Kun talviasemalta tulleet kauppiaat olivat lähteneet ulos, istui Galen
Albret ajatuksiinsa vaipuneena kokonaista viisitoista minuuttia,
ennenkuin työnsi tuolinsa taapäin ja asteli toiseen huoneeseen. Tämä
oli pitkä, matala, jykevälaipioinen ja silmään pistävän erilainen
kuin kokoushuone. Lattia oli verhottu tummilla matoilla, nurkassa
oli vanhanaikainen piano; seinäin yksitoikkoisuutta lievensivät
taulut ja kirjahyllyt; lamput ja ikkunat olivat verhotut; avaralla
pöydällä oli naisen käsityölaukku ja teeneuvot. Vain turkiksien miltei
barbarisen runsauden, suunnattoman lietensä ja laipiota kannattavain
jykeväin parrujen puolesta huone erosi tavallisen varakkaan perheen
vierashuoneesta.
Galen Albret vaipui raskaasti nojatuoliin ja soitti kelloa. Kutsua
totteli pitkä, hieman etukumara englantilainen palvelija, jolla oli
moitteeton poskiparta ja tylsät vetiset silmät. Aseman päällikkö sanoi
hänelle:
»Haluan puhutella neiti Albretia.»
Virginia tuli hetken kuluttua huoneeseen.
»Juommeko nyt teetä, O-mi-mi?» kysyi isä häneltä.
Neitonen liikuskeli hiljaa näissä askareissa, puhdisti ja sytytti
lampun, mittasi teen, vaalea pää sirosti kumartuneena homman yli,
tummat silmät miettiväisinä ja vain puoleksi seuraten sitä, mitä hän
teki. Vihdoin hän ikäänkuin päättäväisen näköisenä istui nojatuolin
kaidepuulle.
»Isä», hän sanoi.
»No?»
»Louis Placiden kanssa saapui tänään Kattilan taivallukselta eräs
vieras.»
»Entä sitten?»
»Väkemme kohteli häntä niin oudosti, ja hän kohteli vuorostaan heitä
oudosti. Minkä tähden?»
»Tiesi hänen.»
»Mikä on hänen säätynsä? Onko hän tavallinen kauppias? Ei hän siltä
näytä.»
»Hän on älykäs ja uskalias mies.»
»Miks'ei hän sitten ole vieraanamme?»
Galen Albret ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän taas pyysi teetä.
Neitonen kääntyi pois maltittomasti. Tässä oli jotain arvotuksellista,
eivät turkismatkustajat, ei hänen imettäjänsä Wishkobun eikä edes isä
tahtonut sitä selittää. Ensinmainitut olivat tyhmästi irvistäneet;
toinen oli peittänyt kasvonsa saalillaan, kolmas pyysi teetä.
Neitonen ojensi isälle kupin, epäröi, uskalsi sitten kysyä, oliko hänen
sallittu tervehtiä vierasta, jos sattuisi tilaisuus.
»Hän on gentlemani», vastasi isä.
Neitonen maisteli teetään miettiväisenä, mielikuvitus vilkkaassa
toimessa. Hän muistutteli jälleen mieleensä vieraan kuin pronssiin
valettuja kasvonpiirteitä. Niissä oli jotain epämääräisen
tuttavallista, joka näytti aavemaisilla sormilla koskettavan hänen
tietoisuuttaan. Hän sulki silmänsä ja koetti palauttaa ne mieleensä.
Äkkiä ne pakenivat. Sitten ne taas, hänen huomionsa muihin vaeltaessa,
hiipivät takaisin, rukoilevasti kolkuttaen hänen muistojensa oveen.
Huoneessa oli paksut uutimet ja syvät ikkuna- ja oviaukot, sillä
se oli hirsistä rakennettu ja laudotettu. Vaikka kirkas keväinen
auringonpaiste ulkona vielä täytti Moosen laakson tulvallaan, olivat
sisällä varjot samettisormillaan ruvenneet sammuttamaan kirkkaampia
valoja. Virginia heittäytyi nurkkaan nojatuoliin istumaan.
»Virginia», sanoi Galen Albret äkkiä.
»Isä?»
»Et enää ole lapsi, vaan nainen. Haluaisitko lähteä Quebeciin?»
