Virginia ei sinä yönä saanut unta silmiinsä. Hän tavoitteli omaa uutta
itseänsä. Tähän saakka hän oli ylpeänä hallinnut koko ympäristöänsä,
voimastaan ja vaikutusvallastaan varmana. Nyt hän näki, ettei hänen
vaikutuksensa koko aikana ollut ollut rahtuakaan suurempi kuin soman
tytön. Todellista valtaa hänellä ei ollut minkäänlaista. Säälimättä
täällä elettiin ja toimittiin isäin tapaan ja jaettiin oikeutta
puolueettomasti oman karkean käsityksen mukaisesti välittämättä
sen enempää Jumalasta kuin ihmisistäkään. Hän tunsi kuumenevansa
nähdessään itsensä tässä uudessa valossa — nähdessään niiden
ihmisten, joiden keskellä hän eli, suvaitsevaisesti hymyilevän hänen
valtijatar-eleilleen. Se harmitti häntä — vaikkapa hymy olisikin ollut
hyvänsuopa, jopa rakaskin.
Ja hän vetäytyi omaan itseensä mieliharmista suunniltaan ajatellessaan
Ned Trentiä. Tämä outo mies se vasta oli antanut pahimman iskun hänen
naisenylpeydelleen. Hän muisteli posket palavina, kuinka miehen mehevä
ääni oli hänen rauhansa rikkonut; kuinka hänen tahtonsa oli häntä
pakottanut; hän surkeasti värisi muistellessaan, kuinka hänen lämmin
olkapäänsä oli huolettomasti koskettanut hänen omaa olkaansa. Jos hän
olisi tullut rehellisesti apua pyytämään, niin hän, Virginia, olisi
auttanut; mutta tämä teeskennelty rakkaus! Se oli hänelle, miehelle,
arvotonta; ja vielä arvottomampaa häntä, naista kohtaan. Mitä tuo
mies mahtoikaan hänestä ajatella? Kuinka hän mahtoi hänelle nauraa
— ja toivoa lumojensa vähitellen vaikuttavan, niin että hän saisi
himoitsemansa rihlan ja ne neljäkymmentä patruunaa.
»Minä vihaan häntä!» hän itsekseen huudahti, painaen pitkien hoikkien
käsiensä selkiä silmiään vastaan. Hän tarkotti häntä rakastavansa,
mutta hänen nykyisiin aikomuksiinsa kumpikin soveltui yhtä hyvin.
Heti ensi aamuvalkeamalla hän nousi ylös. Huuhdottuaan kasvonsa ja
kurkkunsa kylmällä vedellä ja hätäisesti koottuaan kauniin vaalean
tukkansa hatun alle hän hiipi portaita alas, meni pihalle ja edelleen
hirsivarustuksen ohi niemen nenään. Sinne hän istahti, kietoen vahvan
saalin ympärilleen, ja vaipui mietteihinsä. Hän oli tullut aivan
hiljaa, pehmeät mokkasiinit jalassa. Äkkiä hän älysi, että läsnä oli
joku toinen, joka oli tullut ennen häntä. Katsoessaan ylös pitkin
virtaa hän näki seuraavalla penkereellä vähän alempana paadella istuvan
miehen, joka katseli etelää kohti.
Sisin sielu kuvastui miehen silmistä. Virginia hämmästyi muutosta, joka
hänessä oli viime kohtauksen jälkeen tapahtunut. Iloinen pilkallinen
käytös, joka oli näyttänyt kerrassaan olevan osa hänen lihastaan ja
verestään, oli kokonaan kadonnut, jättäen sijaan surullisen ylevän
arvon tunnon, joka jalosti hänen kasvonsa. Hänen kasvonpiirteensä
olivat jyrkät, suu tuskainen; hänen silmänsä kaihosivat. Hän tuijotti
etelää kohti hartaasti kuin hypnotisoitu, ikäänkuin hän olisi toivonut
paljaan himonsa vaikutuksesta jonkun näyn ilmestyvän eteensä. Hänen
asentonsa ilmeikäs tunteellisuus sai kyynelet herahtamaan immen silmään.
Mies ojensi kätensä väsyneesti päänsä yli, huokasi syvään ja katsoi
ylös. Hämmästymättä hän kiinnitti impeen katseensa; kasvojen ilme pysyi
samana.
»Suokaa minulle anteeksi», hän sanoi. »Tämä päivä on minun viimeinen
ylellisyyden päiväni. Olen noussut siitä nauttimaan.»
