Virginia sinä iltana päivällispöydässä jälleen tutki isänsä kasvoja.
Hän näki parran alta leuan jäykän poikkiviivan, tuuheitten silmäkulmien
hellittämättömät juomut, syvällä olevien tutkimattomien silmien
rävähtämättömän aikomuksen. Virginia ei ollut koskaan tuntenut aivan
läheistä suhdetta tätä vaikenevaa umpimielistä miestä kohtaan, ei edes
niinä hetkinä, jolloin hän antoi tavallista enemmän valtaa tunteilleen.
Nyt heidän välillään oli ammottava kuilu.
Mutta siltä hän ei, ihme kyllä, tuntenut minkäänlaista
vastenmielisyyttä, kauhua, eikä edes vierautumistakaan. Isä vain oli
entistä enemmän erottautunut, käynyt entistä käsittämättömämmäksi;
hänen aikeensa laajemmiksi, yhä vaikeammiksi hänen kaltaisensa
käsittää. Tällä tunteella saattoi olla jonkun verran pohjaa, taikka
saattoi se olla vain heijastuvaa hehkua riemusta, jonka rinnalla kaikki
muu näytti vähäpätöiseltä.
Aterian jälkeen Virginia hiipi pois, niin pian kuin se suinkin kävi
laatuun, vieden kerallaan rihlan, patruunat, tulitikut ja suolan. Hän
oli julmasti peloissaan.
Yö oli onneksi pimeä. Ei leimunnut taivaalla revontulia, muutama
tähtönen vain tuikki keveiden pilvenhattarain lomista. Virginia jätti
jälkeensä asemarakennukset, pääsi onnellisesti peltitornillisen
kappelin ja pappilan ohi; intiaanileiri vain oli enää hänen ja
metsäpolun välillä. Äkkiä koirat alkoivat haukkua ja ulvoa, suipot
kuonot taivasta kohti. Impi riensi edelleen, kiertäen oikean käden
kautta kaukaa. Hän tunsi suurta helpotusta, kun leiri ei välittänyt
mitään haukunnasta. Joku vanha akka vain ilmestyi tiipiinsä oveen
häikäistyin silmin ulos katsoen, nakaten sitten aivan suotta lähimpiä
koiria kohti puukalikan, taikka syytäen niitä vastaan krii-kielellään
haukkumasanoja. Tuota pikaa Virginia saavutti polun.
Se oli aivan pimeä. Hänen täytyi kulkea varovasti tunnustellen
mokkasiineillaan polun kulunutta pintaa, haparoiden sitä jälleen
sanomattoman varovaisesti, milloin sattui ruoholle tai lehdille
astumaan. Vaikka pimeä esti näkemästä, niin kuuli hän sitä vastoin
sitä selvemmin. Hänen ympärillään hyöri tuhansia rientäviä ääniä;
kaikenlaiset vingahdukset, vihellykset, pärskähdykset ja rääkäykset
osottivat hänen häiritsevän metsien eläimiä kesken niiden hommia;
ja kaiken tämän alta supatti kuin kymmenen kamalaa ääntä, jotka
todellisuudessa olivat vain tuulenpuuskia ja puita. Virginia tiesi,
etteivät nämä olleet vaarallisia asioita — että ne päivänvalolla
olisivat olleet vain hyppyrottia, jäniksiä, portimolta, lepakoita ja
pöllöjä, mutta niillä siitä huolimatta oli vaikutuksensa. Sillä hänen
ympärillään oli täpötäysi samettimusta pimeys — ei huoneen ahdas
pimeys, jossa aina tuntee neljän seinän vastaavan, vaan äänettömän
avaruuden pimeys, jonka kautta huokuu salaperäisiä ilmaviimoja. Hyvän
ajan kuluttua hän poikkesi jyrkkään vasempaan ja kun vielä oli kulunut
paljon aikaa, niin hän kaukaa edestä päin näki heikon opalikuultoisen
hohteen. Sen hän tiesi virraksi.
Hän tunnusteli yhä varovasti tietään; sitten häneltä pääsi tukahdutettu
huudahdus ja hän pudotti kuormansa rämähtäen maahan. Musta olento
näytti kuin ihmeen kautta nousseen aivan hänen viereensä.
