Päivä valkeni ja herätti maassa täydempää elämäänsä. Intiaanit ja
puoliveret menivät toimiinsa kaikkialla siirtokunnassa. Toiset
auttoivat Sarnieria veneitä paikkaamaan; toiset menivät peltotöihin;
toiset mikä missäkin verstaassa korjasivat ja rakensivat. Kahdeksan
aikaan kello jälleen soi ja syötiin aamiaista. Sitten seitsemän miestä,
suusta ladattavat messinkihelaiset haulikot aseinaan, lähti soilta
hanhia ampumaan. Hanhien muuttoaika oli tullut ja Hudsonin lahden
rannoilla pidetään sangen hyvänä hanhen lihaa, olipa tuo savustettua
tai suolattua ja tynnyriin pantua.
Turkiskauppiaat alkoivat kuljeskella auringonpaisteessa. He olivat
joutilaina, kuljeskelivat kirjavissa vaatteissaan hyvän näköisinä,
huolettomina, hienoina, poltellen paperossia ja näytellen korujaan.
Ryppyisiä ja huolien riuduttamia intiaaninaisia tallusteli
kärsivällisesti mikä missäkin hommassa. Iloisia ja vallattomia
intiaanityttöjä kuljeskeli siellä täällä käsikynkittäin kymmenkunta
yhdessä ryhmässä, keskenään kuiskaillen ja naureskellen, valmiina
raukeamaan kaikki yhteen suureen yhteishihitykseen jonkun monista
metsäkeikareista heitä puhutellessa. Intiaanimiehiä asteli yksikseen
välinpitämättöminä, juroina. Intiaanitenavia kaiken kokoisia, toinen
toistaan alastomampana, pujahteli edes ja takaisin omituisissa
kisoissaan. Ilmassa kaikui monien äänien sorinaa.
Kerran äänet alenivat, kun kaupanjohtaja Mc Donald nopeaan käveli
asuinrakennuksesta kauppavarastoon; kerran ne kokonaan taukosivat
kunnioittavaksi hiljaisuudeksi, kun Galen Albret itse ilmestyi
asematalon leveälle parvekkeelle. Hän seisoi hetkisen — jykevän leveänä
ja mustana valkoiseksi rapattua seinää vasten — kädet selän takana
ristissä, hajamielisenä katsellen etäistä lahtea. Sitten hän kääntyi
ja meni huoneisiin omia tärkeitä salaperäisiä asioitaan hommaamaan.
Paikalla hälinä alkoi uudelleen.
Vankalle varastorakennukselle johti paaluaitain välitse pitkä kuja ja
sen suulle kokoontui nyt myttyineen vaitelias miesjoukko. Nämä olivat
lähiseutujen intiaaneja, jotka olivat tulleet nahkojaan myymään. Hetken
kuluttua Mc Donald ilmestyi satakunnan jalan päähän varaston oveen ja
kohotti kätensä. Kaksi metsäläistä, kaksi vain kerrallaan, juoksi hänen
luokseen kapeata paalukujaa, mytyt olallaan.
Mc Donald vei heidät suureen neliskulmaiseen huoneeseen, jossa mytyt
aukaistiin ja nahkat levitettiin. Taitavasti, mitään virkkamatta,
kauppias lajitteli nahkat, asettaen toiselle tai toiselle puolelle
kunkin lajin ensiluokkaiset, tois- tai kolmasarvoiset nahkat. Hän laski
hetkisen. Sitten astui patsaan luo, jossa riippui pitkiä kiekkonauhoja,
kukin täyteen pujotettuna lävellisiä, sileiksi kuluneita, puisia
laskukiekkoja. Nopeasti hän luki nauhat. Toiselle intiaanille hän antoi
yhden nauhan sanoen:
»Mu-hi-kun, veljeni, sinulla on nahkoja kahdensadan 'majavan' arvo. Kas
tässä nauha, jossa on kaksisataa 'majavaa', ja kaupan päälliseksi minä
annan sylen tupakkaa.»
Intiaani laski nopeasti, tyhjin katsein. Hän tiesi täsmälleen nahkainsa
arvon, mutta oli toivonut suurempaa kaupanpäällistä, jolla hinnan
nousut yli tavallisen oli tapana hyvittää.
»Ahah», hän lopulta huudahti ja astui toiselle puolelle.
»Sak-we-su, veljeni», jatkoi Mc Donald, »sinulla on nahkoja kolmesataa
'majavaa'. Kas tässä nauha, jossa on kolmesataa 'majavaa', ja koska
olet tuonut niin hyvän saukon nahkan, niin kas tässä syli tupakkaa ja
puoli säkkiä jauhoja.»
»Hyvä!» huudahti intiaani.
Kaupanjohtaja sitten saattoi heidät portaille, joita he nousivat hänen
apulaisensa Davisin hoitamaan myyntivarastoon. Vankan puukalterin
edessä, jonka takana koko ilmava ullakkohuone oli täynnään heleitä
kalikoita, koruvöitä, astioita, pyssyjä, peitteitä, vaatteita ja
muita sekä kauniita että hyödyllisiä esineitä, Sak-we-su ja Mu-hi-kun
valitsivat ostoksensa, maksaen nauhastaan kuluneita puisia 'majavia'.