Virginia oli odottanut, että hänen käytöksensä tavallisuuden mukaan
paikalla muuttuisi, kun hän hänet huomaisi. Hänen suuttumuksensa
hälveni. Niin suurien murheitten edessä pienet asiat menettivät
merkityksensä.
»Lähdettekö matkaan — tänään?» hän kysyi hiljaa.
»Huomis-aamuna aikaisin», mies oikaisi. »Tänään oli evääni pantu
myttyyn ja laskettu oveni eteen. Se on vihjaus, jonka merkityksen
ymmärrän.»
»Onko teillä kaikki, mitä tarvitsette?» impi kysyi teeskennellyn
välinpitämättömästi.
Mies katsoi hetken häntä silmiin.
»Kaikki», hän valehteli, tyynesti.
Virginia älysi, että hän valehteli, ja hänen sydämensä hetkiseksi
lakkasi sykkimästä siinä äkillisessä toivossa, että mies ehkä tällä
yhdennellätoista hetkellä oli katunut halpamaisia aikeitaan, jotka
hänellä oli ollut häntä, Virginiaa, kohtaan. Virginia kallistui hänen
puoleensa pienen penkereen reunan takaa.
»Onko teillä pyssy — pitkälle retkelle?»
Mies tuijotti häneen vähän tiukemmin.
»Mikä — jaha, tietenkin», hän vastasi epävarmemmalla äänellä. »Pohjan
perillä ei koskaan matkusteta ilman pyssyä.»
Impi luiskahti sukkelaan penkereen alle ja asettui hänen eteensä.
»Kuulkaa», hän alkoi oivaan tapaansa. »Tiedän kaikki, mitä tästä
asiasta on tiedettävääkin. Te olette vapaakauppias ja teidät lähetetään
kuolemaan. Se on murha, ja isäni on syyllinen. Hän kohotti ylpeästi
päätään, mutta äänen sävy oli pakotettu. »Eilen en tiennyt tästä
mitään. Olin hupsu tyttö, joka luulin kaikkia ihmisiä hyviksi ja
oikeamielisiksi, ja jaloiksi kaikkia niitä, jotka tunsin. Silmäni
ovat nyt auenneet. Näen vielä omaisienikin tekevän vääryyttä, enkä»
— kyyneliä väreili lähellä hänen silmäripsiään, mutta hän räpytti ne
takaisin — »enkä minä enää ole hupakko tyttö! Turhaa on teidän koettaa
pettää minua. Teidän pitää sanoa minulle, mitä voin tehdä, sillä en
voi sallia, että isäni tekee niin suuren vääryyden, koettamatta sitä
estää.» Tätä hän ei oikeastaan aikonut sanoa, mutta asia äkkiä selveni
hänelle. Miehen vaikutusvalta oli jälleen hänet yllättänyt, upottaen
hänen tahtonsa, täyttäen hänet sillä entisellä pelolla, jonka tilanteen
luonne nyt hetkeksi muutti ylpeydeksi.
Mutta hänen ihmeekseen mies ajattelikin jotain toista.
»Ken teille kertoi tämän?» hän sanoi karkeasti. Ja sitten, vastausta
odottamatta: »Tietysti tuo pikku pappi; meillä näkyy vielä olevan pieni
asia selvitettävänä!»
»Ei, ei!» väitti neitonen. »Hän se ei ollut, eräs ystävä minulle
kertoi. Minulla oli oikeus saada tietää.»
»Teillä ei ollut oikeutta!» mies kiivaasti huudahti. »Teillä ja
elämällä ei pitäisi olla mitään yhteistä. Teidän silmissänne on nyt
katse, jota niissä ei ollut eilen, ja se on ystävänne syy.» Hän seisoi
ja tuijotti impeen väkevästi, ikäänkuin punniten, mitä olisi paras
tehdä. Sitten hän aivan rauhallisesti otti hänen kätensä omiinsa ja
veti hänet paadelle viereensä istumaan.
»Aion kertoa teille jotain, tyttöseni», hän sanoi, »ja teidän tulee
tyynesti kuunnella loppuun saakka. Ehkä lopulta käsitätte asian
selvemmin kuin nyt.
