudellen hänen silmiään, poskiaan, huuliaan, leukaansa,
vieläpä hänen kaulansakin tuoksuvaa hipiää, jota näkyi kaapun kauluksen
lomasta. Impi ei vastustellut.
»Ah!» hän kuiskasi, »rakkaani, rakkaani! Miksi palasit takaisin? Miksi
palasit?»
»Miksikö palasin?» mies toisti intohimoisesti. »Miksikö palasin?
Kuinka voit kysyä sitä? Mitenkä olisin saattanut olla tulematta?
Sinä tiesit, että palaisin. Varmaan sen tiesit! Etkö kuullut minun
huutavan, kun meloit pois? Tulin saamaan sen oikeuden. Tulin saamaan
lupauksesi, suutelosi, kuulemaan sinulta sen sanan, saamaan sinut!
Luulin sinun käsittävän kaikki. Minulle kaikki oli niin selvänä. Luulin
sinun tietävän. Siitä syystä olin niin iloinen matkaan lähtiessäni,
niin innoissani, etten edes tullut ajatelleeksi sinusta eroavani —
päästäkseni sitä pikemmin Quebeciin — saadakseni sinut! Etkö käsitä
tunteitani? Kaikki tämä nykyinen oli vain jotain, josta oli päästävä
pois, joka oli sysättävä syrjään, jätettävä jälkeen, kunnes voisin
elokuussa saapua Quebeciin — ja sinä. Tätä ajattelin niin innoissani,
olin niin kiihkeä pois pääsemään, malttamaton rientämään sitä aikaa
kohti, jolloin asiat olisivat varmat! Etkö käsitä?»
»Kyllä, luulen käsittäväni», impi vienosti vastasi.
»Ja minä tietysti luulin, että sinä tiesit. En olisi sinua muutoin
suudellut.»
»Kuinka saatoin tietää?» impi huokasi. »Et sanonut mitään, ja minä,
ah, minä kaipasin niin sitä sanaa!» Ja kumma kyllä, hän ei nytkään
sanonut mitään, mutta he seisoivat käsi kädessä vastakkain, sen suuren
väreilevän elämän, jonka he nyt tunsivat niin läheiseksi, täyttäessä
heidän sydämensä ja silmänsä ja huumatessa heidät. Niin he seisoivat,
tuntejako vaiko sekunteja, sitä he hurmauksen lumoissa eivät itsekään
tienneet. Impi huomasi, että heidän oli erottava.
»Sinun täytyy lähteä», hän vihdoin katkonaisesti kuiskasi. »En soisi,
mutta sinun täytyy.»
Hän kohotti häntä kohtaan hymyilevät kasvonsa ja hänen huulillaan
väreili se tunto, että hänen oli rohkaistava mielensä.
»Nyt lähde», hän itseään karkaisten sanoi ja heitti hänen kätensä.
»Sano minulle», mies käski.
»Mitä?» impi kysyi.
»Se, mitä enimmän tahdon tietää.»
»Voin sanoa sinulle montakin asiaa», impi sanoi järkevästi, »mutta en
tiedä, minkä niistä tahdot tietää. Ah Ned, voin sinulle sanoa, että
olet sekaantunut tytön elämään ja tuonut hänelle suuren onnen ja sangen
paljon pelkoa. Ja se on vakava asia, eikös ole?»
»On», hän vastasi.
»Ja voin sinulle sanoa, ettei tämä voi koskaan muuttua tekemättömäksi.
Sekin on vakava asia, eikös ole?»
»On», hän vastasi.
»Ja että sen mukaan kuin tätä tyttöä kohtelet, sen mukaan hän uskoo
tai on uskomatta kaikki miehet hyviksi tai kaikki miehet huonoiksi.
Ah, Ned, naisen sydän on helposti murtuva ja minun sydämeni on sinun
vallassasi.»
Hän oli kohottanut kasvonsa urheasti ja vakaasti miehen kasvoja
kohtaan. Ne hohtivat tähtien valossa kalpeina ja tunteellisina. Ja
hänen silmänsä olivat kuin kaksi sulaa mustaa lähdettä varjossaan,
hänen hieman auenneet huulensa olivat kaihoiset ja lapselliset.
Mies tarttui hänen kumpaankin käteensä, katsoen jälleen alas hänen
puoleensa. Sitten hän vastasi hänelle, juhlallisesti ja nöyrästi.
»Virginia», hän sanoi, »olen lähdössä vaaralliselle matkalle. Niinkuin
minä teen sinulle, niin tehköön minulle Jumala.»
»Ah, semmoisena sinusta pidän», impi kuiskasi.
»Hyvästi», Ned sanoi.
Impi vapaaehtoisesti kohotti huulensa ja mies suuteli niitä
kunnioittavasti.
»Hyvästi», impi kuiskasi.
Mies kääntyi pois itseään pakottaen ja juoksi rantaan kanootille.
»Hyvästi, hyvästi», impi kuiskaili. »Ah, hyvästi! Lemmin sinua! Ah,
lemmin sinua!»
Samalla pensaikosta äkkiarvaamatta hyökkäsi mustia haamuja. Yön
hiljaisuuden rikkoi tuiman tappelun meteli — iskut — jonkun kaatuminen.
Virginia kuuli Ned Trentin äänen, kuinka hän kesken tappelun tuoksinaa
huusi hänelle:
»Palaa paikalla kotiin!» hän käski selvään ja vakaasti. »Et voi minua
auttaa. Käsken sinua menemään kotia, ennenkuin he etsivät metsän.»
Mutta impi kyyristyi maahan kauhusta saamattomana, silmäterät
suurina yön synkkyydessä. Hän näki heidän sitovan hänet ja seisovan
ja odottavan; hän näki kanootin liukuvan esiin pimeästä; hän näki
kanootissa olevain astuvan maalle; näki heidän näyttelevän pientä
rihlaa ja kuuli heidän krin kielellä selittävän, että he olivat
seuranneet pakolaista hänen uidessaan. Nyt Virginia älysi, että kaikki
oli menetetty, ja hän pakeni metsän läpi, niin pian kuin pääsi.