»Aikomukseni ei ollut säikähdyttää teitä», sanoi Ned Trent pidätetyllä
äänellä. »Kuulin teidän tulevan. Luulin teidänkin kuulevan minun
liikkeeni.»
Hän poimi maasta pudonneet esineet, tunnustellen niitä hätäisesti
käsillään.
»Hyvä», hän kuiskasi. »Sain tänään mokkasiinit — ostin ne muutamilla
pikku esineillä, mitä minulla oli taskussani. Olen valmis.»
»Onko teillä kanootti?» impi kysyi.
»On — tässä rannalla.»
Ned Trent kulki edellä ne muutamat sylet, mitä polkua vielä oli
jäljellä. Virginia seurasi perässä, epätoivoisena jo eroa ajatellen,
sillä erämaa oli sangen laaja. Miehen haahmo peitti osan siitä
hohtavasta kohdasta, joka jokea ilmaisi — milloin käsivarren, milloin
pään, milloin hänen leveät olkapäänsä. Hänen ääripiirteensä olivat
immelle rakkaat, rakkaat hänen liikkeittensä äänet, hänen hengityksensä
heikot huokaukset, joita ilman henki hänen luokseen kantoi. Virginian
hellä sydän oli pakahtua kaipauksesta ja huolesta, miten hän
selviytyisi.
He tulivat matalalle äyräälle ja paikalla työnsivät kanootin virtaan.
Impi suostui tarjotun käden apuun ja vaipui sitten venhoon paikalleen
nuorta miestä vastapäätä. Tämä potkaisi keveästi rannasta ja virta sai
heidät valtoihinsa.
Tuota pikaa he näyttivät uiskentelevan aavan yöusvan povella,
sanomattoman kaukana kaikesta, ympärillään hiljaisuus, joka tuntui
olevan vielä luomistakin vanhempi. Heikko loiskahdus saattoi olla
läheinen biisami tai etäinen karibu. Melan noustessa ja veteen
sukeltaessa kuului heikkoa vitinää, miehen vankka ranne esti sitä
veneen laitaan kolahtamasta hänen väännältäessään, että venho pysyi
suunnassaan; keula jakoi vettä niin hiljaa kohisten, että se oli
vain kuin hiljaisuuden kaikua. Ei kumpikaan puhunut. Virginia katsoi
toveriinsa, sydän sanoiksi liian täynnään; katseli hänen hartiainsa
täyteläistä kaarta, hänen ruumiinsa lannetasapainoa, hänen päänsä
ryhtiä tummalla taivaalla. Hetki vain, niin olisi erottava. Virginia
pelkäsi tätä hetkeä, mutta siitä huolimatta sitä odotti ikävöivällä
ilolla. Silloin hän varmaan sanoisi, mitä impi oli hänen silmissään
nähnyt; silloin hän puhuisi; silloin impi luuli kuulevansa ne sanat,
jotka olisivat hänen lohdutuksensa odotuksen päivinä. Sillä nainen
suureksi osaksi elää nykyisyyttä varten ja hetken sana on hänelle
tärkeä.
Mies pisteli melallaan varmasti, työntäen vettä ylimielisellä voimalla,
joka osotti hänen innostunutta mielialaansa. Kotvasen kuluttua, heidän
tultuaan kyllin kauas rannasta, hän veti syvään ja iloisesti henkeään.
»Ah, te ette voi arvata, kuinka onnellinen olen», hän riemuitsi, »ette
voi arvata! Olen vapaa, onnen ohjat omissa kourissani, saan koettaa,
kumman nero voittaa, heidänkö vai minun — ah, se on elämää!»
»Olen suruissani nähdessäni teidän lähtevän», impi kuiskasi, »kovin
suruissani. Päiväni kuluvat ainaisessa pelossa, kunnes tiedän teidän
olevan turvassa.»
»Niin tietenkin», nuori mies vastasi; »mutta kyllä minä puoleni pidän
ja kerron teille kaikki Quebecissa — Quebecissä elokuussa. Saattepa
kuulla oivan jutun! Tuletteko sinne — varmaan?»