»Tämä vanha komppanianne on ollut sangen kauan olemassa. Ennen vanhaan,
enemmän kuin kaksi vuosisataa takaperin, se tunkeutui näihin erämaihin
nahkoja ostamaan. Sen tiedätte. Ja sitten se tutki maata yhä kauemmaksi
länttä ja pohjoista kohti, kunnes sen palvelijat saapuivat Tyynen
meren rannalle ja Jäämeren äyräille. Ja ne, jotka olivat komppanian
palveluksessa, rakastivat sitä. Ne rakastivat sitä aina, vaikka
heidän täytyikin kestää niin suunnattomia rasituksia, erillään muista
ihmisistä, ja uskollisuuden silmällä he hämärästi viittoivat mahtavan
vallan suuntapiirteet. Tuhansia miehiä oli sen palveluksessa, ja nämä
olivat niin uskollisia, että sen salaisuudet olivat hyvässä turvassa,
eikä sen valta puolustajaa vailla, niin kauan kuin viimeinenkin niistä
tietävistä oli elossa. Olen tuntenut komppanian ja sen palvelijat
jo monia aikoja, ja jos olisi aikaa, niin voisin kertoa satoja
esimerkkejä uskollisuudesta ja itsensä uhraamisesta, joiden rinnalla
itse isänmaanrakkauskin näyttäisi vähältä. Sen yksinäisille asemille,
sen järville, joille ja metsiin pyrki kilvalla miehiä, joilla ei ollut
isänmaata; miehet, joita eivät mitkään siteet kotiin kiinnittäneet,
tunsivat sydämessään sen erämaaelämän houkutuksen; miehet, jotka eivät
mitään tienneet Jumalasta, kumarsivat vavistuksella sen valtaa ja
suuruutta. Komppania oli elävä olento.
»Ilmestyi kilpailijoita sen ylivaltaa uhkaamaan, mutta niiden
täytyi väistyä, niin jäykkinä taistelivat sen puolesta nuo miehet,
tyytyen sen pieniin palkkoihin ja pitäen sitä ainoana ihanteenaan.
Sen löytöretkeilijät olivat kaikkia muita urheammat, sen kauppiaat
yritteliäämmät ja yksimielisemmät, sen asemain päälliköt kyvykkäimmät
ja tarmokkaimmat koko maailmassa. Ei mikään maa, ei mikään johtaja, ei
mikään valtio ole koskaan saanut osakseen puoltakaan siitä alttiudesta
kuin se poikainsa puolelta. Luoteen ankaran komppanian, Montrealin
kauppiaitten, XY komppanian, jopa itse Astorinkin täytyi väistyä.
Sillä vaikka nämäkin olivat rohkeita, häikäilemättömiä, viekkaita
ja kyvykkäitä, niin olivat ne kuitenkin vailla sitä ihannetta, joka
kohottaa moiset ominaisuudet voittamattomiksi.
»Ja neito nuori, miehet, joilla on semmoinen ihanne, he eivät pidä
mitään vääränä. He näkevät vain yhden asian, ja kaikki keinot ovat
hyvät, jotka sitä asiaa edistävät. He halveksivat vaaroja, kestävät
rasituksia, musertavat kilpailijoita. Näissä metsissä on käyty verisiä
sotia, tehty hirmutöitä, mutta miehet, jotka ovat nämä työt tehneet,
ovat pitäneet niitä hyvinä tekoina. Ja niin he, kuninkaan antaman
oikeuskartan avulla, ovat kaksisataa vuotta nauttineet oikeuttaan
kenenkään sitä vähentämättä.
»Sitten rautatie saapui länteen. Komppanian oikeudet vanhenivat
yli-ikäisiksi. Nipissingiin, Athabascaan, Edmontoniin alkoi saapua
vapaakauppiaita — miehiä, jotka tekivät itsenäisesti kauppaa. Näitä
komppania ei voinut alistaa valtansa alle, jonka vuoksi se alkoi
kilpailla — ja sille on annettava se tunnustus, että se on kilpailussa
pitänyt puoliaan. Kauas Luoteeseenkin, jossa taipaleet ovat pitkät,
vapaakauppiaat ovat perustaneet varastoreittejään, ruveten kilpailemaan
komppanian kanssa vaihtokaupan alalla, jota se aina on pitänyt
yksinoikeutenaan. Nämä ovat olleet sille karvaita rohtoja, mutta
komppanian miehet ovat mukautuneet uusiin oloihin ja pitävät puoliaan.