Niin ja niin paljon jauhoja, niin ja niin paljon teetä, niin ja niin
paljon sokeria, ruutia ja lyijyä, niin ja niin paljon vaatteita.
Näin he saivat seuraavaksi vuodeksi vaatimattomat tarpeensa. Loput
he sitten kuluttivat kaikenlaisiin hyödyttömiin esineihin — helmiin,
silkkiin, vöihin, kirkkaihin nenäliinoihin, peileihin. Ja kun viimeinen
puumajava oli varastoon takaisin joutunut, niin he palasivat alakertaan
ja menivät ulos paalukujaan, keveämpiä ostoksiaan kerallaan kantaen,
suuremmat jättäen varaston »velaksi», tarpeen tullen perittäviksi.
Heidän ulos astuessaan nousi kaksi uutta intiaania portaita ja kaksi
heidän jälkeensä tulevaa astui paalukujaan. Näin kauppaa jatkettiin.
Sak-we-su ja Mu-hi-kun paikalla piiritettiin. He juurta jaksaen
kertoivat, mitä olivat tehneet. Sitten heidän ystävänsä vielä
seikkaperäisemmin kertoivat, mitä he olisivat tehneet, kunnes molemmat
miehet, viisi minuuttia näitä hämmentäviä neuvoja kuultuaan, olivat
niin tyytymättömät kauppoihinsa, että kumpikin olisi mielellään
vaihtanut toisiin tavaroihin kaikki — jos sitä olisi sallittu.
Kello soi taas uudelleen. Oli »tupakka-aika». Puoleksi tunniksi
jokainen heitti työnsä. Aurinko nousi taivaalle yhä ylemmäksi.
Joutilaita loikoili joukottain päiväliekkosessa pelaten, kertoen
kaskuja, laulaen. Siinä olisi voinut kuulla peräpohjan kaikki kauniit
laulut, »Kirkkaan lähteen partaalla», »Pore pyöri, kierrä kupla»,
»Isäni luona», »Isabellan kävelyretki», »Pikku Jeanneton», »Luron,
Lurette», »Laula, satakieli, laula», ja ijäti suosittu »Malbrouck»,
»Kaunis Françoise», »Leivo», taikka kaunis ja hellä »Violette Dandine».
Hyvät olivat näiden matkustajain äänet, heissä oli vielä säilynyt aito
ranskalaista runosuonta, ja kaunista se oli kuunnella.
Puolenpäivän aikaan lähti intiaanivaimoja mannermaalle kanoottipihkaa
kokoamaan. He istuivat kyykyssä vanhan vuotavan kanoottinsa pohjalla,
kurottaen meloessaan kauas laidan yli, mikä mitenkin, äänettöminä,
salakähmäisinä. He eivät pistäneet melallaan kaikki samalla kertaa,
kuten miehet, vaan itsekukin sohaisi pienen lyhyen pistoksen, miten
kullekin sopi, niin että meloja alituiseen nousi ja laski. Niin he
loitoten mennä räpylöivät kuin haavoitetut linnut; pyörsivät sitten
joen polven taa ja katosivat.
Aurinko kulki kaarensa ja lähti alamäkeä laskemaan. Puolipäivä sai
kuluneeksi, tuli jälleen »tupakka-aika». Asematalon kyökkiin tuli
intiaanivaimoja tuomaan kevään ensimäistä siikasaalista ja Matthews
vallan kauhistui ja päivitteli siitä pyydettyä hintaa. Lopulta hän osti
kuusi kolmisen naulan painoista kalaa ja antoi niistä hinnaksi ehkä
kahdentoista sentin edestä teetä.
Intiaanivaimot lähtivät taas matkoihinsa salavihkaa naureskellen, kun
saivat niin hyvän hinnan.
Alhaalla intiaanien leirin luota alkoi äkkiä kuulua tappelevien
koirien rähinää. Kaksi rekikoiraa oli ruvennut hammastelemaan toinen
toistaan ja kummankin ystävät olivat tulleet apuun. Maleksijat
menivät katsomaan, nauraen, huutaen, pistäen milloin mikin pieneksi
kilpajuoksuksi. He istuivat kyykkysillään ja ivallisesti yllyttelivät,
löivätpä pieniä vetojakin ja rohkaisivat vihaisia vanhoja ämmiä,
jotka ilmeisestä vaarasta huolimatta koettivat repiä hajalleen
ärisevää temmeltävää koiratakkua. Korkean hirsiaitauksen takana olivat
komppanian rekikoirat ja nämä susihurtat murheellisesti ulisivat,
alakuloisina siitä, kun eivät he päässeet leikkiin osallisiksi.
Ja aurinko yhä kallistui alemmaksi ja alemmaksi länttä kohti, kunnes
pohjolan pitkä hämärä alkoi ja asematalossa impi pienessä valkoisessa
makuuhuoneessaan huuhtoi kasvonsa ja kuiskasi ainakin sadatta kertaa
sykkivälle sydämelleen:
»Yö on tullut!»