Virginia juoksi nopeaan kapeita portaita omaan huoneeseensa, jossa hän
heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin.
Hänen mielensä oli kovin järkkynyt, niinkuin hän oli sanonutkin. Ja
lisäksi hän pelkäsi.
Hän ei voinut käsittää miksi. Tähän saakka hän oli miesten seurassa
liikkunut puhtaana, ylevänä, kirkkaana. Nyt tämä kaikki yhdellä
iskulla luhistui raunioiksi. Vieras oli raastanut hänen hienoimpia
tunteitaan. Solvaissut hänen isäänsä hänen läsnäollessaan; — tästä hän
oli vihoissaan. Loukannut häntä itseään; — tästä hän oli peloissaan.
Pyytänyt uutta kohtausta; — mutta tästä ei ainakaan tullut mitään, —
ei ainakaan sillä tavalla kuin hän oli ehdottanut. Ja kuitenkin immen
täytyi itsekseen myöntää, että hän tunsi suloista ihmetystä, mitä tuo
mies nyt tekisi, ja epämääräistä halua saada nähdä hänet uudelleen
tämän perille päästäkseen. Mutta siitä hän taas vihasi itseään, kun
ei voinut menestyksellä taistella tätä tunnetta vastaan. Ja näin
hän oli sekavien tunteitten, pelon, ylpeyden, vihan ja kaipauksen
ristiaallokossa, kunnes Wishkobun, intiaaninainen, hiipi sisään
pukemaan häntä päivällisiksi juhlapukuun, sillä tätä suuren maailman
tapaa hän ja hänen isänsä vakaasti noudattivat. Hän joutui siten
puhumaan pehmeätä ojibwan kieltä ja keskustelun kuluessa unohti osan
mielenliikutuksestaan ja tyyntyi taas jonkun verran.
Pinta-ajatusten ainakin täytyi tällä haavaa kiintyä toisiin asioihin.
Intiaanivaimon täytyi kertoa hänelle hopeaketusta, jonka Mu-hi-ken,
eräs hänen heimonsa mies, oli tuonut; mitä Akilles Picard oli
vastannut, kun Mac Lane oli häntä soimannut; metsäpalosta, joka oli
nähty kaukana idässä, ja arveluista, kuinka tuli oli irti päässyt,
kun siellä päin ei tietty olevan ihmisiä. Mutta kesken tätä asiasta
toiseen poikkeavaa juttelua Virginia tunsi mielessään jotain uutta,
jotain suloista, vaikka vielä epämääräistä. Puoleksi pilailevan,
puoleksi hellätunteisen keskustelun rattoisimpina hetkinä hän tunsi
sen kohotuksen alta päin salpaavan henkeään, niin että hän mieli mitä
lyhykäisimmäksi hetkeksi kesken vaieta, ikäänkuin odottaen jotain
sanomaa, jota ei kuitenkaan kuulunutkaan. Häntä kiehtoi uusi nykyhetken
ilo, läheisen tulevaisuuden veres toivo, vaikka sekä ilo että toivo
perustuivat johonkin hänelle tuntemattomaan. Se oli tuleva myöhemmin.
Alemmassa hallissa kajahteli nopeita askelia, kuului vihellystä, sitten
iloista reipasta laulua:
Minä kultani menetin,
Vaikka ansiottani,
Ruusuvihkon vuoksi,
Jota en antanut.
Kauan olen sinua lempinyt
Enkä unhota milloinkaan!
Virginia vaikeni äkkiä eikä puhunut enempää, ennenkuin kulki alas
neuvostohuoneeseen, johon pöytä oli päivälliseksi katettu.
Kaksi kynttilää hopeajaloissa valaisi huonetta. Herrat odottivat
häntä jo, kun hän astui sisään, ja paikalla kävivät istumaan jykeviin
kuluneihin tuoleihin. Valkoinen palttina ja kiiltävä hopea koristivat
pöytäkalustoa. Galen Albret istui pöydän toisessa päässä, Virginia
toisessa. Kahden puolen olivat tohtori ja rouva Cockburn; Mc Donald,
pääkauppias; Richardson, hänen apulaisensa, ja Englannin valtiokirkon
lähetyssaarnaaja Crane. Matthews tarjosi ruokaa ankaraa arvojärjestystä
noudattaen, ensin aseman päällikölle, sitten Virginialle, sitten
tohtorille ja hänen vaimolleen, Mc Donaldille,, kauppa-apulaiselle
Cranelle, kuten arvo vaati. Samaa järjestystä oli noudatettu huoneeseen
tultaessa. Siten nämä ihmiset ylläpitivät jonkinmoisia muistoja
suuresta maailmasta, kuudensadan mailin päässä linnuntietä kulkien
lähimmästä kaupungista.