»Mutta yhtä aluetta vielä erottaa muusta maailmasta leveä vyöhyke
tuntematonta erämaata. Täällä Hudson lahden rannalla elämä — vaikkette
ehkä sitä tiedä — vielä tänä päivänä on aivan samalla kannalla kuin
kaksisataa vuotta takaperin. Ja täällä komppania yhä pitää kiinni
yksinoikeudestaan.
»Alussa se työskenteli aivan julkisesti. Mutta se joutui Guillaume
Sayerin, rohkean ja tappelua pelkäämättömän puoliveren vuoksi
lain kouran alaiseksi. Siitä pitäen se on verhonnut toimensa
salaperäisyyteen ja hämärään, luottaen viidensadan mailin
metsätaipaleen suojaan. Täällä valta yhä edelleenkin on sen; ei kukaan
pysty saamaan täällä jalansijaa, eipä edes täällä matkustamaan ilman
sen lupaa, sillä sen vallassa ovat sekä ruokatavarat että intiaanit.
Vapaakauppias pyrkii tännekin, mutta hänen käyntinsä päättyy lyhyeen.
Komppanian palvelijat muistavat vanhan häikäilemättömän ihanteensa. Ei
mitään saada selville, ei mitään käskyjä anneta, mutta jotain tapahtuu,
eikä se mies sen koommin uskalla palata.
»Jos hän on tavallinen puoliveri tai canadalainen, niin pelastuu
hän metsästä nälkäisenä, pelotettuna, onneaan kiittäen. Mutta jos
hän on semmoinen mies, että hänen kertomustaan korkeissa paikoissa
uskottaisiin, niin hän jää sille tielle. Erämaan matkalla on monta'
vaaraa: hän sortuu niihin. Siinä koko juttu. Ei mitään varmaa saada
tietää; ei mitään voida todistaa; isänne kieltää koko jutun ja sanoo
sitä vanhaksi loruksi. Komppania väittää olevansa asiasta aivan
tietämätön ja ehkä sen korkeammat virkamiehet todella ovatkin, mutta
loru pitää niin sitkeästi puoliaan, että matkalla on nimensäkin — '_la
longue traverse_', pitkä retki.
»Mutta muistakaa se, ei ketään voida syyttää — ellei ehkä sitä, joka
asian tietäenkin uskaltaa ja yrittää. Se on toimintasuunta, joka on
vuosisatain kuluessa kehittynyt, järkähtymätön tapa, jonka monen
suhdattoman ja uskollisen miehen pitkä palvelus on vakaannuttanut. Yksi
aseman päällikkö ei kykene sitä muuttamaan. Jos hän sitä yrittäisi,
niin pidettäisiin yritystä luonnottomana, käsittämättömänä.
»Olen täällä. Pitkä retki on edessäni. Mutta ei ketään voida syyttää.
Tämä ehkä on nurja asiain tila, mutta semmoista se on ollut alusta
saakka, aina siitä pitäen kuin Charles kuningas allekirjotti komppanian
rajattoman vallan. Tuhansien miesten historia antaa perintätavalle
voimaa ja kantavuutta. Se on suurempi kuin kukaan yksilö. Se pitää
paikkansa yhtä ehdottomasti kuin vesi myötämaahan juoksee.»
Hän oli puhunut levollisesti, mutta sangen vakavasti, yhä pitäen
kädessään immen molempia käsiä, ja Virginia oli katsonut häneen
silmiään räväyttämättä, katseen pohjalla paljon ajatuksia. Kun
kertomus oli päättynyt, seurasi lyhyt paussi, jonka jälkeen neitonen
äkkiarvaamatta kysyi:
»Eilen illalla sanoitte minulle, että ehkä tulisitte pyytämään minua
valitsemaan ja noudattamaan joko säälin tai luullun velvollisuuteni
ääntä. Mitä aioitte minulta pyytää?»
»En mitään. Puhuin turhia.»
»Eilen illalla satuin kuulemaan, kun pyysitte jotain herra Cranelta»,
hän jatkoi, välittämättä saamastaan vastauksesta. »Kun hän kielsi, niin
kuulin teidän sanovan sanat: Täältä minun olisi pitänyt apua saada;
minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä minun ei pitäisi? Mitä apua
te häneltä pyysitte? ja mistä muualta luulitte sitä saavanne?»
»Avunpyyntööni oli mahdoton suostua, enkä luullut sitä muualta saavani.
Sanoin sen vain, taivuttaakseni häntä auttamaan.»
