Melkein paikalla ovi taas aukeni.
»Tekö, neiti Albret!» huudahti Crane.
»Mitä tämä merkitsee?'» kysyi Virginia käskevästi. »Kuka on tuo mies?
Mitä varten hän pyytää rihlaa? Vaadin, että sanotte minulle sen.»
Hän seisoi suorana ja korkeana matalassa huoneessa, silmät leimuten,
pää takakenossa käskynvallan varmassa asennossa.
Pastori Crane koetti keksiä jotain sopivaa, sanoja tavotellen. Impi
lopetti lyhyeen hänen haparoimisensa.
»Tuo on joutavaa puhetta. Jokainen muu kuin minä näyttää olevan
asiasta selvillä. En ole enää lapsi. Tulin keskustelemaan teidän —
uskonnonopettajani — kanssa juuri tästä asiasta. Sattuman kautta kuulin
niin paljon, että minulla on oikeus saada tietää enemmän.»
Kirkon mies mutisi jotain komppanian salaisuuksista. Taas neitonen
lopetti hänen puheensa lyhyeen.
»Komppanian salaisuus! Koska on komppania alkanut uskoa salaisuutensa
Andrew Lavioletelle, Wishkobunille, teille!»
»Teidän ehkä olisi parempi kysyä isältänne», sanoi Crane, joka taas
alkoi saada takaisin arvontuntoaan.
»Se ei sovi minulle», vastasi impi. »Minä vaadin, että vastaatte
kysymyksiini. Kuka on tämä mies?»
»Ned Trent, hän itse sanoo.»
»Minä en tyydy semmoisiin vastauksiin. Kuka hän on? Mikä hän on?»
»Hän on vapaakauppias», vastasi pastori Crane sen näköisenä kuin mies,
joka heittää pommin ja pelkää seurauksia. Hänen ihmeekseen pommi ei
räjähtänytkään.
»Mitä se on?» neitonen vaatimattomasti kysyi.
Kirkon miehen leuka vaipui alas ja hänen silmänsä suurenivat
ihmetyksestä. Tämähän osotti niin paksua tietämättömyyttä aseman
tavallisista asioista, ettei kekseliäinkään mielikuvitus voinut pitää
sitä paljaan sattuman aiheuttamana. Kun Virginia Albret ei tiennyt,
mitä sana merkitsi, eikä niitä synkkiä seurauksia, joita se tuotti,
niin ei siitä voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen; Galen Albret
ei tahtonut, että hän saisikaan sitä tietää. Hänet oli ehdoin tahdoin
jätetty asiasta tietämättömäksi, ja viisaan miehen oli parasta
aprikoida asiaa moneen kertaan, ennenkuin rohkeni asian hänelle
ilmaista.
»Vapaakauppiaiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kauppaa komppanian
kiellosta huolimatta», hän varovasti sanoi.
»Mikä suuri vaara häntä uhkaat» jatkoi impi itsepintaisesti
kuulusteluaan.
»Ei mikään, sen mukaan kuin minä tiedän», vastasi Crane lempeästi. »Hän
on hyvin sopimaton ja vähästä kiihtyvä nuori mies.»
Virginian nopea vaisto jälleen huomasi samat salvat, jotka rahvaassa,
Wishkobunissa ja hänen isässään olivat niin tehokkaasti riistäneet
totuuden hänen saatavistaan. Hänen naisen voimansa ja asemansa olivat
heikommat kuin kirkon miehen pelko, että Galen Albretin ilmaisematon
tahto voisi tuottaa hänelle vahinkoa. Impi kysyi vielä muutamia
kysymyksiä, sai vielä muutamia kierteleviä vastauksia, jonka jälkeen
hän jätti kirkon miehen tointumaan miten parhaiten taisi sangen raskaan
illan koetuksista.
Ulkona yön pimeydessä impi epäröi kahden vaiheilla, mitä nyt oli paras
tehdä. Hän oli kiihtynyt ja päätti päästä asian perille, mutta ei
voinut rohkaista mieltään sikäli, että olisi kysynyt isältään. Että
vieras oli komppanian kanssa riidassa, että hän luuli siitä syystä
olevansa vaarassa ja että hän pyysi apua, sen hän kyllä selvään älysi.
