Ulkona miehet hajaantuivat kukin omaisiaan tai ystäviään hakemaan.
Vieras viivähti hetkisen epäröiden parvekkeen ylimmällä portaalla,
sitten verkalleen kulki pientä katua alaspäin, jos sitä saattoi
kaduksi sanoa, kun hevosia ei ollut ensimäistäkään. Vasemmalla
kädellä olivat rivissä neliskulmaiset kalkilla valkaistut talot,
porraspielessä kukkamaat, vanha kirkko ja verstas. Oikealla puolella
oli leveä nurmettunut kenttä ja sen alla etäistä ulappaa kohti
liukuva Moose. Vieras viivähti pienellä sillalla, katsellen uteliaana
ympärilleen. Suuri kaupparakennus ja sen ovelle vievä kapea varustettu
kuja herättivät hänen huomiotaan; varastohuone hirsiaitauksineen,
linna itse niinikään jykevine hirsivarustuksineen ja neliskulmaisine
hirsitaloineen. Hetken kuluttua hän jälleen jatkoi kuljeskeluaan.
Kaikkialla, minne hän vain meni, ihmiset töllistelivät häntä ja
herkesivät mikä mistäkin työstään. Ei kukaan puhutellut häntä, ei
kukaan estellyt häntä. Hän oli kaikin puolin vapaa kuin ilma itse.
Mutta saarten ympäri juoksikin joka puolella Moose, katkaisten tiet,
ja sen takana uhkasi erämaa — sulkien kuin rautaisten salpain taa
aseettoman miehen.
Vankeuttaan mietiskellen vapaakauppias unohti ympäristönsä. Asema,
joki, metsä, etäinen merenlahti hälvenivät hänen silmistään ja hän
vaipui syvään mietiskelyyn. Aistillisesta tietoisuudesta ei jäänyt
muuta kuin tunne laskevan auringon hivelevästä keväisestä lämmöstä.
Vihdoin hän huomasi jotain muutakin. Hän vilkaisi ylös. Hän näki aivan
lähellään hyvännäköisen ranskalaisen puoliveren, joka rakennuksen
seinustalla paistatti päivää, katsoi häntä suoraan silmiin ja väläytti
hänelle ystävällisen hymyn.
»Halloo», sanoi Akilles Picard, »te makaatte. Minä olen huutanut teitä
pari kolme kertaa.»
Vankia näytti miellyttävän tämä tervehdys, vaikka tervehtijä olikin
vihollinen. Ehkäpä se vain sattui oikeana vastaukselle otollisena
sielullisena hetkenä.
»Halloo», hän vastasi ja kävi istumaan puoliveren viereen, oikoen
itseään veltosti, lämmön heijastuksesta nauttien.
»Te olette tullut Katila taivalluksesta, jaa», sanoi Akilles, »niinkö®?
Te olette tullut nahkoja ostamaan. Paha juttu, tämä asema. Ukko ei
tahdo, että te ostatte nahkoja. Hän on paha, paha ukko.»
»Arvatenkin», vastasi vieras, »kaiketi hänen täytyy olla. Tämähän on
»la longue traversen» maa.»
»Niin se taitaa olla», vastasi Akilles rattoisasti. »Mikä teidän nimi?»
»Ned Trent.»
»Minä Akilles — Akilles Picard. Minä olen talvibrigaadista, niitten
koirain kapteeni.»
»Kova virka. Talvimatkat ovat aika sitkeätä työtä.»
»Niin, niin, niin on.»
»Parempi lähteä 'la longue traverselle' kesällä, vai?»
»La longue traverse — talvi, kesä, yks’ kaikki.»
»Te olette oikeassa. Onko lähetetty taipaleelle ketään sen jälkeen kuin
te tänne tulitte?»
»Bâ oui. Yks, kaks, kolme. Minä en muista. Jo Bagneau kai. Ei kukaan
tiedä, ukko vain ja hänen 'coureurs du bois' [metsän juoksijat]. Hän on
kovin väkevä ukko. Ei kukaan tiedä, mitä hän tekee.»
»Minun taitaa olla lähteminen samalle matkalle, siltä näyttää», sanoi
Ned Trent.
»Ja, kyllä minä luulen», myönsi Akilles, edelleenkin mitä
suosittelevimman rattoisuuden äänensävyllä.