»Tulen», vastasi impi vienosti; »tulen, varmaan.»
»Hyvä! Tunnetteko tuulen poskellanne? Se tulee etelämaasta, sieltä,
kunne lähden. Minä olen uskaltanut, enkä ole hävinnyt! Se on jotain,
kun ei häviä niin monta vastaan uskaltaessaan. Heillä on tavarani —
mutta minä —»
»Te?» toisti Virginia hänen epäröidessä.
»Ah, minä en palaa takaisin tyhjin käsin!» hän huudahti. Virginian
sydän seisahtui, sitten sykki rajusti odotuksesta, mitä hän sanoisi.
Immen sielu janosi sanoja, sanoja, joiden piti sekä lohduttaa häntä
että sovittaa monta pahaa. Impi näki, kuinka hän — varjomaisena,
soreana joen ja taivaan tummaa harmaata vastaan — tuskin huomaamatta
kallistui häntä kohtaan. Mutta sitten hän jälleen oikaisi itsensä
melallaan pistääkseen ja tyytyi vain toistamaan: »Siis Quebecissä —
elokuussa.»
Kanootti kosketti rantaan. Ned Trent huudahtaen pisti melansa saveen.
»Olipa onni, että pohja tällä kohdalla oli niin pehmeää», hän sanoi;
»en luullutkaan meidän olevan niin lähellä rantaa.»
Hän veti kanootin kaltolle rannalle, auttoi Virginian venhosta, otti
rihlansa ja seisoi valmiina lähtemään.
»Jättäkää kanootti aivan samaan paikkaan, josta sen saimme», hän
neuvoi; »se on niemen takana, huomaatteko, se saattaa vähän heitä
pettää.»
»Te siis lähdette», impi soinnuttomasti lausui, astui sitten aivan
hänen eteensä ja katsoi häneen ihmeteltävillä silmillään. »Hyvästi.»
»Hyvästi», mies sanoi.
Siinäkö sitten kaikki? Eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa?
Pitikö sen sanan jäädä sanomatta, sen sanan, jota hän niin kovin
kaipasi? Virginia oli empimättä antautunut tämän miehen valtaan, eikä
hänellä eron hetkellä ollut muuta sanottavaa kuin »hyvästi». Virginian
silmät kyyneltyivät, mutta sitä hän ei aikonut hänelle näyttää. Hän
tunsi sydämensä pakahtuvan.
»Niin, hyvästi», lähtevä jälleen sanoi hetken kuluttua, taivasta
kotvasen tähyiltyään. »Ah, te ette tiedä, mitä on vapaus! Huomisaamuna
olen jo puolivälissä Mattagamiin. Tuskin malttaa odottaa sen
valkenemista, sillä silloin olen turvassa! Ja sitten seuraavana päivänä
— jaha, seuraavana päivänä heidän on mahdoton tietää, mikä kymmenestä
tiestä se on, jota minä olen kulkenut!» Miesten tapaan hän eli kokonaan
tulevaisuudessa.
Hän tarttui immen käsiin, kumartui ja keveästi suuteli häntä suulle.
Virginia paikalla vihastui silmittömästi, käsittämättömän rajusti.
Hän ei itsekään tiennyt miksi, mutta syynä oli sen sanan puute, jota
hän oli niin kovin kaivannut, tuskan tunne, että tuo toinen saattoi
siten erota, katkeruus kaipauksensa pettymyksestä, kaipauksen, joka
oli kasvanut paljon voimallisemmaksi kuin hän edes oli vielä itsekään
aavistanut.
Vaistomaisesti hän hyppäsi kanoottiin, työntäen sen kuohuvin keuloin
rannasta.
»Teillä ei ollut oikeutta siihen!» hän nyyhkytti. »En antanut teille
oikeutta!»
Välittämättä siitä, mitä maalle jäänyt sanoi, hän sitten alkoi meloa
suoraan ulos rannasta itkien katkerasti, kasvot kohti taivasta, hiukset
silmillä, kyynelten valloillaan poskille valuessa.