Mutta koko juttu oli muutoin niin hämärä ja huolestuttava. Hän tahtoi
saada asiasta selvän käsityksen, päästä syitten perille. Ja kesken
kiihtymystään hän huomasi ja tunsi henkeään ahdistavan, että hän oli
peloissaan tuon vieraan puolesta. Hänellä ei ollut aikaa nyt kysyä
itseltään, mitä se mahtoi tietää; hän vain pani tosiasian tähdelle.
Vaistomaisesti hän kääntyi tohtori Cockburnin taloa kohti. Rouva
Cockburn oli yksinkertainen pieni keski-ikäinen ihminen, hiukset
jakaukselliset, harmaat, silmät lempeät, haalistuneet. Hän oli paikan
elämässä täydellinen nolla, hänen taipumuksensa olivat kotoiset ja
jokapäiväiset, mutta Virginia piti hänestä.
Hän sattui olemaan kotona ja tohtori vielä sairashuoneella, joka sopi
sangen hyvin. Virginia astui pieneen hirsiseinäiseen huoneeseen,
kulki sen poikki oikopäätä suurempaan paperoituun huoneeseen ja kävi
virttyneeseen punaiseen nojatuoliin istumaan. Rakennus oli aseman
vanhimpia, lattiat leveistä maalaamattomista ja jotenkin epätasaisista
lankuista, katto matala, ikkunat pienet ja yleiset piirteet
säännöttömyyteen ja lenkoilevaan summittaisuuteen taipuvat. Valkoisten
seinäpaperien takana ilmeisestikin oli veistetyt hirret. Nykyiset
asukkaat, joilla oli samalla sekä jotenkin kotoiset taipumukset
että rajoitetut varat, olivat ahtaneet huoneen jos kuinka täyteen
kaikenlaista pientä kamua — pieniä ryijyjä, pieniä pöytiä, pieniä
pitsiliinoja, pieniä valokuvatelineitä, pieniä posliinikoristeita,
pieniä hinteliä hyllyköitä ja kirjahyllyjä.
Virginia istui ja kävi suoraa päätä asiaan käsiksi.
»Rouva Cockburn», hän sanoi, »te olette aina ollut sangen hyvä minua
kohtaan, aina, aina siitä pitäen kuin tulin tänne pienenä tyttönä.
Pelkään, etten aina ole osannut antaa sille täyttä arvoa, mutta nyt
olen kovin pahassa pulassa ja tarvitsen apuanne.»
»Mikä on asia, rakas Virginiat» kysyi vanhempi nainen lempeästi.
»Tietysti teen, mitä voin.»
»Teidän pitää kertoa minulle, mitä kaikki tämä salaperäisyys merkitsee
— tarkoitan miehestä, joka tänään saapui Kattilan taivallukselta. Olen
kysynyt kaikilta; olen käyttänyt kaikkia keinoja, mitä minulla on,
saadakseni edes jonkun kertomaan. Se on niin tuskastuttavaa, että siitä
tulee hulluksi — minulla on erikoinen syy, jonka vuoksi minun tulee
saada tästä tieto.»
Vanhempi nainen jo katseli häntä huolestunein silmin.
»Häpeällistä ja väärin on pitää sinua niin tietämättömänä!» hän puhkesi
puhumaan, »ja sitä olen aina sanonut. On paljon asioita, joita sinulla
on oikeus saada tietää, vaikka jotkut niistä tuottaisivat sinulle hyvin
suurta surua — samoin kuin kaikillekin naisparoille, joiden on pakko
elää tässä kauhun maassa. Mutta tätä en, rakkaani, voi.»
Virginia tunsi jälleen totuuden tavottamattoman varjon pakenevan.
Pettyneenä, hämmentyneenä, hän alkoi menettää malttinsa. Kymmenen
kertaa hän oli tänä samana päivänä tavotellut tätä asiaa ja joka
kerta hänen sormensa olivat tapailleet vain tyhjää ilmaa. Hän tunsi,
ettei hän hetkeäkään kauempaa jaksanut kestää tätä tuskastuttavaa
tietämättömyyttä. Kyyneltulva puhkesi hänen silmistään ja sai vapaasti
valua hänen poskilleen.