Neitonen ei paikalla vastannut, vaan punnitsi kulmiaan rypistäen.
»Tahdotko, isä, että lähden?» hän vihdoin kysyi.
»Olet kahdeksantoistavuotias. On aika, että lahdet maailmaa katsomaan,
on aika, että opit tuntemaan muitakin ihmisiä. Mutta matka on vaikea.
Ehkä en saa sinua nähdä vuosikausiin. Sinun täytyy olla vieraitten
kanssa.»
Galen Albret jälleen vaikeni. Hän oli ollut aivan liikkumatta, huulet
vain olivat parran sisästä mutisseet.
»Tee muutoin aivan kuin haluat», hän hetken kuluttua lisäsi.
Neidon mielessä syntyi paikalla ristiriita hänen ainaisten unelmiinsa
ja tunteittensa välillä. Mutta asian kaikkien kimalteitten alla ei
oikeastaan ollut mitään, joka olisi houkutellut häntä lähtemään. Täällä
oli hänen isänsä, täällä kaikki, mikä hänelle oli rakasta; siellä
kaukana vain uutta ja — yksinäistä.
Hänen elämänsä täällä oli ehkä hieman mutkikasta, mutta se oli
hänelle tuttua. Hän tunsi ihmiset, ja heidän ystävällisyytensä
ja yksinkertainen käytöksensä häntä kohtaan tuottivat hänelle
jokapäiväistä herkeämätöntä iloa. Jokainen elämän seikka kohtasi hänet
tottumuksena, tavan vaateparteen puettuna. Mutta maailmasta hän ei
muuta tiennyt, kuin mitä oli kyennyt kirjoista itselleen kuvittelemaan,
ja siitä hänen mielikuvituksensa oli vain saanut sen verran tosituntua,
että se ylläpiti hänessä epäluottamusta itseensä.
»Täytyykö minun päättää paikalla?» hän kysyi.
»Jos lähdet tänä vuonna, niin sinun tulee lähteä Abitibin brigadin
kanssa. Siihen saakka on sinulla aikaa miettiä.»
»Kiitoksia, isä», impi suloisesti virkki.
Varjot varastivat heidän ympäriltään piirteen toisensa jälkeen, kunnes
oli jäljellä vain teeneuvojen kirkas hopea ja kiillotetun puun loisto
ja avo-oven aukkosuunnikas. Galen Albret oli vain liikkumaton pimeä
kasa. Virginian harmaat värit hävisivät hämäryyteen.
Aika kului. Kello naksutti sitä menoaan. Kyökistä kuului heikkoja
ääniä ja ulkoa vielä heikompia. Sitten ovisuunnikas pimeni ja joku
mies kurkisti epävarmasti huoneeseen. Miehellä oli päässä hattu, josta
riippui hoikka haikaransulka; hänen olkapäänsä olivat korkeat; reitensä
solakat ja sirot. Valoa vasten näkyi vyötupsun ja housuripsujen
ulkoreuna.
»Oletteko täällä, Galen Albret?» hän uhmaten kysyi.
Hämärän salaperäinen lumous särkyi. Tuntui siltä, kuin olisi ilma äkkiä
tullut uhkaavan täyteen vastarinnan sähköä.
»Entä sitten?» kajahti päällikön jäykkä varma ääni vastaan.
»Aivan niin, näen teidät nyt», vastasi vieras huolettomasti,
kiikuttaessaan itsensä nojatuolin käsipuulle ja toista jalkaansa
heilutellen. »Epäilemättä te jo olette vakuutettu aikeistani.»
»En voi muistaa, että olisin lähettänyt teille sanaa ja kutsunut teitä
puheilleni.»
»Oikein», nauroi nuori mies hieman tuikeasti. »Te ette tosiaankaan ole
kutsunut. Olen tullut kutsumatta. Minua ei vähääkään liikuta, mitä te
tahdotte. Mitä te luulette minun välittävän siitä, mitä kukaan tästä
joukosta tahtoo tai on tahtomatta? Olen, Jumalan kiitos, ainakin
tahtoni herra. Ellei teitä miellytä se, mitä minä teen, niin voittehan
helposti estää minua.» Hänen äänensävyssään oli ilmeinen uhma. Galen
Albret näytti tahallaan olevan sitä huomaamatta.
