Hetken kuluttua hän muitta mutkitta avasi oven ja astui sisään.
Rypistäen silmäkulmiaan hän tutkisteli pastori Archibald Cranea, joka
katsoi häneen hämmästyen ja punastuen korviaan myöten.
Pastori Archibald Crane oli muutoinkin pieni punakka mies ja kirkko
yksin tutkimattomassa viisaudessaan mahtoi tietää, miksi se oli
lähettänyt hänet paimentamaan näitten voimakkaitten, kovaluontoisten
ihmisten sieluja. Hänellä sattui parhaillaan olemaan päässään
aivinainen englantilainen soutulakki kaljun päälakensa suojana
kylmän henkeä vastaan ja muutoin hän oli puettuna pappispukuun,
lukuun ottamatta lavendelin värisiä housuja ja helmillä koristettuja
punapäärmäisiä mokkasiinejaan. Hänen heikot pienet kasvonsa olivat
punakat ja melkein saman värinen oli poskiparta, jota riippui tukko
kummallakin puolella. Käden ulottumamatkan päässä hänellä oli jykevä
keppi kullattuine nuppineen. Kuullessaan oven aukeavan hän huudahti,
ennenkuin päätään kohotti: »Voi, voi, kuinka nämä kevään ensimäiset
kärpäset ovat harmillisia!» ja näytti sitten hämmästyneeltä.
»Hyvää iltaa», tervehti Ned Trent, astuen jäykästi keskelle huonetta.
Kirkon mies levitti kätensä pitkin pöytänsä reunaa ja näytti epäröivän.
»Hyvää iltaa», hän vastahakoisesti vastasi. »Mitä voin tehdä
puolestanne?» Hän ei käsittänyt, mikä vierailun tarkotus mahtoi olla,
mutta kun vieras oli turkiskauppiaan vaatteissa, niin Archibald pastori
paikalla päätti häntä sen mukaan kohdella.
»Pyydän saada esitellä itseni, nimeni on Ned Trent», vapaakauppias
maltillisesti sanoi, »olen tänä iltana pakotettu häiritsemään
kotirauhaanne, koska olen julmasti papillisen apunne tarpeessa.»
»Minua ilahuttaa, että ahdingossanne pyydätte kirkon lohdutusta»,
vastasi toinen aina valmiin miehen sydämellisellä äänellä. »Olkaa hyvä
ja istukaa. Ei sen, jonka sielu janoo, tarvitse puolustella itseään
elämän lähteitten vartijaa lähestyessään.»
»Aivan niin», vastasi vieras kuivakiskoisesti ja kehotusta noudattaen
istui, »tarpeeni vain ovat tällä kertaa pikemmin maallisia kuin
hengellisiä. Siitä huolimatta ne mielestäni täydelleen kuuluvat kirkon
toimipiiriin.»
»Kirkko koettaa määrätyin rajotuksin auttaa niitä, jotka ovat
aineellisessa puutteessa», vakuutti Crane virallisella arvontunnolla.
»Varamme ovat pienet, mutta niille, jotka todella ovat ansiollisia,
olemme aina valmiit antamaan oikean antamisen hengessä.»
»Sananne ilahuttavat minua», vastasi nuori mies tylysti; »silloin
teidän varmaan on helppo hankkia minulle se vähä, mitä tarvitsen, rihla
ja neljä-, viisikymmentä patruunaa.»
Seurasi hämmästyksen paussi.
»Mitenkäs nyt», huudahti Crane, »en tosiaankaan käsitä, miten tämä
vähääkään kuuluisi minun toimialaani. Kääntykää kaupanhoitajamme, herra
Mc Donaldin puoleen kaikissa semmoisissa asioissa. Minua hämmästyttää,
että voitte pyytää semmoista minulta.»
»Ette niinkään hämmästy, kunhan saatte kuulla, mikä mies minä olen.
Mainitsin teille, että nimeni on Ned Trent, mutta en muistanut teille
samalla kertoa, että olen vangittu vapaakauppias, joka olen tuomittu
lähtemään 'pitkälle retkelle', ja että turhaan olen koettanut muualta
saada pelastuskeinoja.»
Nyt kirkon mies käsitti. Tunkeilijan asian koko kantavuus leimahti
hänen pienille sinipunerville kasvoilleen huolestuneena levottomuutena.
Moisen, vieraan ehdottaman armeliaisuuden todenmukaiset seuraukset
oikein hänen mieltään käännättivät.
»Ja nekö te luulette saavanne minulta!» hän huudahti, kun vihdoin sai
puhuneeksi.