»Ah, rouva Cockburn!» hän nyyhkytti. »Olkaa niin hyvä! Ette voi
arvata, kuinka kamalaksi tämä asia on minulle käynyt juuri siitä
syystä, että se on tehty niin salaperäiseksi. Miksi olen minä
ainoa, jolta se on salattu! Se varmaan jollain tavalla koskee
minua, enkä voi enää minuuttiakaan kestää tätä salaperäisyyttä ja
kaksimielisyyttä. Ellette te kerro minulle, niin ei kukaan kerro, ja
minun täytyy aina vain kuvitella ja kuvitella. — Ah, säälikää minua.
Tunnen hirmutapauksen varjon läheisyyden. Se puhuu kaikesta ja on
jokaisen vieressä, kenen luokse vain käännyn. Näen sen siinä, että
Wishkobun minua välttää, isäni vaitiolossa, herra Cranen hämmingissä,
teidän vastahakoisuudessanne — niin, jopa herra Trentin kovin
häikäilemättömässä hävyttömyydessäkin!» — hänen äänensä hieman vavahti.
»Ellette te kerro minulle, niin menen oikopäätä isäni luo», hän lopuksi
lausui entistä varmemmin.
Rouva Cockburn tutki immen punottavia kasvoja ystävällisin, mutta
ymmärtävin ja kokenein silmin. Sitten hän jonkun hyväilevän säälin
sanan supattaen nousi ja istahti punaisen nojatuolin kaiteelle, ottaen
tytön käden omaansa.
»Minä uskon, että aiot sen tehdä», hän sanoi, »ja niinpä kerron
itse asian. Siinä on sinulle paljon surun aihetta; mutta jos menet
isäsi puheille, niin asia siitä vain pahenee. Minä kerron, vaikk'ei
minun pitäisi. Se on häpeällistä, että semmoista tapahtuu tällä
yhdeksännentoista vuosisadalla, mutta totta on, että niitä tapahtuu.
Asia on pitkittä mutkitta se, etteivät tämän aseman päälliköt suvaitse
tässä maassa mitään kilpailua, ja jos tänne tulee joku vieras
intiaanien kanssa kauppaa tekemään, niin hänet otetaan kiinni ja
lähetetään pois.»
»Mutta sehän ei vielä ole kovin pahoin tehty», sanoi Virginia
helpotuksen tunteella.
»Ei, rakkaani, ei se. Mutta sanotaan, että häneltä otetaan aseet ja
tarpeet ja hänelle annetaan vain joku ripponen evästä. Hänen täytyy
tehdä joutuun matkaa, vaikka näkee nälkää. Kerran kun olin käymässä
kaukana rajaseuduilla, siitä ei ole kuin muutama vuosi, näin erään
semmoisen miehen — hänen nimensä oli Jo Bagneau — ja hänen tilansa oli
surkea — surkea!»
»Mutta rasituksia voidaan kestää. Mies voi pelastua.»
»Niin kyllä», melkein kuiskasi rouva Cockburn ja katseli pelokkaasti
ympärilleen, »mutta kerrotaan, että toisinaan — kun mies on vanha
rikkoja, taikka erikoisen jäykkäluontoinen, taikka niin huomatussa
asemassa, että lainvalvojat kallistavat hänelle korvansa — täällä ei
kuule keneltään hiiskaustakaan semmoisista tapauksista — mutta — _hän
ei milloinkaan tule perille_!»
»Mitä tarkotatte?» huudahti Virginia käheästi.
»Ei semmoista kukaan uskalla tarkottaa; mutta niin asia on. Erämaan
rasitukset ovat monet, vaarat kamalat — mikä sen luonnollisempaa, kuin
että mies metsässä niihin sortuu? Se ei ole kenenkään syy.»
»Mitä tarkotatte?» toisti Virginia; »Jumalan nimessä, puhukaa selvästi!»
»En uskalla puhua selvempään kuin tiedän; eikä kukaan todella tiedä
siitä mitään — paitsi intiaani, joka laukauksen ampuu, taikka joka
vahtii miestä, kunnes hän kuolee nälkään», kuiskasi rouva. Cockburn.