Lasiastiasto oli hienoa, hopeat painavat, palttina mitä vaikeinta.
Matthews hoiti tarjoilua moitteettomasti: mutta pään päällä oli
erämaa-aseman karkea hirsikatto, joen takaa kuului heikosti susien
ulvontaa. Ruokia oli riisiä, curryä, suolattua sianlihaa, perunoita ja
papuja; sillä riistaa oli tähän aikaan vuodesta niukasti, eikä kala
vielä noussut jokeen säännöllisesti.
Virginia istui koko aterian ajan omituisen hajamielisenä. Hänen
mielessään ei muodostunut mitään itsetietoisia ajatuksia, mutta siitä
huolimatta hän mielestään punnitsi painavia asioita. Kun häneltä
nimenomaan kysyttiin jotain, niin hän vastasi vienosti. Suuren
osan ajasta hän tutki isänsä kasvoja. Ne olivat hänen mielestään
vanhat. Näkyivät jo ne juovat, jotka lapsen rintaan vaikuttavat kuin
äkkiarvaamaton tuskallinen puukonpisto — suupielien veltostuminen,
ohimoiden rypyt, silmäin väsynyt ilme. Virginian omat silmät
kyyneltyivät. Se subjektivisen passivinen mielentila, johon äsken
syttynyt, mutta vielä huomaamaton rakkaus oli hänet saattanut, tuuditti
häntä vienouteen. Hän tyytyi asioihin semmoisina, kuin ne hänelle
esiintyivät. Hetkeksi hän unohti päivän tapaukset ja eli vain niiden
kaikkien synnyttämässä tunnelmassa. Vieras ei enää herättänyt hänessä
vihaa, sen enempää kuin suruakaan, kiintymystä sen enempää kuin
pelkoakaan. Välittömien tunteitten nukkuessa hän haaveillen liiteli
uuden asiaintilan pilvillä.
Tämä ylevä mieliala vaikutti, ettei häntä aterian jälkeen huvittanut
muiden seura. Aseman päällikkö meni Richardsonin kanssa kahden
kesken. Tohtori sytytti pitkän manillasikarin ja lähti pihan poikki
sairashuoneeseen. Mc Donald, Crane ja rouva Cockburn astuivat saliin
ja istuivat pianon läheisyyteen. Virginia epäröi, heitti sitten saalin
päänsä yli ja astui ulos leveälle verannalle.
Pohjolan yön aava, loistava ihanuus tulvi oikopäätä hänen sieluunsa.
Suoraan hänen edessään revontulet hehkuivat, loimuivat, riutuivat ja
taas väreillen leimahtivat. Kerran niiden pitkät kielet jo hulmahtivat
ohi taivaan navan; seuraavassa tuokiossa ne olivat murtuneet ja
valuneet takaisin kuin valopuro Otavan päällä kaartuvaan kehäänsä.
Ne eivät hetkeksikään vakaantuneet alalleen. Niiden levottomuus
huomaamatta rikkoi illan rauhan; mutta uhkeutensa se sai pitää.
Verrattuna tähän äärettömyyden sädehtivään kaartoon maa oli kutistunut
kapeaksi mustaksi samettinauhaksi, josta ei erottanut mitään, ennenkuin
taivaanranta äkkiä katkesi kuusien ja petäjäin tyveneen ääriviivaan.
Ja mahtava Moose joki kaiken aikaa liukui siitä ohi merta kohti
kiiltävine, kimaltelevine, jopa loukkaavan räikeine heijastuksineen.
Niin nopeata ja hämmentävää oli näiden molempain suurten mahtien —
kymen ja taivaan — liikunto, että mielikuvituksen oli vaikea uskoa
äänettömyyteen.
Oli kuin olisi maa ollut täynnään huutoa ja melskettä. Vaikka yö
todenteolla oli hiljainen kuin tropiikin ilta. Sudet ja vetokoirat
vastailivat toisilleen häiritsemättä; hernekertun kaunis laulu hiipi
metsästä huokuen taivaallista rauhan henkeä kuten ainakin.