»Luuletteko, että minut lähetetään heti matkaani?»
»Minä en tiedä. Joskus ukko hyvin sukkela. Joskus hyvin hidas. Yksi
päivä indiaani suututti hänen kovin; hän ampui sen indiaanin siinä
paikassa. Yksi toinen kerta hän vihastui omaan turkkimatkustajaan,
mutta ei tappanu hänt sukkelaan; hän toi hänen tänne, piti häntä
lämpöisessä huoneessa, antoi hänelle paljon, paljon ruokaa. Pian se
matkustaja oli lihava, ei kelvannut matkustamaan. Ukko lähetti hänet
kovin kauas, Valasjoelle. Kovin, kovin kylmä. Se matkustaja paleltui
aivan luihin asti. Ne sanovat, että ukko hänet siten kuittasi.»
»Akilles, eihän teillä liene mitään minua vastaan — tahtoisitteko, että
henkeni menettäisin?»
Puoliveren valkoiset hampaat välähtivät.
»Bâ non», hän vastasi huolettomasti. »Minkätähden minä tahtoisin, että
te kuolisitte? Minä ajattelen, että huono onni.»
»Kuulkaa. Minulla ei ole mitään kanssani; mutta rajalla olen sangen
rikas. Minä annan teille sata dollaria, jos te autatte minua pakoon.»
»Minä en voi», hymyili Picard.
»Miksette?»
»Ukko huomaa, se on yksi piru, tämä ukko. Minä tahtoisin auttaa teitä;
minä tahtoisin sata dollaria. Ojibwa maass he ovat antaneet ukolle
nimeksi Wagosh — se on kettu. Hän näkee kaikki.»
»Saatte kaksisataa — kolmesataa — viisisataa.»
»Mitä te tahdotte, että minä teen?» epäröi Akilles Picard viimeisen
summan kuullessaan.
»Hankkikaa minulle rihla ja patruunia.»
Puolivcri kääräsi tupakasta paperossin, sytytti ja veti syvän
rintasavun.
»En minä voi», hän selitti. »En minä voi, en vaikka tuhannen dollaria
— kymmenentuhatta. En minä luule, että tällä asemalla kukaan uskaltaa
tehdä sitä. Ukko on itse piru. Hän lukee kaikki aseman rihlat ja kun
yksi on poissa, niin hän heti huomaa, kuka on ottanut.»
»Varastakaa joltakulta toiselta», ehdotti Trent.
»Hän huomaa justiin yhtä hyvin», intti puoliveri itsepintaisesti. »Te
ette tunne häntä. Hän pakottaa ilmiantamaan itsensä, kun hän tahtoo.»
Hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Tämä ilmeisestikin oli liian vakava
asia, jotta sitä olisi voinut kevyeltä kannalta käsitellä.
»No tulkaa sitten minun kanssani», yllytti Ned Trent, hieman
kärsimättömänä. »Saatte tuhannen dollaria. Niillä rahoilla voitte
jossain muualla rikastua.»
Mutta mies alkoi käydä yhä levottomammaksi, vilkui salavihkaa oikealle
ja vasemmalle ilmeisestikin aivan kauhuissaan siitä, että keskustelu
voitaisiin kuulla, vaikka lähin asumus oli parinkymmenen metrin päässä.
»Hst», hän kuiskasi. »Te ette saa puhua noin. Ukko huomaa. Te ette
voi mitään salata häneltä. Kerran, siitä on jo pitkä aika, Pierre
Cadotte varasti viisitoista saukon nahkaa — merisaukon — ja möi ne
Winnipegissä. Sai niistä tuhannen majavaa — viisisataa dollaria. Sitten
hän teki pitkän matkan länteen päin — kovin pitkän — _on dit_ Peace
Riverille. Hän rakensi itselleen mökin, asui mökissä kauan aikaa yhden
Mackenzien miehen kanssa, jonka nimi oli Dick Henderson. Minä tapasin
Dick Hendersonin Winnipegissä viime vuonna. Hän kertoi minulle, että
hän yhtenä yönä äkkiä heräsi ja kuuli mökin sisästä kolinaa ja näki
intiaanin niinkuin aaveen oven ja kuun edessä. Dick Henderson nukkui,
ei ymmärtänyt, mitä piti tehdä. Se intiaani meni hyvin hiljaa, meni
Pierre Cadotten vuoteen viereen. Pierre Cadotte päästi suuren huudon.