»Mutta — mutta!» huusi impi ystävättärensä käsivartta pusertaen.
»Isäni! Antaako hän semmoisia käskyjä? _Hän_?»
»Ei anneta mitään käskyjä. Asia on kuin ennakolta sovittu. Jotkut
metsänjuoksijat, kenen vuoro sattuu olemaan, seuraavat vapaakauppiaan
jälkiä. Edesvastuu ei kohtaa isääsi; se ei kohtaa ketään. Se on kuin
luonnostaan tapahtuva asia.»
»Ja tämä mies —»
»Puhutaan miehestä mieheen, että hänen täytyy lähteä 'pitkälle
retkelle'. Hän tietää sen itse.»
»Sehän on raakaa, hirmuista; sehän on murha.»
»Rakas Virginia, se on tuota kaikkea; mutta tämä onkin hirmujen
maa. Olet aina tutustunut sen lauhkeaan ja valoisaan puoleen —
maalaukselliseen kansaan, nauruun, lauluun. Jos olisit nähnyt
erämaaelämän tylyyttä yhtä paljon kuin lääkärin vaimo pakostakin
näkee, niin tietäisit, että kun heidän suurten intohimojensa myrskyt
raivoavat, niin on hyvä istua hiljaa omissa rukouksissaan.»
Immen silmät pingottuivat suuriksi, kun hän näin ensi kerran tuijotti
elämän todellisuuteen. Hänen maailmansa oli äkkiä jalkain alta
riistetty. Vanha patriarkallinen lempeä elämänjärjestys oli hävinnyt
ja sen sijaan hänen täytyi nähdä maansa julmissa, rautaisissa
kalmankahleissa. Ja hänen isänsä — vakava, lempeä vanha isänsä — oli
muuttunut armottomaksi tyranniksi. Kaikki nämä iloiset, nauravat
turkiskauppiaat, hänen lapsuutensa leikkitoverit, olivat toden teolla
julman verikoston välikappaleita. Hänen oli mahdotonta mukautua siihen.
»Kiitos, rouva Cockburn», hän sanoi matalalla äänellä. »Minä — minä en
oikein ymmärrä. Mutta minun täytyy nyt lähteä. Minun täytyy — minun
täytyy suoria kuntoon isäni huone», hän keskustelun lopettaen sanoi
ylpeällä puolustavalla vaistolla kuten nainen, jonka tunteita on
syvästi loukattu. »Tiedättehän, että aina teen sen itse.»
»Hyvää yötä, rakas Virginia», vastasi vanhempi nainen hyvin ymmärtäen
immen halun paeta jokapäiväisyyden turviin. Hän nojautui eteenpäin ja
suuteli häntä. »Jumala sinua varjelkoon ja johtakoon. Toivon, että olen
menetellyt oikein.»
»Tietysti», huusi Virginia odottamattoman tulisesti. »Tietysti, te
menettelitte aivan oikein! Minun olisi pitänyt saada kuulla tämä jo
aikoja sitten! Minua on pidetty täydellisenä lapsena, jolle kaikki on
ollut kirkasta, huoletonta ja yksinkertaista. Minä — minä tunnen, että
vasta tästä hetkestä alkaen olen todella nainen!»
Hän kumarsi päätään ja astui pitkän huoneen halki ulos.