»Tietysti», vastasi vieras, nostaen mukavasti toisen säärensä ristiin
toisen päälle. »Ettekö huomaa, että tapauksien logiikka pakottaa minua
otaksumaan niin< Millä muulla tavalla voisitte menetellä! Oleskelen
tässä maassa Canadan kansalaisena täydellä lainmukaisella oikeudella.
Voimakkaampi on vääryydellä minut vanginnut ja vääryydellä kuolemaan
tuominnut. Tietysti myönnätte, että tämä on vääryys!»
»Jaa, tiedättehän te — maan tapa — tätä tuskin voi pitää abstraktisena
asiana —» änkkäsi Crane, vielä käsittämättä hänen todistelunsa
johdonmukaisuutta.
»Mutta abstraktiselta kannalta katsoen laittomuus siis on ilmeinen»,
jatkoi vapaakauppias tyynesti. »Ja ilmeistä laittomuutta vastaan
ei abstraktisen — ja konkretisen — siveyden tunnustettu tukipylväs
tietysti voi asettua kuin yhdelle kannalle. Kirkon täytyy vastustaa
epäsiveyttä ja sen vuoksi teidän kirkon edustajana täytyy antaa minulle
rihla.»
»Unohdatte yhden asian», sanoi Crane.
»Minkä?»
»Semmoinen apu olisi minun puoleltani ilmikapinoimista esivaltaa
vastaan ja minua rangaistaisiin sen johdosta ankarasti. Tietysti»,
hän vakuutti itsetietoisella tunnolla asiansa oikeudesta, »minä
en hetkeäkään ottaisi lukuun omaa personallista turvallisuuttani.
Mutta siitä kärsisi ajamani asia. Unhotatte, hyvä herra, että teemme
täällä suurta ja hyvää työtä. Niissä virrenveisuu-kokouksissa, joita
seurakunnassamme joka viikko pidetään, käy säännöllisesti enemmän
kuin neljäkymmentä alkuasukasta; ensi vuonna toivon voivani rakentaa
Valasjoelle kirkon, voidakseni siten vaikuttaa senkin etäisen seudun
pimitettyjen ihmisten keskuudessa. Kaikella tällä on oleellinen
merkitys Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palveluksessa.
Te nyt vaaditte minua saattamaan kaiken tämän vaaraan voidakseni estää
yhden ainoan vääryyden tapauksen. Tietysti on velvollisuutemme rakastaa
toisiamme, mutta —» hän vaikeni.
»Teidän täytyy kompromissata», päätti vieras lauseen hänen puolestaan.
»Aivan niin», sanoi pastori Crane. »Kiitoksia; se oli juuri oikea sana.
Meidän täytyy suvaita paljon asioita voidaksemme saada aikaan sen vähän
hyvää, jonka Herra suo heikkojen ponnistustemme palkaksi. Muutoin
saisimme lähteä täältä tiehemme.»
»Erinomaisen mieltäkiinnittävää», myönteli Ned Trent purevan tyynesti.
»Mutta eikö se ole hieman kaupantekoa? Siitä vähästä, minkä tunnen
kirkon historiaa ja uskonnollista kirjallisuutta, olen aina tullut
siihen käsitykseen, että teitä opetetaan puolustamaan oikeutta aina,
maksoi mitä maksoi — että jos aprikoimatta ajatte oikeuden asiaa, niin
Herra antaa teille apuaan kaikissa koettelemuksissa. Luulen melkein,
että tuota pikaa voisin itsestäni pinnistää raamatunlauseenkin tämän
tueksi.»
»Rakas nuori mies», intti pastori Archibald lempeästi, »te ette
ilmeisestikään vähääkään ymmärrä tilannetta. Minä tunnen, että
kerrassaan pettäisin minulle uskotun asian, jos millään tavalla
saattaisin vaaranalaiseksi edeltäjäni elämäntyön. Teidän täytyy kyetä
itsekin tämä käsittämään. Se tekisi kerrassaan lopun hyödyllisestä
vaikutuksestani täällä. Minut ajettaisiin pois. En saisi jatkaa
työtäni. Minun täytyy ottaa lukuun, mikä on parasta.»
»Tuossa, mitä sanotte, on vähän perääkin», myönsi vieras, »jos
välttämättä tahdotte arvostella liikeperiaatteiden kannalta. Mutta
minun yksinkertainen järkeni sanoo, että olette unohtanut asian
ytimen. 'Luota Herraan', sanoo profeetta. Ja totta puhuen on omalla
alallannekin joitakuita kilpailijoita, jotka kannattavat teidän
esittämäänne oppia, mutta te tuomitsette heidät harhaoppisina. 'Hyvä
tarkoitus pyhittää huonot keinot’, eikö se ole jesuiittain veljeskunnan
tunnuslause.