Dick Henderson sanoi, ettei hän enää nähnyt sitä intiaania ja ovi oli
kiinni. Bâ Pierre Cadotte kuoli. Intiaani teki suuren reiän hänen
rintaansa.»
»Joku vihamies, joku rosvo, joka säikähti ja livisti tiehensä, kun
Henderson heräsi, eiköhän se liene ollut niin», arveli Ned Trent.
Puoliveri laski kätensä merkitsevästi toisen käsivarrelle ja nojasi
eteenpäin, kunnes hänen kirkkaat mustat silmänsä olivat jalan päässä
toisen kasvoista.
»Kun se intiaani seisoi kuuvalossa, niin Dick Henderson näki hänen
kasvonsa. Dick Henderson tuntee siellä kaikki intiaanit. Hän kertoi
minulle, ettei se intiaani ollut Peace River intiaani. Dick Henderson
sanoi, että se oli ojibwa — ojibwa intiaani kaksituhatta mailia
lännessä — Peace Riverillä! Ymmärretäänkö!»
»Minä kerron toisen jutun —» Akilles hetken kuluttua jatkoi.
»Hyvä, hyvä», keskeytti vapaakauppias. »Kyllä uskon.»
»Ehkä», sanoi Akilles rattoisasti, »se vähän auttaa teitä, — ei paljoa
— jos hän lähettää teidät taipaleelle pian. Metsälinnun poikaset ovat
pienet ja sorsain myös. Te ehkä saatte ne kiinni, te ehkä tapatte niitä
jousella ja nuolella. Se ei suuri toivo. Teidän pitää nukuttaa ne
metsänjuoksijat, kun ne tulevat. Voilà, minä annan teille puukon!»
Hän vilkaisi sukkelaan oikealle ja vasemmalle, pisti sitten pienen
esineen vieraan käteen.
»Bâ, minä pelkään, että ukko huomaa tämänkin. Minä luulen, että hän
pitää teitä täällä niin kauan, että metsälinnut kasvavat suuriksi ja
lentävät.»
»Minua ei vartioida», sanoi nuori mies kiihkeällä äänellä; »minä hiivin
pois jo ensi yönä.»
»Se ei kelpaa», intti Picard. »Mitä te teette? Ajatelkaa, joku
metsänjuoksija tappaa teidät paikalla. He saavat hyvän syyn, eikä
teillä ole mitään, millä tapella. Te nukutte, ukko lähettää paljon,
paljon intiaaneja. He vissisti löytävät. Bâ, jos hän lähettää teidät
ulos, silloin hän lähettää vain kaksi intiaania. Te ehkä voitatte ne,
minä en tiedä. Non, mon ami, jos te lähdette niin, ettei ukko tiedä,
niin pitää olla karbiini. Sitten on vähän toivoa. Bâ, jos teillä ei ole
karbiinia, niin pitää olla pikku metsälintuja ja vaan kaksi intiaania
jälkiä seuraamassa.»
»En siis voi saada rihlaa.»
»Ja ukko vissisti lähettää teidät ulos, kun on liian myöhä saada muonaa
metsästä. Niin minä luulen. Se ei ole teille hauska.»
Ned Trentin silmät olivat aivan mustinaan ajatuksista. Äkkiä hän
kohotti päänsä.
»Minä pakotan hänet lähettämään minut matkaan nyt paikalla», hän
vakuutti luottavasti.
»Kuinka se tapahtuu?»
»Minä puhun hänelle pötyä ja suututan hänet niin, ettei hän eteensä
näe. Ehkä hän silloin lähettää minut oitis matkaan.»
»Kuinka saatte hänet niin suuttumaani?» kysyi Picard uteliaana.
»Välittäkää te siitä, kunhan se vain tapahtuu.»
»Bâ oui», mutisi Picard, »hän vihastuu hyvin äkkiä. Minä luulen, se
tuuma on koko hyvä. Te hyvin helposti saatte hänet suuttumaan. Ja hän
ehkä lähettää teidät ulos heti — tai ehkä ampuu teidät siihen paikkaan.»
»Hyvä ystävä, teen sen silläkin uhalla.»
»Bâ oui», ja Akilles Picard kohautti olkapäitään, »se on yksi shanssi.»
Hän alkoi kiertää toista paperossia.