Hänen isänsä, hänen oma isänsä tahtoi tämän miehen kuolemaa, ja sen
vuoksi hänen täytyi kuolla! Tämä selitti paljon — nuoren miehen
hävyttömyyden, hänen huolettoman suhdattomuutensa, hänen intohimoisen
halveksumisensa pastori Cranea ja pastori Cranen uskontoa kohtaan. Mies
oli vain yhtä pientä kapinetta vailla — rihlaa vailla, millä hankkia
ravintonsa, jos pääsisi metsään pakenemaan — ja kaikista niistä, joiden
puoleen hän oli asemalla kääntynyt, toiset olivat liian kovasydämisiä,
että olisivat häntä auttaneet, toiset taas pelkäsivät! Mutta hän oli
saapa sen! Hän itse, isänsä tytär, oli pitävä huolen siitä, että hänen
isänsä rikos tässä yhdessä tapauksessa tulisi estetyksi! Äkkiä, kesken
hehkuvinta mielenliikutustaan, hänelle selvisi, miksi tämä asia niin
syvästi liikutti hänen mieltään, ja hän pysähtyi äkkiä ja isku salpasi
hänen hengitystään. Hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka tekikin
tyhjäksi isänsä tahdon; hän ei välittänyt mitään siitä, vaikka hänet
saataisiin ilmi ja rangaistaisiin siten kuin vain nämä karkeat luonteet
voivat rangaista. Sillä nuoren miehen urhea ryhti, hänen rohkea
pilkkansa, keikaileva kuoleman halveksumisensa, hellä, matala ääni,
iloinen laulu, hänen kosiskelunsa, revontulien valaisema hetki — kaikki
nämä seikat lopulta kävivät ylivaltaisiksi. Virginia tunsi rakastavansa
häntä; ja varmaan itsekin kuolevansa, jos hän joutuisi surman omaksi.
Ah! Hänenkin täytyi rakastaa häntä! Eikö hän ollut heti ensi hetkellä
kuullut sitä hänen äänensä soinnusta? — sen intohimoisuudesta? hänen
puheensa haaveilevasta lyyrillisestä soinnusta vanhan pronssitykin
luona?
Sitten impi äkkiä horjahti ja tukahdutti huudahduksen. Sillä äkkiä
hänen muistoonsa syöksähti kaksi hänen lausettaan — ensimäinen oli
huoleton, älytön, anteeksi antamaton; toinen täynnään katkeraa
tarkotusta. »Ah, tähti lensi!» hän oli sanonut. »Se tietää suuteloa!»
ja sitten papille, »kun tulin tänne, niin en vähääkään luullut saavani,
mitä tulin pyytämään. On toinen tie, mutta inhoan sitä käyttää.»
Hän, Virginia, oli se toinen tie! Hän näki sen nyt selvään. Ned ei
rakastanut häntä, mutta tiesi voivansa hänet lumota ja toivoi voivansa
häntä käyttää hyväkseen pakoon päästäkseen. Virginia kohotti ylpeänä
päätään.
Sitten kohosi revontulia vasten mies näkyviin. Virginia painautui
taapäin paaluaitaa vastaan pensaitten sekaan, kunnes hän ennättäisi
ohi. Se oli Ned Trent, joka palasi saaren toisesta päästä kävelyltä.
Hän oli yksin ja vartijaton ja impi äkkinäisin sydämenkouristuksin
älysi, että erämaa itse oli aseettomalle ja eväättömälle miehelle
riittävä vartija. Ei maksanut vaivaa edes vartioida häntä. Vaikka
hän aseettomana olisikin karannut, niin odotti häntä kuitenkin varma
nälkäkuolema tässä hirmun maassa.
Kylään tullessaan mies alkoi laulaa:
Läks metsään poika kuninkaan —
pyöri, pore, pyöri —
hopearihla olallaan —
kierrä, kupla, kierrä.
Melkein paikalla avattiin ikkuna ja tuskastunut ääni huusi:
»Haluu, mitä te riivattu mees laola nii mööhä!»
Ääni jatkoi mitään välittämättä:
Hopearihla olallaan —
pyöri, pore, pyöri —
ohi mustan sattui valkeaan —
kierrä, kupla, kierrä.
»Sacre!» huuti asukas.
»Halloo, Jonni pranskalainen!» huusi Ned Trent ivallisella äänellään.
»Vai tekö se olettekin? Olkaa kohteliaampi, taikka seison ja laulan
tässä koko laulun.»
Ikkuna lensi paukahtaen kiinni.
Ned Trent jatkoi astuntaansa jotain valitsemaansa makuupaikkaa kohti ja
laulu hälveni etäisyyteen.
Ohi mustan sattui valkeaan —
pyöri, pore, pyöri —
sattui hullusti kerrassaan!
Kierrä, kupla, kierrä.
»Ja hän vaan _laulaa_!» huudahti impi katkerasti itsekseen.
»Tämmöisellä ajalla! Ah hyvä Jumalani, auta minua, auta minua! Minä
olen onnettomin tyttö maailmassa!»