»Minun ei ole tapana polttaa tupakkaa tässä huoneessa», sanoi vanhempi
puhuja.
»Olen utelias näkemään, paljonko siedätte», vastasi nuorempi, poltellen
edelleen.
Hän heitti päänsä takakenoon ja katsoi vastustajaansa
peittelemättömällä uhmalla, saadakseen hänet suuttumaan. Tulitikku
sammui.
Virginia, joka kuunteli tätä yhä yltyvän kiukun ja hämmästyksen
valtaamana, ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan ryhtyi puolustamaan
tavallisesti niin itsevaltiaan isänsä arvoa, huolimatta siitä, ettei
tällä itsellään näyttänyt olevan vähääkään halua puolustaa itseään.
Sohvan pimeästä nurkasta puhuen hän kysyi hillityllä äänellä:
»Onko matka sitten niin pitkä, hyvä herra, että se paikalla antaa
aihetta moisiin aavistuksiin — ja moiseen katkeruuteen?»
Mies heti kohta nousi seisaalleen, hattu kädessä, ja paperossi piirsi
tulisen kaaren tyhjää liettä kohti.
»Pyydän teiltä vilpittömästi anteeksi», hän huudahti, »en tiennyt, että
te olette täällä!»
»Pyytäkää mieluummin anteeksi isältäni», Virginia vastasi.
Nuori mies astui eteenpäin ja lupaa kysymättä sytytti suuren lampun.
»Se on totta», hän vastasi kolkosti, melkein huomaamattoman paussin
jälkeen, joka ilmaisi hänen sisällistä harmiaan. »Hetki on teidän.
Puhukaa.»
»Haluaisin saada tietää, koska minun tulee lähteä _la longue
traverselle_?»
»Vieläkö te haudotte tuota loruat?»
»Nimittäkää lähtöäni millä nimellä tahdotte — minulla on sille nimi.
Koska tulee minun lähteä?»
»En ole päättänyt.»
»Ja sillä välin?»
»Tehkää mitä haluatte.»
»Ah, kiitos tästä jalomielisyydestä», huudahti nuori mies juhlallisen
teeskennellyllä äänellä, joka tuntui kylläkin ivalliselta. »Tehkää
mitä haluatte — täällä — siunattu etuoikeus tosiaan! Saan kulkea
missä haluan, puhua jokaisen kanssa, jolla on minulle hyvä sana,
rangaista niitä, joilla ei ole! Mutta erehdynkö minä arvatessani teidän
riistalakinne olevan semmoisen, että olisi suotta pyytää rihlaani
takaisin kovin avuliaalta Placedelta?»
»Teillä on tarkka vaisto», myönsi aseman päällikkö.
»Se on minun parhaita puoliani», jatkoi nuori mies härnäten. Hän
raapaisi tulitikulla valkeata ja valitsi sen valossa paperossin.
»Neiti, joka oli tykkien luona!» hän lauhkeasti itsekseen ihmetteli.
Hän kulki huoneen poikki luoden impeen tutkimattoman katseen, tämän
katsellessa häneen ylöspäin hillityllä mielellä anteeksipyyntöä
odottaen — ja Galen Albretin istuessa liikkumattomana ison nojatuolinsa
pimennossa. Mutta tuokion kuluttua immen tyyni tarkkaavaisuus
petti. Tuossa miehessä oli jotain, joka kiihotti hänen tunteitaan
— uteliaisuudenko, säälin, harmin vaiko pienen puolustusvaistoisen
pelon vuoksi, sitä hän ei kyennyt itselleen selittämään. Vaikutus ei
kuitenkaan ollut aivan epämieluisakaan, ja samoin kuin iltapäivällä
tykkien luona, oli joku osa immen itsetietoisuudesta yhä vieläkin
myötätuntoinen häntä kohtaan, mikä sitten lieneekin ollut hänen
salainen vetovoimansa. Neitonen tunsi hänessä jotain hallitsevaa,
samoin kuin metsän eläin vaistomaisesti tuntee luomisen herran
läsnäolossa ja luo alas katseensa. Loukkaantumus ei häntä heittänyt,
mutta sen pinnalle levisi hämmennyksen peite, joka riisti siltä
mahdin. Miehessä, hänen luonteessaan, sanoissaan, tavoissaan
oli jotain, joka välittömästi vetosi hänen impeytensä näihin
saakka nukkuneihin vaistoihin, niin että hänen sydämensä tälläkin
itsetietoisen vastarinnan kiihkeällä hetkellä asettui vieraan puolelle.