Kumma tuli syttyi immen silmiin, mutta hän säilytti yhä tasaisen
äänensä.
»Pyysitte häneltä rihlaa voidaksenne paeta. Luulitte saavanne sen
minulta. Kieltäkää, jos voitte.»
Ned Trent katsoi häneen hetken terävästi, loi sitten alas silmänsä.
»Se on totta», hän sanoi.
»Ja säälin piti kehottaa minua antamaan teille tuo ase; ja velvollisuus
oli velvollisuuteni isäni huonetta kohtaan.»
»Totta», hän toisti alakuloisesti.
»Ja te valehtelitte sanoessanne minulle, että teillä oli rihla pitkälle
retkelle.»
»Sekin on totta», hän myönsi.
Kun Virginia nyt jatkoi haastelua, niin ei hän enää kyennyt yhtä hyvin
hillitsemään ääntään.
»Miksette kysynyt minulta, kuten aioitte?» Miksi minulle noin
valehtelitte?»
Nuori mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin, kääntyi pois ja sanoi hiljaa:
»En voinut.»
»Miks'ette?» intti neitonen. »Miks'ette? Teidän pitää kertoa minulle.»
»Sen vuoksi», sanoi Ned Trent — »sen vuoksi, että se oli mahdotonta.
Jokainen rihla tiedetään, mitä asemalla on. Sen vuoksi, että teidät
olisi saatu kiinni, enkä tiedä, minkä rangaistuksen olisitte saanut.»
»Tiesittekö tämän ennen?» intti Virginia jäykästi.
»Tiesin.»
»Miksi sitten muutitte mielenne?»
»Kun ensin näin teidät tykin luona», alkoi Ned Trent matalalla äänellä,
»olin epätoivon mies, tarrasin kiinni vähimpäänkin mahdollisuuteen.
Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä voisin käyttää teitä. Myöhemmin
sitten huomasin, että minulla olikin teihin jonkun verran vaikutusta ja
rakensin sen mukaisen suunnitelman. Mutta viime yönä —»
»Niin, entä viime yönä?» vaati Virginia lauhkeasti.
»Viime yönä kävelin tätä saarta ja keksin monta asiaa. Yksi niistä oli,
etten voi.»
»Vaikka tuo hirveä matka on edessänne —»
»Tulkoon mieluummin mitä hyvänsä.»
Jälleen seurasi hetken vaitiolo.
»Se oli hyvä valhe», sanoi Virginia sitten suloisesti, — »jalo valhe.
Ja jalosti lohdutitte minua isäni suhteen. Ja minä uskon teitä, sillä
olen kuullut totuuden, mikä kohtalo teitä odottaa.» Mies sulki suunsa
ankaran tiukkaan. »Miksi — miksi tulitte tänne?» impi intohimoisesti
huudahti. »Onko kauppa niin tuottavaa, onko puutteenne niin suuri, että
teidän täytyy antautua näihin vaaroihin?»
»Puutteeni», mies toisti. »Eivät; minulla on riittävästi.»
»Miksi sitten?» Virginia intti.
»Siksi, että nuo vanhat oikeudet ovat aikoja sitten menettäneet
voimansa, ja että tämä maa nyt on minulle yhtä vapaata kuin
komppaniallekin», hän selitti. »Elämme sivistynyttä vuosisataa, eikä
kenelläkään ole oikeutta sanoa minulle, minne saan mennä, minne en.
Ovatko intiaanit ja metsän eläimet komppanian omaisuutta?» Hänen
äänessään eli jotain, joka hetkeksi vakaasti kiinnitti häneen immen
katseen.
»Onko siinä kaikki?» hän lopulta kysyi.
Mies epäröi, katsoi pois, katsoi jälleen takaisin.
»Ei, ei aivan kaikki», hän tunnusti matalalla äänellä. »On vielä yksi
asia, josta en yleensä puhu. Isäni oli tämän komppanian palveluksessa,
hän oli hyvä ja uskollinen palvelija. Ei ollut häntä rehellisempää,
uskollisempaa, uutterampaa miestä.»
»Siitä olen vakuutettu», sanoi Virginia suloisesti.
