Virginia lähti tämän miehen keralla alistuvana — lähti kohtaukseen,
josta hän tuskin tuntia aikaisemmin oli päättänyt pysyä poissa. Hänen
sielunsa oli järkkynyt pohjiaan myöden, aivan samoin kuin ennenkin.
Silloin sen olivat aikaan saaneet muutamat harvat sanat, nyt sen oli
tehnyt pieni tavallinen laulu. Mutta miehen outo voima kiinnitti häntä,
niin että hän huomasi ainakin sillä hetkellä menettelevänsä niinkuin
hän oli halunnut. Tästä ajatuksesta hämmästyen ja säikähtyen hän
kuitenkin ennätti rukoilla pienen rukouksen: »Rakas Jumala, tee hänet
minua kohtaan hyväksi.»
He nojautuivat vanhoja pronssitykkejä vasten, jotka uhkailivat jokea.
Mies kietoi saalin neidon ympäri, lupaa kysymättä, mutta hellävaroen,
ja sitten hän veti hänet luokseen, kunnes neito lepäsi hänen olkaansa
vasten, veti, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
Ja siihen neitonen jäi vavisten, odottavaisena, vilkaisten mieheen
sukkelaan, lintumaisin, rukoilevin silmäyksin, ikäänkuin pyytäen
häneltä sääliä. Mies ei sen koommin ollut asiaa huomaavinaan. Mies
alkoi jutella, puolittain leikillisesti, ja vähitellen impi hänen
jatkaessaan unohti pelkonsa, jopa vierauden tunteensakin ja joutui
kokonaan hänen voimansa lumoihin.
»Nimeni on Ned Trent», hän alkoi, »olen Quebecista kotoisin. Olen
metsänkävijä ja matkustanut olen laajalta. Olen käynyt pohjan
kaukaisimmilla perillä, jopa Hiljaisuudenkin vuorien takana.»
Ja sitten hän iloisella, hieman leikillisellä, mutta samalla
sointuvalla äänellään kevyesti kosketteli avaria etäisiä seutuja.
Hän puhui suuresta Saskatchewanista, Peace joesta ja Mackenzien
suistamosta, talvimatkoistaan Suuren Karhujärven taa Pienten puitten
maahan ja puoleksi tarunomaisesta Jamba Tuuh järvestä. Hän puhui
käynneistään Koiran kylkiluitten ja Keltaisten puukkojen luona,
joiden maassa keskikesälläkin sataa lunta. Immen silmien eteen
hitaasti kehittyi kuin panoraamana suuri pohjola koko laajuudessaan,
juhlallisessa lumouksessaan, rohkeine karkaistuine miehineen,
vaarallisine vene- ja rekiretkineen, hyisine karumaineen, mahtavine
metsineen. Äkkiä tämä heidän asemansa, vaikka se oli kuukauden matkan
päässä erämaan keskellä, tuntui niin kovin pieneltä, kesytetyltä
ja sivistyneeltä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kuolema
alati vaaninut sen kujain suulla. »Silloin oli kovin kylmä. Suuret
talvipakkaset olivat tulleet. Yöllä meillä ei ollut muuta suojaa
kuin peitteemme, emmekä voineet pitää tulta, kuusipuut kun paloivat
liian nopeasti ja niistä lensi paljon poukkuja. Kauan aikaa värisimme
pakkasessa lumikengillemme koukistuneina; sitten vaivuimme raskaaseen
uneen, niin ettemme heränneet siihenkään, kun koirat päällämme
tappelivat. Kahdesti tai kolmesti keitimme teetä yön kuluessa. Aamulla
meidän aina täytyi sulattaa mokkasiinimme, siten että pistimme ne
paidan alle. Intiaanejakin palelsi ja he hokivat: 'Ed-sa, jazzi ed-sa'
— 'on kylmä, kovin kylmä'. Ja kun tulimme Raeen, niin ei siellä ollut
paljoakaan parempi. Vaikka liedessä roihui suuri tuli, niin jäätyi
muste kuitenkin kynään. Tätä kesti viisi kuukautta.»
Näin hän puhui, ikäänkuin jokapäiväisistä asioista ainakin. Itsestään
hän ei paljoa puhunut, mutta hänen jatkaessaan lyhyin täsmällisin
lausein kuva kävi yhä selvemmäksi ja Virginia huomasi miehen esiintyvän
siinä yhä enemmän ja enemmän. Hän oli näkevinään uupuneet kuolevat
koirat, huuruiset väsyneet miehet; hän oli kuulevinaan lumikenkäin
nopeata rousketta miesten rientäessä edellä latua aukaisemassa; hän
oli tuntevinaan lumikenkä-taudin julman kidutuksen, pakkasen ihoa
rankaisevan puremisen, lumisokeuden kivut, nälän, joka tuimuudestaan
huolimatta ei voinut saada tyydytystä jäätyneestä kalasta,
eikä karvaisesta mustasta karibulihasta. Yksi asia hänelle jäi
käsittämättömäksi — miesten lannistumaton mieli. Hän loi aran katseen
kumppaninsa kasvoihin.
»Komppania on tyly isäntä», hän vihdoin huokasi nousten suoraksi ja
nojautuen sitten tykin lavettia vastaan. Mies antoi hänen erota vastaan
sanomana, melkeinpä sitä huomaamattakaan, siltä näytti.
»Ei minun komppaniani.»