Ylivaltaisena immen mieleen hiipi se tunne, ettei hän toiminut siten
kuin sisimmässään piti sopivana. Hän tiesi, että hänen tuli iskeä,
mutta hän ei kyennyt panemaan iskuun oikeata voimaa. Tästä huomiosta
hämmentyneenä hän räväytti silmiään ja loi katseensa alas. Ja mies
huomasi tämän ja voimansa älyten sukkelasti istahti hänen viereensä
leveälle sohvalle.
»Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, neiti», hän alkoi, äänen
vaipuessa syväksi meheväksi soitannoksi, joka oli omituisen hyväilevää.
»Teidän mielestänne ehkei ole mitään, joka minua puolustaisi, mutta kun
miehelle on suotu nähdä taivasta vilaukselta vain seuraavassa tuokiossa
tullakseen helvettiin heitetyksi, niin ei hän juuri paljoa välitä
siitä, miten sanansa asettaa.»
Koko ajan hän silmillään etsi neidon silmiä, jotka vaatimusta
välttelivät, ja se voimakas miehuullinen lumoustenho, jota hänessä oli
niin elämänhaluinen runsaus, valtasi immen tottumattoman mielen. Galen
Albret muutteli levottomana asentoaan ja loi silmäyksen heihin päin.
Vieras tämän huomatessaan alensi ääntään ja puhui vielä hiljemmin,
melkein liioitellun vakavasti.
»Varmaankin voitte antaa anteeksi minulle, epätoivoiselle miehelle,
melkein mitä tahansa?»
»En vähääkään käsitä teitä», sanoi Virginia huomattavalla
voimanponnistuksella.
Ned Trent nojautui eteenpäin, kunnes hänen intoiset kasvonsa olivat
melkein immen olkapäässä kiinni.
»Ehkä ette», hän intoili; »en voi pyytää teitä koettamaan. Mutta
otaksukaa, neiti, että olisitte minun asemassani. Otaksukaa, että
teidän silmänne olisivat — samoin kuin minun — nähneet paljasta
kiljuvaa erämaata taivas tiesi kuinka kauan; että saisitte
lopulta nähdä todellisia huoneita, todellista ruohoa, todellisia
ovensuu-puutarhoja, jotka juuri ovat kevään kukkaan puhkeamaisillaan,
oikeata ruokaa, oikeita vuoteita, oikeita kirjoja, oikeita ihmisiä,
joiden kanssa saattaa vaihtaa ymmärtämyksen sanan, ja vielä enemmän,
neiti — naisen semmoisen, josta uneksimme pitkinä metsäöinä tähtien
alla. Ja tietäisitte, että toiset onnelliset saavat jäädä tätä
nauttimaan, mutta että te, onneton, olette tuomittu millä hetkellä
tahansa tästä luopumaan ja lähtemään sille pitkälle retkelle. Ettekö
tekin, neiti, olisi katkera? Ettekö tekin pilkkaisi ja tiuskisit
Ajatelkaa, neiti, minulla ei ole edes sitä pientä tyydytystä, että
voisin ihmisiä suututtaa. Vaikka heitä kuinka loukkaisin, he vain
kääntyvät pois ja sanovat toisilleen: 'Emme viitsi tuosta pahastua,
sillä hän, miesparka, on juuri sille pitkälle retkelle lähdössä.' Siitä
syystä isänne sietää minun puoleltani tyynesti semmoistakin, jota ei
kukaan muu saisi rankaisematta tehdä.»
Virginia istui sohvassa pystyssä kuin patsas, kädet helmassa ristissä,
ihmeteltävät mustat silmät suoraan eteenpäin katsoen, kokien välttää
vieruskumppaninsa itsepintaista katsetta. Tämän huomio oli kiintynyt
hänen eläviin ja ilmettään vaihtaviin kasvonpiirteisiinsä, mutta
ilmeisellä tyytyväisyydellä hän myös pani merkille Galen Albretin yhä
kiihtyvän levottomuuden. Tätä ilmaisi vain jalkain muutteleminen,
sormien napsutus ja pörhöisen pään kääntelyt — pienetkin oireet ovat
semmoisessa miehessä merkitseviä. Hiljaisuus yhä syveni, sitä myöten
kuin varjot yhä sankempina lähestyivät ainoata palavaa lamppua,
Virginian koettaessa välttää, ettei uppoisi niiden omituisten
tunteitten tulvaan, jotka tämän miehen persoonallisuus oli mukanaan
tuonut.