»Mutta jostakin syystä, josta hän ei saanut koskaan tietoa, johtavat
piirit kävivät häntä vastaan vihamielisiksi. Ne pelkurit eivät
uskaltaneet tulla häntä silmästä silmään katsomaan, eikä hän niin
ollen saanut koskaan tietää, kutka häntä olivat vahingoittaneet. Hän
olisikin tappanut heidät, jos olisi saanut. Mutta he hommasivat aina
häntä vastaan. Hänelle annettiin vaikeita tehtäviä, riittämättömästi
tarpeita, niukasti apua, ja sitten häntä kovistettiin siitä, ettei
hän saanutkaan aikaan, mitä olisi pitänyt. Vihdoin hän erosi
komppaniasta epäsuosion — ansaitsemattoman epäsuosion vuoksi. Hän
rupesi vapaakauppiaaksi, vaikka siihen aikaan oli vaarallisempaa olla
vapaakauppiaana kuin hyökätä penikallisen harmaan karhun kimppuun.
Kolmantena vuotena hänet murhattiin. Mutta kun minä kasvoin mieheksi» —
hän kiristi hampaitaan — »jumalan tähden, kuinka minä olen rukoillut,
että saisin tietää, kuka sen teki.» Hän mietti hetkisen, sitten
jatkoi. »Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaan. Monessa piirissä
olen aseman päälliköistänne huolimatta tehnyt kauppaa. Eräänä kesänä
tunkeuduin Kuparikaivosjoelle saakka heidän kiusallaankin ja ostelin
Keltaisilta puukoilta myskihärän vuotia. Ja komppanian kauppiaat
oppivat hyvin tuntemaan minut ja pelkäämään kilpailuani. Pohjan perillä
ei ole ainoatakaan piiriä, joka ei olisi tuntenut vaihtokauppani
vaikutusta. Kaikkien piirien — Liardin linnan, Lapierren huoneen, Raen
linnan, Ile à la Crossen, Lochen taivalluksen, Bichen järven, Jasperin
huoneen, Touchwood mäkien huoneen — kaikkien niiden kaupanhoitajat ja
monet muut ovat tulleet tuntemaan Ned Trentin.»
»Entä isänne — tunsitteko hänet hyvin?»
»En, mutta muistan hänet kuitenkin — pitkä tummaverinen mies,
jonka silmissä aina oli hymy ja huulilla nauru. Minut kasvatettiin
Winnipegissä erään papin koulussa. Isäni tapana oli tulla sinne
muutamaksi päiväksi pari, kolme kertaa vuodessa. Muistan hyvin
viimeisen kerran, kun hänet näin. Olin silloin noin kolmentoista vuoden
vanha. 'Sinä alat miehistyä', hän sanoi; 'ensi vuonna lähdemme yhdessä
matkaan.' Mutta sen koommin en saanut häntä nähdä.»
»Mitä tapahtui?»
»Kah, ei muuta, hänet vain murhattiin», vastasi Ned Trent katkerasti.
Impi laski kätensä hänen käsivarrelleen rukoilevalla pienellä
liikkeellä.
»Ah kuinka surullista», hän sanoi.
»Minulla ei ole hänestä mitään kuvaa», jatkoi vapaakauppias hetken
kuluttua. »Ei edes hänen antamaansa lahjaa; ei mitään muuta kuin tämä.»
Hän näytti pientä hopeista tulitikkukoteloa, se oli sitä tavallista
mallia, jota siellä pohjan perillä käytetään.
»Toivat sen minulle — ne intiaanit, jotka tulivat kertomaan papille
uutisen; ja pappi, joka oli hyvä mies, antoi sen minulle. Siitä pitäen
en ole siitä luopunut.»
Virginia otti sen kunnioittaen käteensä. Hänelle se oli yhtä
merkitsevä, kuin jokaisen suuren tunteen symboli. Hetkisen kuluttua hän
hämmästyneenä kohotti katseensa.
»Mitä!» hän huudahti, »tähän on kaiverrettu nimi!»
»Niin on», mies vastasi.
»Mutta nimihän on Graehme Stewart.»
»En tietysti voinut käyttää isäni nimeä maassa, jossa se hyvin
tunnettiin», mies selitti.
»Ette tietenkään», impi myönsi. Ikäänkuin jotain äkkiä huomaten hän
sitten säteilevin silmin kohotti kasvonsa hänen kasvojaan kohti.
»Minulle tämä kaikki on mainiota.»
Mies hymyili hieman alakuloisesti. »Ainakin nyt tiedätte, mitä varten
olen tullut.»
»Niin», impi vastasi, »tiedän mitä varten olette tullut. Mutta nyt
olette pulassa.»
»Semmoinen on sodan onni.»
