Ned Trent hetkisen tuijotti pimeyteen, johon Virginia oli kadonnut.
Sitten hän huolestunein ilmein jälleen ryhtyi siihen tehtävään, jota
varten oli tullut, sillä tämän mielettömän yrityksen odottamattomat
mielenliikutukset olivat järkyttäneet häntä. Kahdesti hän puoleksi
kääntyi, ikäänkuin seuratakseen poistunutta. Olkapäitään ravistaen hän
sitten kiinnitti huomionsa vanhukseen, joka oli nojatuolin pimennossa.
Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta enempiin puheisiin,
sillä paikalla, kun ovi kalahti kiinni, havahtui Galen Albret
toimettomuudestaan. Hän hyppäsi jalkeilleen. Miehen koko ulkomuoto kävi
äkkiä sähköiseksi, kauheaksi. Hänen silmänsä paloivat; hänen tuuheat
silmäkulmansa nytkähtelivät yhteen päin suonenvedontapaisesti; hän
murti suutaan ja parta vääntyi omituisiin kiehkuroihin; hänen jykevä
vartalonsa suoristui pelottavaksi; ja ääni kuohautti paisuvan rinnan
syvänteistä intohimoisen sanatulvan.
»Piru vieköön, nuori mies!» hän pauhasi, »te menette liian pitkälle!
Pitäkää varanne! Minä en kärsi tätä! Vai uskallatte te mielistellä
tytärtäni minun silmieni edessä!»
Ja Ned Trent, seisten lampun valon himmeässä kehässä, niin että hänen
rohkeat ivalliset kasvonpiirteensä kuvautuivat huoneen hämärää vastaan,
heitti päätään taapäin ja nauroi. Se oli kirkas, vaikka matala nauru,
ja siinä olivat kaikki voitonriemun ja hävyttömyyden perkeleet. Kaikki
harkitut sanalliset solvaukset olivat olleet suotta, mutta tämä yksi
ainoa naurunrähäkkä tehosi. Vapaakauppias näki vastustajansa siristävän
silmiään. Hetkisen näytti siltä, kuin hyppäisi aseman päällikkö hänen
niskaansa.
Pakottaen itseään, niin että muoto mustui ponnistuksesta, Galen
Albret sitten malttoi mielensä ja alkoi rajusti ja taukoamatta takoa
soittokelloa kämmenellään. Hetken kuluttua Matthews, se englantilainen
palvelija, hyökkäsi sisään. Aseman päällikkö ei alussa saanut sanotuksi
hänelle sanaakaan. Mutta lopulta hän sai soperretuksi veneensä
kokkamiehen nimen niin rajulla kädenliikkeellä, että pelästynyt
palvelija käsitti asian paljaan kauhistuksen voimalla ja juoksi ulos
suin päin Me-en-gania hakemaan.
Tämä äärimmäinen ponnistus näytti selvittäneen puheen väylät. Galen
Albret alkoi syytää vastustajaansa vastaan käheällä äänellä nopeita
hajanaisia lauseita, haukkoen henkeä joka lauseen välillä.
»Te herätitte henkiin vanhan kulkupuheen — _la longe traversen_ —
lorun. Tulkoon siitä todellisuus — teille — minä tahdon sen. Piru
vieköön — ette saa pitää minua pilkkananne —»
Ned Trent hymyili. »Te ette petä minua», hän vastasi kylmästi.
»Vaiti!» huuti aseman päällikkö. »Vaiti! — Ei sanaakaan! — Olette
puhunut kylläksi —»
Me-en-gan hiipi huoneeseen. Galen Albret alkoi paikalla puhua hänelle
ojibwan kielellä, sitä myöden mieltään malttaen kuin puhui.
»Kuule tarkkaan, mitä sanon», hän alkoi. »Lue kaikki pyssyt, mitä
täällä on — paikalla. Pidä huoli siitä, ettei kukaan saa antaa tälle
miehelle ruokaa eikä aseita. Tiedät jutun _la longue traversesta_.
Tämä mies lähtee sille. Anna tieto väelleni. Minä, päällikkö, käsken.
Valmista kaikki paikalla — ymmärrätkö, paikalla!»
Ned Trent ei odottanut enempää kuullakseen, vaan asteli huoneesta
huolettomasti, iloista venemiehen laulua viheltäen. Hän oli
saavuttanut, mitä oli tahtonutkin.
Maille vaipui, hänen ulos tullessaan, idän taivaalta pohjolan pitkä
hämärä rusovarjoineen. Kevyt tuuli henki lahdelta vastavirtaan.
Vapaakauppias veti keuhkonsa täyteen illan ilmaa.
»Sama se, luulen hänen sittenkin tulevan», hän itsekseen puhui.
»La longue traverse ei anna suurille toiveille sijaa, vaikka sille
paikallakin lähtisi. Mutta tämä uusi jousen jänne lupaa enemmän. Minä
luulen saavani rihlan — jos hän tulee!»