Virginia nojasi kaidepuita vasten ja katseli tätä kaikkea. Hänen
sydämensä oli paisunut tunteista, joista toiset olivat semmoisia, ettei
hän edes tiennyt niille nimeä; hänen silmänsä olivat täynnään kyyneliä.
Eilisestä hänessä oli jotain muuttunut, mutta hän ei itsekään tiennyt,
mitä se oli. Himmeät viisaat tähdet, kalpea parhaillaan laskeva kuu,
hivelevä etelän henkäys olisivat voineet hänelle kertoa, sillä ne
ovat vanhat ja viisaat maailman asioissa. Joskus väläytti tavallista
kirkkaampi leimaus erästä lipputangon alaisista pronssitykeistä.
Silloin värähti Virginiankin sydän. Hän kuvitteli säikähtäneensä
heijastusta.
Hän ojensi käsivartensa yötä kohti, syleillen sen ihanuutta ja
huoahti myötätuntoaan sen aikomuksille, jota hän ei tiennyt. Hän
tunsi levottomuuden himotusta; mutta ei kuitenkaan haluttanut lähteä.
Mutta ei ainoakaan ajatus muistellut vierasta, — sillä hän ei vielä
ymmärtänyt.
Sitten hän aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, kuuli hänen
äänensä hämärästä aivan polvensa vierestä. Näytti itsestään selvältä,
että hänen piti olla siellä; osana rauhattomasta ihanasta yöstä, osana
hänen mielialoistaan. Impi ei hämmästyksestä kavahtanut, vaan puoleksi
sulki silmänsä ja nojasi kauniin päänsä verannan pylvästä vasten. Mies
vienolla äänellä hyräili vanhaa erämieslaulua:
Taattoni talon takana,
Lennä, sydämeni, lennä,
Taattoni talon takana
On ihana omenapuu.
»Ah neitoni armas», rikkoi hiljaisuuden hivelevä ääni, »suloinen on
yökin, hivelevä kuin silmäsi. Ettekö minua tervehdi?»
Neito ei hievahtanut. Hetken kuluttua laulaja jatkoi lauluaan.
Kolme prinssin tytärtä,
Lennä, sydämeni, lennä,
Kolme prinssin tytärtä
Sen alla uinuaa.
»Eikö prinsessa tahdo jättää unelmainsa sisaria?» ääni haaveillen
kuiskasi. »Eikö hän tule?»
Virginia värisi, puoleksi avasi silmänsä, mutta ei liikahtanut. Näytti
siltä, kuin olisi pimeys huoahtanut ja sitten jälleen puhjennut
säveliin.
Nuorin heistä herää,
Lennä, sydämeni, lennä,
Nuorin heistä herää
Sisko, aamu hämärtää!
Laulu katkesi tällä kertaa ilman ainoatakaan puolustuksen sanaa.
Impi avasi silmänsä suuriksi ja henkeään pidättäen tuijotti eteensä
laulajaan.
Ei, se on vain tähti,
Lennä, sydämeni, lennä,
Ei, se on vain tähti,
Joka lempeämme valaisee!
Viimeisen edellinen sana lausuttiin intohimoisella väreilevällä
kurkkuäänellä ja se hälveni hiljaisuuteen.
»Tule!» mies jälleen toisti, tällä kertaa melkein käskevällä äänen
sävyllä.
Impi kääntyi hitaasti ja meni hänen luokseen, silmät lapsekkaina,
säikkyneinä, huulet auki, kasvot kalpeina. Tultuaan miehen kasvojen
eteen hän horjui ja oli kaatua kumoon.
»Mitä minusta tahdotte?» hän raukeasti sanoi, itkun nyyhke äänessään.
Mies katsoi häneen terävästi, naurahti ja huudahti jokapäiväisellä,
asiallisella äänellä:
»Kas vaan, jopa luulen, että lauluni teitä säikäytti. Se on vain
venelaulu. Tulkaa, lähdemme laveteille istumaan, niin saamme jutella.»
»Voih!» neitonen huohotti hieman hysteerillisesti. »Elkää tehkö niin
toiste! Elkää. En käsitä sitä! Ette saa!»
Mies naurahti taas, mutta äänen sävyssä oli nyt hellyyttä, ja tarttui
hänen käteensä hyräillen hiljaisella äänellä laulunsa viimeistä
säeparia:
Ei, se on vain tähti,
Joka lempeämme valaisee!