»Ja he ovat lopultakin teidät voittaneet.»
»Lähden tästä kohta 'pitkälle retkelle' laulaen venemiesten laulua. Se
ei ole suuri tappio.»
»Kuulkaa», impi kiireesti sanoi. »Kun olin vielä pieni tyttö, niin sain
Mc Tavishilta, Rupertin huoneen päälliköltä, pienen rihlan. En ole sitä
koskaan käyttänyt, koska ampuminen ei minua huvita. Tätä kivääriä ei
ole koskaan laskettu ja isäni on jo aikoja sitten sen aivan unohtanut.
Teidän täytyy ottaa se ja paeta ensi yönä. Saatte sen yhdellä ehdolla
— teidän tulee juhlallisesti luvata, ettette koskaan enää tule tähän
maahan.»
»Kyllä», hän myöntyi, mutta innostumatta, hämmästymättä.
Impi hymyili onnellisena hänen synkkää muotoaan ja välinpitämätöntä
ilmettään.
»Mutta minä en tahtoisi kokonaan luopua pienestä pyssystäni», hän
jatkoi sievistellyn teeskentelevästi ja samalla tutkien häntä tarkkaan.
»Se on, kuten sanoin, lahja, jonka sain aivan pienenä tyttönä. Teidän
täytyy antaa se minulle Quebecissä takaisin, ensi elokuussa. Lupaatteko
sen?»
Nuori mies kääntyi hänen puoleensa sukkelaan kuin leimaus ja intomieli
palasi takaisin hänen kasvoihinsa.
»Lähdettekö te Quebeciin?» hän huudahti.
»Se on isäni tahto. Olen päättänyt lähteä. Lähden heinäkuussa Abitibin
brigadin kanssa.»
Mies hyppäsi seisomaan.
»Minä lupaan!» hän riemuitsi, »minä lupaan! Ensi yönä siis! Tuokaa
rihla ja patruunat ja vähän tulitikkuja ja suolaa. Teidän tulee saattaa
minut kanootilla joen poikki, jotta saavat hakea, miltä kohdalta olen
metsään mennyt. Peitän umpeen jälkeni. Ja kun olen kymmenen tuntia
edellä, niin ottakoon kiinni Ned Trentin, ken voi!»
Virginia nauroi onnellisena.
»Ensi yönä siis. Saaren eteläpäässä on polku ja polun päässä hietaranta
—»
»Minä tiedän!» toinen huudahti.
»Tulkaa sinne minua tapaamaan pimeän tultua, heti kun vaaratta voitte.»
Mies heitti hattunsa ilmaan ja otti sen taas kiinni, poikamaisesti
ilmaa naamaten. Virginia jälleen tunsi, ikäänkuin olisi jotain
hämärästi tuttua häntä koskettanut henkevin, muistuttelevin sormin. Hän
kääntyi sukkelaan ja tarttui niihin kiinni ja samalla huomasi saaneensa
kiinni erään varhaisen lapsuutensa muiston.
»Minä tunnen teidät!» hän huudahti. »Olen nähnyt teidät ennen!»
Mies loi häneen hämmästyneen katseen.
»Olin aivan pieni tyttö», Virginia selitti, »ja te vain poika. Oli
jotkut pidot luullakseni, suuret loistavat pidot, sillä muistan, että
siellä oli paljon kauniita naisia ja uljaita miehiä. Te nostitte minut
käsillänne ilmaan, jotta kaikki saisivat minut nähdä, koska olin
lähdössä pitkälle matkalle.»
»Minä muistan, tietysti!» toinen huudahti.
Soitettiin kelloa, se kehotti komppanian väkeä lähtemään työhönsä.
»Hyvästi», Virginia kiireesti sanoi. »Ensi yönä.»
»Ensi yönä», vastasi toinen.
Impi hiipi nopeaan kautta ruohon, mokkasinien sammuttaessa kaikki
äänet. Ja mennessään hän kuuli miehen vienosti ja matalalla äänellä
hyräilevän:
»Isabeau kävelee
Pitkin puutarhaansa,
Pitkin puutarhaansa,
Saaren rannalla,
Pitkin puutarhaansa.»
»Kuinka voisi hän olla laulamatta», kuiskasi Virginia hellästi. »Ah
hyvä Jumala, mutta minä olenkin onnellisin tyttö maan päällä!»
Niin suuren muutoksen voi yksi yö saada aikaan.