»Minä protesteeraan. Minä todella protesteeraan», intti kirkon mies
loukkaantuneena.
»All right», myönsi Ned Trent hyväntuulisen halveksivasti. »Se ei
olekaan pääasia. Hylkäättekö pyyntöni?»
»Ettekö käsitä?» pyyteli toinen. »Olen varma siitä, että te olette
tasapuolinen ja käsitätte asian laajemmalta kannalta.»
»Hylkäättekö pyyntöni?¹» kiristi Ned Trent.
»Ei ole aina helppo kulkea oikein Herran edessä, enkä minä suinkaan ole
aina selvillä tiestäni, mutta --»
»Te hylkäätte pyyntöni!» huusi Ned Trent kärsimättömänä nousten.
Pastori Archibald Crane katsoi tutkijaansa, pelon välähdys kasvoillaan.
»Olen pahoillani; pelkään, että minun täytyy», hän itseään puolustellen
sanoi.
Vieras astui lähemmäksi, kunnes kosketti pöytää, jonka toisella
puolella pastori Archibald istui, ja seisoi siinä hetkisen, katsellen
vastustajaansa melkein naurun sekaisella halveksimisella.
»Tepä olette huvittava pieni elukka», hän verkalleen sanoi, »ja
olen minä aikanani nähnyt monta teidän kaltaistanne. Täällä te joka
sunnuntai saarnaatte jokaiselle, ken kuulla haluaa, vanhoja kuluneita
oppeja, joihin ette elämässänne usko vähääkään. Nyt teillä ensi kerta
olisi tilaisuus toteuttaa niitä sananmukaisesti, mutta sen sijaan te
pakenette sanojen taa. Ja kun nyt kerran olette kiinni, niin kuulkaa
samalla, mitä minulla on sanottavaa teidän kaltaisistanne. Olen
kulkenut pohjan periä laajalti ja tiedän, mitä puhun. Työnne täällä
intiaanien kesken on mätää, ja jokainen järkevä ihminen sen tietää. Te
sullotte heidät hirsirakennuksiinne, te pakotatte heidät käyttämään
vaatteita, joihin he ovat tottumattomat, kunnes he keuhkotautiin
sortuvat. Se pieni tinatorninen sivistyksen irvikuva, jonka te heille
annatte ja joka ei heille sovi, opettaa heidät kerjäämään, varastamaan
ja valehtelemaan. Olen laajalti matkustanut, mutta vielä minulta on
jäänyt näkemättä, minkä vuoksi teidän kaltaisia maan päällä suvaitaan.
Te olette ahdasmielisiä, tekopyhiä, suvaitsemattomia, eikä teissä ole
rahtustakaan todellista ihmisyyttä valeuskontonne kaunistukseksi.
Huomatessanne, ettette voi kotonanne riittävästi sekaantua toisten
ihmisten asioihin, toimitatte itsenne semmoisiin seutuihin, missä
tämä sitä paremmin onnistuu — ja te sen kautta ansaitsette autuuden.
En oikeastaan tiedä, mitä varten sanon tätä teille, tuntuuhan vain,
kuin olisi sen jälkeen parempi olla. Kerran kuulin erään teidän
kaltaisenne sanovan surevalle äidille, että tämän pieni lapsi oli
joutunut helvettiin, koska se oli kuollut ennenkuin hän — mokoma kaunis
tekopyhä — oli pirskottanut vähän vettä sen pikku ruumiille. Semmoista
se on teidän kaltaistenne ihmisrakkaus. Teitä ehkä haluttaa kuulla,
että minä samalla ja samassa paikassa pieksin sen miehen. Te olette
kaikki samaa maata; tunnen sen suvun. Kun teidän joukostanne löytyy
oikea mies — ja niitä on oikeitakin miehiä — niin on hän kaikessa
niin erilainen, vieläpä uskossaankin, että hän oikeastaan on toista
rotua. Kun tulin tänne, niin en vähääkään toivonut saavani sitä, mitä
pyysin. Tunnen sukunne ja tiedän hyvin, kuinka hyvin kaksituhatta
vuotta vanhat oppinne soveltuvat käytännölliseen elämään. On toinenkin
tie, mutta luontoni ei sallinut sitä käyttää. Te olisitte paikalla
siihen tarranneet kiinni, siitä olen vakuutettu. Täältä minun tulisi
saada apua. Minun ehkä täytyy etsiä sitä sieltä, mistä ei pitäisi.
Tekö Herran palvelija! Mokoma pieni hyönteinen, ei teihin edes kannata
suuttua!»
Hän seisoi ja hetkisen katsoi hämmentyneeseen ja huolestuneeseen kirkon
mieheen. Sitten hän meni ulos.