»Ei näytä siltä —» väitti impi hämmentyneenä, »en tiedä — ihmiset usein
ovat tässä maassa ulkona vuosikausia yhteen mittaan. Pitkät matkat
eivät ole meidän kesken tuntemattomia. Me olemme niihin tottuneet.»
»Mutta ette _la longue traverseen_», väitti nuori mies synkkänä.
»_La longue traverseen_», neitonen toisti suloisena ihmettelyssään.
»Toisinaan sitä sanotaan kalman matkaksi», mies selitti.
Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin, kasvoillaan ällistyneen pelon
häälyvä ilme.
»Hän ei ole siitä milloinkaan kuullut», sanoi Ned Trent itsekseen ja
sitten ääneensä: »Kun mies sille lähtee, niin jäävät mukavuudet. Häntä
odottaa nälkä ja väsymys, kylmä ja tauti. Lopun lopuksi häntä odottaa
kuolema ja hän on iloinen, kun se tulee.»
Miehen äänessä oli jotain, joka pakotti uskomaan; hänen kasvoissaan oli
jotain, joka immelle sanoi, että talvi- ja kesämatkan välttämättömät
rasitukset olisi moinen mies helposti kestänyt, olivatpa ne kuinka
kamalia tahansa. Häntä pöyristytti.
»Onko tuo kamala matka välttämätön?» hän kysyi.
»Ah, on.»
»En ymmärrä —»
»Täällä pohjolassa harva meistä ymmärtää», myönsi nuori mies,
katkeruuden sointi äänessä värähtäen. »Mahtisana, ja me tottelemme.
Mutta tämä ei ole asian ydin. Minä en ole kertonut näitä asioita teitä
pelottaakseni; olen vain koettanut puolustaa omia tekojani. Koskeeko
tämä hieman teihin? Saanko anteeksi!»
»Minä en voi ymmärtää, kuinka semmoinen on mahdollista», impi
intti jonkun verran hämmentyneenä, »miksi semmoiset matkat ovat
välttämättömiä. Järkeni ei voi käsittää selityksiänne.»
Vieras nojautui äkkiä eteenpäin, miehen magneettinen yksilöllisyys
silmistä hehkuen.
»Entä sydämenne?» hän hengähti.
Se oli se hetki. »Sydämeni» — neitonen toisti, ikäänkuin hänen
katseensa hehkusta hämmentyneenä, »sydämeni — ah — kyllä!»
Samalla veri tulvana syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalleen. Hän
tempasi silmänsä pois ja lyyhistyi takaisin nurkkaan, vuoroin
punastuen, vuoroin kalveten, vihastuen, pelästyen, hämmentyen, kunnes
miehen katse, puoleksi halliten, puoleksi rukoillen, jälleen valloitti
immen katseen. Galen Albret oli lakannut tuoliaan takomasta. Hän istui
hämärässä valossa suoraan eteensä katsoen valtavana, alallisena,
julmana.
»Minä uskon teitä —» Virginia vihdoin hätäisesti kuiskasi. »Säälin
teitä!»
Hän nousi mennäkseen. Nopeaan kuin välähdys mies sulki tien.
»Älkää! älkää!» impi rukoili. »Minun täytyy lähteä — te olette
järkyttänyt mieltäni — minä — minä en enää ymmärrä itseäni —»
»Minun täytyy saada nähdä teidät uudelleen», mies kiihkeästi kuiskasi.
»Tänä yönä — tykkien luona.»
»Ei, ei!»
»Tänä yönä», hän vaati.
Virginia loi silmänsä häneen, tällä kertaa puolustusvoiman
menettäneenä, niin että mies niiden syvyyksien läpi näki hänen sielunsa
syvimpään saakka.
»Voih», hän väristen rukoili, »antakaa minun mennä. Ettekö näe — minun
täytyy itkeä!»