»En kenenkään muun kuin omaani, hän koruttomasti vastasi.
»Miksi sitten olette täällä kamalassa pohjolassa?» impi kysyi.
»Siksi, että rakastan sitä. Se on elämäni. Tahdon käydä siellä, minne
ei kukaan ennen minua ole osannut; tahdon seisoa yksinäni taivaan alla;
tahdon itselleni osottaa, ettei mikään ole minulle liian suurta — ei
mikään vastus, vaara — ei mikään!»
»Miksi sitten tulitte tänne? Onhan täällä sentään ainakin metsiä,
niin ettei teidän tarvitse palella. Tämä ei ole niin kamalaa maata
kuin Kuparikaivoksen ja Keltaisten puukkojen maa. Tulitteko tänne
yrittämään, voisitteko tehdä sen 'pitkän retken', josta tänään
puhuitte?»
Mies äkkiä synkistyi, purren ajatuksissaan huultaan.
»En — kyllä — miks’en?» hän vihdoin sanoi.
»Varmaan teette sen loistavasti», neitonen sanoi; »minä tunnen sen. Te
olette rohkea ja tottunut matkustamaan. Kertokaa minulle, mimmoinen se
on.»
Mies ei vastannut. Impi hetkisen kuluttua katsoi häneen hämmästyneenä.
Hän näytti miettivän, otsa rypyssä. Sitten hän jälleen kääntyi immen
puoleen, silmät hänen silmiinsä hehkuen. Ja taas miehen lumous
kasvoi suureksi, valtasi hänet. Impi tunsi sydämensä vavahtelevan,
itsetietoisuutensa pettävän, vanhan pelkonsa palaavan.
»Kuulkaa», vieras sanoi, »kun kerron. Saatan tulla teiltä huomenna
pyytämään, että valitsette jumalallisen säälinne ja sen välillä,
jota voitte pitää velvollisuutenanne. Sitten kerron teille kaikki,
mitä »pitkästä retkestä» on mainitsemisen arvoista. Se on komppanian
salaisuus. Te olette aseman päällikön tytär; tiedätte, mitä se
merkitsee.» Hänen päänsä vaipui. »Ah, olen väsynyt — väsynyt kaikkeen!»
hän huudahti kumman epätoivoisella äänellä. »Vielä eilen näyttelin
osaani koko vanhalla tehollani; tänään into on poissa! En välitä enää.»
Hän tunsi immen käden puserruksen. »Säälittekö minua sentään hiukan?»
hän kysyi. »Säälittekö heikkoutta, jota ette ymmärrä? Varmaan pidätte
minua houkkana.»
»Tiedän, että olette onneton», Virginia vastasi vienosti. »Se todella
surettaa minua.»
»Surettaako? Todellako?» mies huudahti. »Onnettomuus on niin jalon
säälin arvoinen, kuin teidän on.» Hetkisen hän mietti, sitten levitti
kätensä äkkiliikkeellä, ikäänkuin paljaasta välinpitämättömyydestä
epätoivoissaan. Sitten hänen mielialansa muuttui yht'äkkiä, niinkuin
hänen oikullinen, yllättävä tapansa oli. »Ah, tähti lensi!» hän
huudahti. »Se merkitsee suukkosta!»
Samalla hän nauraen yritti vetää neitoa luokseen. Suuttuen, häveten,
syvästi loukkaantuneena tämä riuhtasi itsensä irti ja ponnahti
seisomaan.
»Oh!» hän huudahti loukatun vihalla.
»Oh!» häpeän puna kasvoillaan.
»Oh!» surun valtaamana.
Immen rauha murtui. Hän puhkesi lapsen rajuun itkuun, kääntyi pois ja
juoksi kiireellä asemataloon.
Ned Trent tuijotti hänen jälkeensä minuutin silmäkulmiaan rypistäen.
Sitten hän kärsimättömästi polki mokkasinipukuista jalkaansa.
»Niinkuin hiiri loukussa!» hän itseään ilkkui. »Niinkuin hiiri
loukussa, Ned Trent! Kohtalo on sulkemassa sinut kouraansa. Yhden
pienen kapineen vain olisit tarvinnut, mutta sitä et saa millään.
Lahjoista ei apua! Voimasta ei apua! Viekkaudesta ei apua! Nyt
iltapäivällä luulin keksineeni uuden tien. Sen, mitä en voi millään
muulla keinolla saada, saisin ehkä tältä pieneltä tytöltä. Hän on vain
lapsi. Voisin luullakseni vedota hänen sääliinsä — ah, Ned Trent,
Ned Trent, voitko milloinkaan unohtaa hänen säikähtyneitä valkeita
kasvojaan, kun hän pyysi sinulta sääliä?» Hän astui edestakaisin
molempien pronssitykkien väliä kuin pantteri häkissään. »Hänen apunsa
olisi varma, pyytämistä vailla vain, — mutta hän tekee pyytämisen
mahdottomaksi! En voi. Parempi koettaa la longue traversen onnea, kuin
käyttää hyväkseen hänen sääliään — hän varmaan joutuisi kiinni. Kuinka
ihanat silmät hänellä on. Hän pitää minua raakalaisena, — kuinka hän
nyyhkytti, ikäänkuin olisi hänen pikku sydämensä pakahtunut. No niin,
se oli ainoa keino, millä saatoin tehdä tyhjäksi hänen mielenkiintonsa
minua kohtaan. Minun täytyi se tehdä. Nyt hän halveksii minua ja
unohtaa minut. On parempi, että hän pitää minua raakalaisena, kuin
että nuo rukoilevat silmät aina minua vainoovat.» Etäisen pappilan ovi
avattiin ja suljettiin. Hän hymyili katkerasti. »Niin aina, enhän minä
ole tuota koettanut», hän myönteli. »Sopivathan heidän opetuksensa
erinomaisen hyvin minun tapaukseeni — sääliä, oikeutta, ihmisyyttä —
niin, ja lähimmäisen rakkautta. Minäpä yritän. Pyydän apua tämän miehen
rakkaudelta, kun ei naisen rakkaus voi minua auttaa. Naisen rakkaudelta
— ah — niin.»
Hän käänsi miettiväisenä askeleensa papin asuntoa kohti.